Reittikartta

Päivän kuvat

Tuulevin Villa Taranto -kuvat

Koska matkakohteemme oli Italiassa, olisi ollut sääli jättää Lago Maggioren lähistön kiemuratiet vaille tutustumista kaksipyöräisen selästä käsin. Lomasemme lyhyyden vuoksi oman moottoripyörän rahtaaminen Italiaan ei vaikuttanut järkevältä, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi prätkän vuokraus. Jukka aloitti moottoripyörävuokraamon metsästyksen kevättalvella. Ongelmana Maggiorejärven rantamaisemissa oli se, ettei moottoripyörävuokraamoja tuntunut yksinkertaisesti löytyvän. Skoottereita olisi ollut tarjolla siellä sun täällä, mutta kyllähän se piti oikea konepyörä olla. Eräs yritys vuokrasi BMW R1200R -pyörää rapsakalla 350 eurolla per päivä, mikä ei oikein houkutellut. Yamaha-kauppias läheisessä Verbanian kaupungissa mainosti vuokraavansa motoja, mutta ei vastannut yhteydenottoyrityksiin. Sveitsin puolella Bellinzonassa ja Italiassa Maggioren eteläpuolella Novarassa olisi ollut vuokraamoja, jotka kuitenkin sijaitsivat niin hankalan matkan takana, etteivät tulleet kyseeseen. Noin 15 kilometrin päässä Stresasta sijaitsevasta Verbaniasta löytyi pääasiassa autoja ja matkailuautoja vuokraava Autocaravan Vagamondo, jolla oli muutaman skootterin lisäksi tarjolla Honda Transalp XL650V -matkaenduro. Kaupat lyötiin huhtikuussa lukkoon viideksi vuorokaudeksi hintaan 460 € (plus vuokrauksen ajaksi käteisenä annettu 1000 euron vakuus, joka palautettaisiin prätkän palautuksen yhteydessä).

Hurautimme aamiaisen jälkeen taksilla Verbaniaan, jossa Jukan vuokra-Transalp jo odotteli Vagamondon pihalla. Tuulevi erkani omalle tutkimusretkelleen lähellä sijaitsevan Villa Taranton puutarhoihin.

Vagamondon elämää nähnyt Honda (vuosimalli luultavasti suunnilleen 2007), jolla oli matkamittarissa noin 70 000 km, lähti kiltisti käyntiin, kun vuokraamon oletettu omistaja esitteli pyörän toimintoja. Huollettu 4 000 km sitten, uusi takarengas, takalaukku (sivulaukutkin olisi saanut), ketjutyyppinen lukko. Siinäpä tärkeimmät. Ketjut oli vasta voideltu, joten 1 000 km voi ajella, kertoi omistaja italialaisen huolettomaan tapaan. Jukka sitaisi karttalaukun bensatankin päälle ja oli valmis matkaan.

XL650V oli Jukalle uusi kokemus. Oman, selkeästi voimakkaamman Triumph Tigerin jälkeen Hondan moottori tuntui alkuun laiskalta, eikä vääntökään tehnyt vaikutusta, vaikka Transalpin mylly eräänlainen V-kone onkin. Kovemmassa vauhdissa menopeli jätti jonkin verran tärisevän yleismielikuvan. Etujarru oli OK, mutta takajarru tuntui ponnettomalta, ja jarrupoljin oli turhan korkealla. Mutta eteenpäin Transalp kuljetti, mikä tietysti oli vähimmäisvaatimus.

Suuntana olivat Sveitsin vastaisella rajalla ylvästelevät Alppien rinteet. Verbaniasta tie kulki nonstoppina jatkuvien teollisuusalueiden halki Gravellone Tocen liepeille, josta osapuilleen 25 kilometriä ilmaista nelikaistaista valtatietä eli Strada Statale 33 (E62) -tietä Piedimuleraan. Euroopan toiseksi korkeimman vuoren, Monte Rosan, liepeille johtava tie alkoi välittömästi kaarrella Anzajoen laakson kuumuudesta metsäin peittämien vuorten rinteille. Alavien maiden tiheät taloruuhkautumat väljenivät satunnaisiksi tietä reunustaviksi kuvauksellisiksi pikkukyliksi, joissa näkyi vielä ihmisiä elelevän. Ehkä sen ansiosta, että tien päässä sijaitseva Macugnagan kunta osoittautui ilmeisen vireäksi talviurheilu- ja vaelluskeskukseksi. Laakson alkupäästä asti pikkutaajamissa oli ainakin pieniä majapaikkoja, ja etenkin Macugnagan kylissä Borca, Staffa ja Pecetto oli jos jonkinlaista turisti-infraa kuten majoitusta, ravintoloita ja jokunen kauppakin. Varsinkin laakson viimeisissä kylissä – kuten näemmä muissakin Pohjois-Italian syrjäkylissä – oli jäljellä alueelle tyypillisiä, viehättävän kauniisti patinoituneita hirsitaloja.

Pecettossa yleinen tie käytännössä päättyi. Hiihtohissien ala-aseman parkkipaikalla oli hyvä tilaisuus puraista eväänä olleita suolakeksejä ja hoitaa nestetasapainoa virvoittavalla juomalla. Maisemat kelpaisivat vaativallekin löytöretkeilijälle. Ympärillä kohosi jyrkkiä kallioseinämiä, joita kruunasivat useat lumiset vuorenhuiput, joilta valui sulamisvesiä lukemattomina vesiputouksina pitkin rinteitä. Vaikea sanoa, näkyikö pysäköintipaikalle Monte Rosan korkein laki, joka sijaitsee Sveitsin puolella Pecettosta lounaaseen, ja joka on sikäläiseltä nimeltään Dufourspitze.

Vaikka Macugnagan peräkylät lymyävät reippaasti yli tuhannen metrin korkeudessa, ei siellä ollut merkittävästi viileämpi kuin alavammilla laaksomailla, tosin kuumuus ei ollut ihan yhtä painostava. Taipaleen varrella kylissä mittarit näyttivät lämpötilaksi +30 Celsius-astetta. Keski-Euroopassa vallitsi varsin ankara helleaalto. Nahkaisessa mustassa ajoasussa oli hiostavan kuuma, mutta eipä ilman prätkäunivormua osannut ollakaan.

Pecettosta paluu hoitui samoja jälkiä - kun muutakaan vaihtoehtoa ei ollut tarjolla - takaisin Milanon suuntaan vievälle valtaväylälle. Bavenossa pudottautuminen pois isolta tieltä ja lopuksi lyhyt stintti runsasliikenteistä rantatietä Stresaan.

Villa Taranto (Giardini Botanici di Villa Taranto) on 16 hehtaarin laajuinen kasvitieteellinen puutarha Pallanzassa. Puutarhan perusti vuosina 1931-1940 skottikapteeni Neil Boyd McEacharn (1884-1964), joka osti paikalla olleen huvilan ja sen naapuritilat. Puutarha avattiin yleisölle vuonna 1952. McEacharnin kuoleman jälkeen sitä on johtanut voittoa tavoittelematon järjestö. Nykyään puutarhassa on yli 3000 kasvilajia ja lähes 20 000 lajiketta (esim. 300 erilaista daaliaa), joihin voi tutustua kiertämällä noin seitsemän kilometriä polkuja vaihtelevassa maastossa. Monimuotoisessa puutarhassa on myös pieni herbaario ja perustajan mausoleumi. Portin ulkopuolella on ravintola ja matkamuistomyymälä ja itse puutarhassa vesipisteitä ja vessoja. Pääsymaksu oli 11 euroa.

Päivä oli kuuma tallustella polkuja ristiin rastiin ja ylös alas, mutta onneksi erittäin tutustumisenarvoisessa puutarhassa oli paljon varjoisia paikkoja ja myös mahdollisuuksia istuskella pienessä tuulenvireessä maisemia ihastellen. Puita ja pensaita oli valtavat määrät, mutta myös erilaisia kukkapuutarhoja, vesiaiheita, muotopuutarhoja sekä kasvihuoneita. Daaliat olivat vasta nupuillaan ja lootusaltaan kukista vain yksi auennut, mutta liljat ja monet muut kukkivat kasvit loistivat upeimmillaan. Puutarhasta sai hienosti hoidetun vaikutelman ja siellä oli helppo hengittää.

Video: Villa Taranto ja Isola Madre

Paluumatkalla Tuulevi osui yhteen niistä harvoista laivavuoroista, joilla ei tarvitse vaihtaa, kun haluaa Carcianoon, vaan pääsi Villa Taranton laiturista Pallanzan, Bavenon, Isola Pescatorin ja Isola Bellan kautta suoraan kotisatamaan. Kävelyrupeaman jälkeen tuntui mukavalta lepuutella järvelle ja rannoille tähyillen. Lidon sataman kahvila-ravintolassa reissunainen söi lounaaksi juusto-leikkelelautasen veden ja roseeviinin kera. Annos osoittautui pieneksi pettymykseksi etenkin tunkkaisen makuisen pikkelöidyn kasvislisukkeen osalta. Hieman klo 14 jälkeen Tuulevi ennätti lomakotiin ja riensi suihkuun. Hutmamies saapui ajoretkeltään noin tuntia myöhemmin.

Illallisemme Hotel Fiorentinon ravintolassa ei ollut erityinen menestys. Asetuimme sisäpihan hotellin kotisivujen mukaan "romanttiseen ja aurinkoiseen" puutarharavintolaan. Tilasimme pääruuiksi kalaa. Tuulevi taimenfileetä (?), jonka piti olla paneroimaton, mutta ei kuitenkaan ollut eli ei soveltunut hänen ruokavalioonsa. Toisella yrittämällä rouva sai annoskokoisen kokonaisena kypsennetyn taimenen (tahi itse asiassa kirjolohen), joka oli sinänsä ok, mutta ruotoineen nahkoineen työläämpi. Jukan paistetut siikafileet olivat turhan vähäsuolaisia. Lisukeperunat ja noutopöytäsalaatti olivat asianmukaisia, kokeeksi otettu haudutettu fenkoli vähemmän hyvää. Tarjoilijoita oli monta – yksi toi sitä, toinen tätä. Ruokalajien ajoituksessa olisi ollut viilattavaa: Jukan kalaruoka tuli pöytään ennen kuin hän oli ennättänyt rouskutella antipastoksi ajattelemansa salaatin, ja perunat taas saapuivat myöhässä kalaan nähden. Ensimmäisen maailman ongelmia toki, mutta meinasi siinä mieli pahoittua, jos hiukan liioitellaan.

Tiistai 25.6.2019. Stresa - Baveno - Carpugnino - Villadossola - Viganella - Antronapiana - Lago di Antrona - Rovina - Viganella - Villadossola - Carpugnino - Stresa. 147 km.

Reittikartta

Päivän kuvat

Jukan tiistaiajelu alkoi lievällä sekoilulla Bavenossa, jossa opastus E62:lle oli italialaisen epäselvä. Milanoon ja Genovaan osoittavat kyltit olivat vihreitä, mutta pohjoisen suuntaan ei vihreätä taulua näkynyt, koska sinne suuntaan tie ei ollutkaan moottoritie kuten etelään päin. Pohjoisen väylän tienviitta olikin vaatimaton sininen, jonka havaittuaan Jukka oli jo ajanut sinne vievän rampin ohi. Suurta vahinkoa ei harhautumisesta aiheutunut, vaan Jukka ajoi hetken etelään johtavaa moottoritietä, poistui siltä ensimmäisellä eli Capugninon rampilla ja palasi tielle vastakkaiseen suuntaan vievälle puolelle. Useisiin tunneleihin sukeltava nelikaistatie vei sähäkästi Bavenon ohi ja palasi ulkoilmaan. Sekoilun ansiosta löytyi järkevä ja nopea poistumisreitti Stresasta pohjoisen suuntaan.

Matka taittui rivakasti Villadossolaan, jossa pikainen pyörän tankkaus. Villadossolan, joka sijaitsee vuoren alarinteellä, jälkeen tie alkoi keplotella itseään kohti kartan ylempiä topografisia käyriä. Tie vei Valle Antronassa eli Antronalaaksossa kyläsestä seuraavaan kurvipitoisesti ja mukavalla tavalla vuorten rinteiden muotoja seuraillen. Tien pinnoite oli paikka paikoin ajan patinoima ja säitten kaltoin kohtelema, mutta katuendurolla ajaessa se ei haitannut, sillä Hondan 21 tuuman eturengas nieli ajoradan epätasaisuudet nätisti. Transalp osoittautui helposti hallittavaksi, erinomaisen ketteräksi ja jyrkissäkin serpentiineissä vaivatta vieväksi ajopeliksi. Vaikka moottorin vääntö alakierroksilla ei ollut kummoinen, erityisen onnistuneiden vaihteiden välitysten ansiosta eteneminen oli joka käänteessä sujuvaa.

Antrona Schierancon kuntaan kuuluvassa Antronapianan kylässä oli vuorossa lounastauko: paikallista cheggiojuustoa, nakkeja, sämpylää ja vettä parin papan ylläpitämästä kyläkaupasta. Karu ruokailu kaupan edustalla kylän keskusaukion laidalla sujui kenenkään häiritsemättä, sillä siesta alkoi juuri ja kauppakin sulki ovensa muutamaksi toviksi kuten on alueella tapana. Oli rauhallista, ajokamppeet kuivuivat keskipäivän auringossa ja kavala maailma tuntui kovin kaukaiselta. Ihmiskunnan muita edustajia näkyi vain kourallinen koko paussin aikana. Lounaan jälkeen Jukka vilkaisi pikaisesti aukion laidalla seisovan Chiesa di San Lorenzo -kirkon sisätiloja.

Reittisuunnitelma koki pienen muutoksen, koska tie miltei 1500 metrin korkeudella sijaitseviin Alpe Cheggion kyläseen ja Alpe dei Cavalli -tekojärvelle oli suljettu tietöiden vuoksi. Harmillista, sillä kartan mukaan kylään kulkeva tie näytti sisältävän kosolti neulansilmäkurveja. Vaihtoehtoreitti vei mutkaista ja kapoista, joskin asfaltoitua tietä myöten pikkuruiseen Alpe Russin kylään ja 1060 metriä merenpinnasta sijaitsevan Lago di Antrona -järven rannalle. Vuorten kainalossa piileksivä kuvauksellinen Lago di Antrona muodostui vuonna 1642 maanvyörymän seurauksena, kun romahtaneet maamassat tukkivat Troncone-joen padoten pienen järven jokilaaksoon. Komeat vesiputoukset, joista näyttävin on Cascata del Sajont, kuohuvat sulamisvesiä järveen ympäröiviltä lumihuippuisilta vuorilta. Antronajärven lounaispuolella näkyy 1352 m korkeudella sijaitsevan Lago di Campliccioli -tekoaltaan jyhkeä patoseinämä.

Matka jatkui Antronajärveltä Rovinan kylän kautta mutkapolkua Antronapianaan ja sieltä tulomatkalta tuttua reittiä takaisin Villadossolaan. Tie oli oikein hauska myös alamäkeen varsinkin, kun muuta liikennettä oli minimaalisen vähän. Villadossolasta Jukka kiisi ns. tukka putkella E62-tietä Carpugninon kautta Stresaan. Loppupätkä Carpugninosta alas Maggiorejärven rantaan tarjoilee upeita näkymiä Stresan kaupunkiin ja Maggioren ulapoille.

Tuulevin päivä sujui lepäillen, sillä hän oli vuorostaan hellepäänsärkyinen ja hieman huonovointinen. Ennen illallista pesimme ja kuivasimme pyykkiä itsepalvelupesulassa nopeasti ja edullisesti.

Iltaruokailupaikkanamme oli Trattoria Due Piccioni, joka luuraili keskustan pikkukadulla erillään suurimmasta ihmisvirrasta. Tuulevi tilasi alkupalaksi grillatut kesäkurpitsaviipaleet kera tuorejuuston, jonka nimi on päässyt unohtumaan. Pääruokalajina oli monnia sitruunakastikkeessa sekä silputtua retiisiä ja salaattia. Jukan aloitus meni pilalle, koska akuutti närästyskohtaus aiheutti sen, että alkupalapaté jäi puoliksi syömättä. Pääruuaksi Jukka nautti korvennuksen hellitettyä elämänsä toistaiseksi parasta herkkutattipastaa. Due Piccioni oli oikein kiva pieni ravintola, jonka ruokalista sisälsi mielenkiintoisia ja kekseliäitä ruokalajeja tavallisimpien turistisapuskojen asemesta. Myös erikoisruokavaliot huomioiden.

Paluumatkalla lusikoimme kipolliset oivallista italialaista jäätelöä rantamaisemassa auringonlaskua taivastellen. Oli edelleen kuuma, vaikka ilta ryhtyi hämärtymään.

Keskiviikko 26.6.2019. Stresa - Carpugnino - Crevoladossola - Crodo - Baceno - Premia - Foppiano - Ponte - Riale - Lago di Morasco Riale - Riale - Ponte - Foppiano - Premia - Baceno - Crodo - Crevoladossola - Carpugnino - Stresa. 205 km.

Reittikartta

Päivän kuvat

Tuulevin saariretken kuvat

Keskiviikon prätkäilyagendan toteutus alkoi serpentiinisiksakilla Stresan ytimestä Carpugninon rampille ja pohjoiseen päin suuntautuneella pikatiepaahtamisella Crevoladossolan tienoille, jossa siirtyminen Antigoriolaakson halki kuljettavalle tielle, joka jatkuu Premian jälkeen Formazzalaaksoon kohti pohjoiskoillista ja Sveitsin rajaa. Tuossa vaiheessa oli vielä tarkoitus käydä Bacenon pikkukaupungin jälkeen kurkkaamassa luoteeseen kurkottavan Deverolaakson maisemia, mutta Val Formazzaan vievä maantie SS659 tuntui niin mainiolta, että päätös jatkaa Lepontisten Alppien alueelle Piemonten pohjoiskärkeen syntyi helposti ja nopeasti. Bensatankki oli täytetty varmuuden vuoksi Villadossolassa valtatien huoltoaseman kalliilla polttoaineella, vaikka Hondan bensiininkulutus tuntui melko maltilliselta.

SS659 oli käytännössä jatkuvaa mutkajuhlaa aina päätepisteeseensä saakka. Pääosin nopeatempoisen kaartelun mahdollistava esimerkillisen hyvä pinnoite, verraten leveä ajoura sekä laakson molemmin puolin nousevat vuoristomaisemat olivat tähänastisen reissun kermaa. Liikennekin oli miellyttävän vähäistä. Reitin erikoisuus oli Foppianon pohjoispuolelle laadittu uudehko tunneli, joka tekee spiraalin maan uumenissa samalla kivuten ylöspäin. Vähän yli 3000 metriä pitkässä tunnelissa, jossa oli kylmä kuin kellarissa, oli käynnissä ilmeisesti sammuneiden lamppujen vaihto-operaatio nosturista käsin. Iso nuoli opasti, että nosturia oli väistettävä. Lisäksi isolla oranssilla lipulla varustettu mies huiski melkein ylitarmokkaasti varoituskuvioitaan. Tunneli korvasi aiemmin käytössä olleen epäilemättä tiukkakurvisen jyrkän serpentiinireitin, jonne nyt ajo oli valitettavasti kielletty.

Ponten kylässä oli vanhan pariskunnan pitämä alimentaria eli kauppa, josta matkaaja sai välipalatarpeiksi maissigrissineitä, colajuomaa, prosciuttokinkkua ja Antigoriolaakson juustoa. Lisäksi omiksi tuliaisiksi paikallista yrttilikööriä. Palan puraisun jälkeen Jukka käyskenteli mukavan näköisellä kylällä, jossa oli jonkin verran turisti-infrastruktuuria: majoitusta, ravintoloita, välinevuokraamoja ja ulkoilutarvikemyymälöitä. Lisäksi kylällä oli alkuasukkaita palvelevia laitoksia kuten kunnanvirasto, alakoulu ja katoliseksi aika karusti sisustettu kirkko sekä ilmeisesti vanha julkinen pesutupa.

Transalp seisoi evästauon ajan kaupan viereisen ravintolan aurinkoisella pysäköintipaikalla. Oli niin kuuma, että pyörän sivutuki oli uponnut pari senttiä asfalttiin. Tukijalan alle sijoitettu litistetty colapurkki pelasti Hondan kaatumiselta kreivin aikaan. Auringosta ja helteestä oli se hyöty, että ajossa hikeentyneet vaatekappaleet kuten kypärähuppu ja ajotakki kuivahtivat paussin aikana.

Ponten jälkeen alkoi jyrkempi nousu serpentiinejä kiipeillen kohti päivän pääkohdetta Cascata del Tocen vesiputousta, joka alkoi pilkottaa vuorenrinteen puitten välistä kurvitien yläosassa. Lopulta vuoren liki pystysuoraan seinään louhittu tie tasaantui putouksen niskalla, joka sijaitsee 1675 metriä merenpinnan tasosta. Vesiputouksen vertikaalinen mitta 143 metriä on muutamien italialaisten lähteiden mukaan Euroopan toiseksi korkein, mutta asian todenmukaisuuden uskomisen suhteen vastuu lienee lukijalla. Oli miten oli, vesiputouksen partaan ylle on laadittu puinen näköalatasanne, josta voi ihastella putousta yläpuolelta, mikä avaa aikamoisen näkökulman kohteeseen. Vettä ei kohissut putouksesta alas mitenkään ylettömästi, mutta sen verran leveänä rintamana, että näky oli etenkin näköala"laiturilta" katsottuna vallan vaikuttava eikä kovin paljon voi moittia yleisnäkymää kauemmas Formazzan laaksoon.


Video: Cascata del Toce

Cascata del Tocen vesiputous saa vetensä paitsi useista pienistä vuorilta valuvista puroista etenkin Tocejoen yläjuoksulle pykätystä Morascon tekoaltaasta, joka on rakennettu vesivoiman tuotantoa silmällä pitäen. Veden tekoaltaaseen varastoinnin vuoksi Tocen putouksen kuohuja voi tarkastella vain osan vuodesta kesä-syyskuussa. Putouksen ja tekoaltaan välillä on laaja tasanko, jossa sijaitsee heti putouksen äärellä historiallinen ravintola ja pieni kappeli sekä laaja pysäköintialue. Majoitusta ja ravintoa löytyy sekä putouksen lähistöltä että padolle vievän tien varrelta Rialen kylästä ynnä lisäksi aivan padon naapurustossa olevasta rifugiosta. Jukka käväisi tekojärven patorakennelman alapuolella, mutta ei jaksanut helteessä kiivetä padon päälle keinotekoista järveä katselemaan. Paluumatkalla vastaan tuli kävellen monisatapäinen lapsilauma matkalla jonnekin.

Tocen vesiputoukselta paluu laaksoon sisälsi odotetusti erittäinkin kurvailurikasta alamäkiajoa, mitä syrjäiselle seutukunnalle tyypillinen harva liikenne ei juurikaan häirinnyt. Val Formazzan ja Val Antigorion tiet olivat suorastaan upeita ja mahtavia päästellä menemään myös etelään päin. Loppumatka SS33:a pitkin Carpugninoon sujui totutusti suhteellisen nopeasti. Villadossolan liepeillä tietyö hidasti taivallusta hetkisen.

Jukan lähdettyä hutmailemaan hänen vaimonsa suuntasi Isola Madrelle. Napattuaan Carciano Lidossa espresson hän hyppäsi Pellicano-paattiin, joka suuntasi Isola Bellan rantaan. Osoittautui, että vaihtoaikaa oli puolisen tuntia, jonka turisti pyrki käyttämään hatunostamiseen, mutta ostikin valkoisen pellavahameen. Isola Madre oli rauhallinen paikka. Lähes koko saaren kattaa suuri puutarha, jonka keskellä on palatsi. Niihin tutustuakseen joutuu maksamaan pääsymaksun, joten saarelle ei kannata jalkautua muuten vain. Palatsi on museoitu ja siellä on lukuisia erityylisiä saleja ja makuuhuoneita sekä vanhoja nukketeattereita ja niiden nukkeja. Englantilaistyylisessä eli ns. luonnollisessa puutarhassa on todella suuria puita, mm. ikivanha, valtava himalajansypressi, sekä upeita istutuksia ja valkoisia riikinkukkoja - kauniita mutta kamalaäänisiä. Puutarhassa kuljeskelu tuntui jälleen mukavalta, mutta palatsi tuli lähinnä käveltyä läpi sen enempää esineisiin tai huonekaluihin perehtymättä.

Lounaaksi puutarhamatkailija nautti palatsin kahvila-ravintola-myymälän patiolla juustoja ja Aperol spritzin. Paluumatkalla vaihto Bella-saarella oli nopea: aikataulun mukaan 10 minuuttia, mutta käytännössä nolla, koska suuri Antares-alus seilasi sen verran myöhässä.

Illastimme keskustan pikkukatujen sokkeloissa lymynneessä Osteria Mercatossa. Terassilla oli uhkakuuma, joten valittuamme ensin pihalta pöydän, vaihdoimme siedettävämpään sisätilaan. Samalla vaihtui onneksi myös tarjoilija, sillä ensimmäisen kanssa oli kommunikaatio-ongelmia, vaikka hän englantia pyrkikin puhumaan. Jukka söi perin erikoista alkupalaa, joka sisälsi nieriää, savoijinkaalia sekä suolattua ja aurinkokuivattua paikallista täpläsilliä (Alosa agone), jota tavataan yllättävää kyllä mm. Pohjois-Italian järvissä. Pääruokana timjamilla ja pinaatilla kruunattuja kuhatäytteisiä ravioleja. Tuulevi taas täytti vatsansa piikkikampelalla, joka tarjottiin ohuenohueksi raastetun kurkun ja mantelikreemin kera. Talo tarjosi alkujuomiksi lasilliset proseccoa, mikä riitti ruokajuomaksi veden lisäksi Tuuleville. Jukka tilasi lager-olutta, mutta sai Belgian pale alea. Yritys selittää, ettei halua alea, johti tarjoilijan taholta outoon väitteeseen, ettei Italiassa ole erikseen lageria, alea ynnä muita, vaan tämä on "tavallista italialaista olutta". Ei kuulostanut kovin asiantuntevalta.

Torstai 27.6.2019. Stresa - Someraro - Gignese - Sovazza - Armeno - Agrano - Omegna - Strona - Piana di Fornero - Forno - Piana di Forno - Campello Monti - Piana di Forno - Forno - Piana di Fornero - Strona - Omegna - Agrano - Armeno - Sovazza - Gignese - Carpugnino - Stresa. 99 km.

Reittikartta

Päivän kuvat

Tuulevin Mottaronen kuvat

Torstain tourinki alkoi uudella poistumisreitillä Stresasta. Serpentiinitie vei kohti Mottaronevuorta ensin asuntoalueella ja kohta sankan metsän keskellä. Varjoisa metsäosuus oli miellyttävän viileä jo aamupäivällä paahtavaksi helteeksi äityneessä säässä. Someraron ja Levon kylien kautta tie leikitteli Mottaronen rinteille tasaantuen Gignesen seudulla maalais- ja metsämaisemassa rattoisasti kaartelevaksi maantieksi. Reitti on oikein oivallinen Armenoon asti, sitten suoristuen ja hidastuen asutuksen lisääntyessä ja Omegnan kaupungin lähestyessä. Mottaronen huipun kautta Jukka ei jaksanut kanttailla, koska osa vuoren laen ylittävästä reitistä on maksullinen, eikä moisella helteellä huvittanut pysähtyä tullikopille kuvetta kaivamaan. Ehkä paluumatkalla...

Omegnassa pyrki tulemaan hiki pienessä arkipäivän ruuhkassa pikkukujia pitkin kohti Valle Strona -laaksoa taiteillen. Heti Stronalaakson tien aluksi tuli selväksi, ettei väylä johda mihinkään turistirysään. Jos asfalttinauha ei ollut leveä alkupäästään, oli se poikkeuksellisen kapea etenkin loppuosastaan, jossa se oli liikennemerkin mukaan 2,5 m leveä, olikohan sitäkään. Tien kunto oli välillä perin kehno, mikä pisti arvelemaan, ettei reitti ole tienhoitoluokituksessa kärkisijoilla. Laaksotien varrella ei näyttänyt olevan kovin merkittävän kokoisia taajamia. Stronan kylässä taisi olla pieni kyläpuoti, peremmällä laaksossa ei sattunut ruokakauppoja eikä oikein muitakaan palveluja näkökenttään.

Laaksotien päätepiste Campello Monti olikin sitten aivan muuta kuin mitä Jukka oli aiempina ajopäivinä tavannut. Kylä näytti täydellisen autiolta ihmisistä, vaikka talojen hoidetut pihat kavalsivat, että niissä vielä asustellaan, tosiasiassa kuitenkin vain kesäaikaan. Talveksi Campello Monti tyhjenee. Mitään muuta matkailijoita palvelevaa ei näkynyt kuin ravintola, ja sekin oli ehkä siestan vuoksi kiinni. Parikymmentä minuuttia Jukka oikoi jalkojaan, kuivatteli varusteitaan auringossa ja vienossa tuulessa sekä hemmotteli itseään maissigrissineillä ja vedellä. Hiljaisuus oli täydellinen lukuun ottamatta kylän halki solisevan puron lorinaa ja lintujen sirkutusta. Levollisuuden outoutta lisäsi se, että tiiviisti rakennetun kylän keskustassa oli ison kirkon (Parrocchiale di San Giovanni Battista 1700-luvulta) ja kohtalaisen kookkaan koulurakennuksen lisäksi jopa muutamia vanhoja kerrostaloja. Rakennukset näyttivät yllättävän hyväkuntoisilta. Matkapuhelimessa ei ollut kenttää, mutta petankkikenttä on sentään rakennettu puiden siimekseen.

Sitten yhtäkkiä jostain talosta ilmestyi kaksi ehkä hieman päälle kymmenvuotiasta poikaa, veljekset ulkonäöstä päätellen. Kohta kylässä olikin varsinainen tohina päällä, kun paikalle kapsahti vaellusta harrastava eläkeikäinen pariskunta, nuorehko mies sekä vielä yksi iäkkäänoloinen vaeltajamies. Kun Jukka teki lähtöä, saivat vaeltajat ristoranten omistajan avaamaan ruokalansa ovet.

1350 metrin korkeudessa vuorten syleilyssä piilotteleva Campello Monti on vanha kaivospaikkakunta, jossa oli nikkelikaivostoimintaa 1850-1946. Arvatenkin kaivosteollisuuden ansiosta kylän ilmiasu on noinkin kaupunkimainen ollakseen laakson perimmäinen kylä. Campello Montin perintöä vaalii yhdistys, joka järjestää vuosittain kulttuuritapahtumia, paikan historiaa ja merkitystä laakson alueelle käsitteleviä konferensseja sekä on oletettavasti organisoinut kylän rakennusten restaurointitöitä ja ylläpitoa. Mielenkiintoinen ja odottamaton ulkoilmamuseo tämä Campello Monti.

Paluu Campello Montista takaisin Omegnaan tarkoitti luonnollisesti jatkuvaa alamäkihuristelua. Tulikohan koko Castello Montin reissulla ketään vastaan? Ei ainakaan kapeimmilla osuuksilla. Jos tällä matkalla pitäisi jokin reitti nimetä korpitaipaleeksi, Valle Stronan tie olisi juuri sitä. Torstai taisi olla reissumme kuumin päivä. Helle alkoi jo suorastaan haitata olemista laakson rinteitä alas lasketellessa. Omegnassa apteekin sähköinen mittari kertoi lämpötilaksi + 42 Celsiusta. Kyllä kuumuus todella painostavalta tuntuikin, kun Jukka pysähtyi Lago d'Ortan rantaan hörppäämään viimeiset tilkat haaleaksi lämmenneestä eväsvedestä. Loppumatka Omegnasta Stresaan navigoitui muutoin samaa reittiä, paitsi Gignesen jälkeen suorempaa reittiä hotellille. Läheisestä Conad-marketista kuitenkin vielä mukaan sixpack 1,5 litran vesipulloja nestetasapainon palauttamiseen.

Ihmettelimme sitä, että hotellissamme kitsasteltiin WC-paperin jakelun kanssa, mutta toisaalta ilmastoahdistus ei tuntunut vaivaavan, sillä majapaikassa suosittiin tolkutonta kertakäyttökulttuuria: pesuaineet lähes poikkeuksetta pikkupakkauksia, juomamukit kertakäyttöisiä, aamiaistarjoilussa melkein kaikki, mikä vain voi olla (hillot, voi, hunaja jne.), oli yksittäispakattu. Myös ravintoloissa ja kahviloissa tarjottiin esimerkiksi grissinit pienissä paketeissaan ja kahvisokeri annospusseissa. Jotain lajitteluroskiksia sentään kaupungilla oli, Pescatori-saarella saaren kokoon nähden suorastaan runsaasti. Mutta lajittelevatko asukkaat ja turistit oikeasti? Kuinka ravintoloissa ja hotelleissa lajittelu hoidetaan? Huoneessamme oli vain yksi pieni roskakori. Tuntui oudolta, kun on kotona tottunut sijoittamaan jätemateriaalit seitsemään eri astiaan.

Ja kun nyt kierrätys tuli puheeksi, on mainittava joka reissulla huonoa omatuntoa aiheuttava muovipullokysymys. Huoneemme kylpyhuoneen hanasta tullut "kylmä" vesi oli niin ällölämmintä, että päädyimme ostamaan ison määrän 1,5 litran muovipulloja. Koska muovinlajittelupistettä emme kaupungilta löytäneet, jätimme tyhjät pullot hotellihuoneeseen, josta epäilyjemme mukaan ne päätyivät sekajätteeseen.

Torstaina Tuulevikin kävi vuorella. Matkalla rantaan sattui hassu tapaus. Isommalla kadulla heti hotellin kujalta käännyttyään Tuulevi ihmetteli, miksi alamäkeen kohti järveä ajava autoletka pysähtyi. Kas, tietä oli ylittämässä isohko kilpikonna. Pysähtyneen auton kuljettajamies nousi autosta ja kantoi kilpikonnan tien sille puolelle, jota kohti se oli menossa, ja nosti aidan yli kasvustoon. Sitten hän palasi autoonsa ja letka jatkoi matkaa. Koko aikana kukaan ei töötännyt autonsa torvea.

Carcianon rannalta pääsi Mottaronevuorelle funivialla eli köysiradalla. Olisikohan matkaan uskaltanut lähteä, jos olisi tiennyt, että vajaan parin vuoden päästä vaunu sinkoutuu alas ja johtaa 14 ihmisen kuolemaan? Tuskin, mutta nyt ei pelottanut lainkaan. Yli 40 ihmistä ahtautui metallilaatikkoon keikkumaan vaijerien varassa ensin puolimatkaan Alpinon kasvitieteellisen puutarhan kohdalle, ja sitten toisella vaunulla loppumatkan lähes huipulle saakka. Loppupätkän voi kävellä tai ajaa samaan hintaan (meno-paluu 20 euroa) tuolihissillä. Helppoa, jos ei pelkää korkeita paikkoja. Vaijerihissin korissa on vain seisomapaikkoja ja se tungetaan mahdollisimman täyteen. Kiinnityspylväiden kohdalla vaunu notkahti aina hieman, mutta muuten kyyti eteni tasaisesti. Vaunun ikkunat eivät olleet putipuhtaat, mutta hyvin niistä yhä hulppeammiksi käyviä maisemia pystyi katselemaan. Yläosan avoimesta räppänästä sai kurottamalla otettua kuvia ja videoita. Vaijerihissimatka kesti parikymmentä minuuttia ja tuolihissipätkä ehkä viitisen.

Paljaalta huipulta voi katsella esteittä joka suuntaan. Rinteellä kiemurtelee kesäkelkkarata, josta kantautui kiljumista. Mäellä oli pikkuruinen baari, josta tuli napattua ensin espresso ja myöhemmin, lukuisten valokuvien räpsimisen ja pitkällisen maisemien tiirailun jälkeen, reissun ensimmäinen camparisoda. Aikansa töllisteltyään matkustelija laskeutui tuolihissillä funivian yläpään aseman kohdalle, jossa albergo-ristorante Eden tarjoili lounasta suurelle maisematerassille. Prosciutto e melone maistui makoisalta roseeviinin ja veden kera. Kyytiväline piti tunnin lounastaukoa, joten kiirettä ei ollut. Kun matka alas sitten alkoi, osoittautui se aika tukalaksi, sillä tungos oli melkoinen, ja jälkimmäisellä osuudella yksi pikkuvauva parkui koko ajan. Muuten retki sujui miellyttävästi.

Video: Tuulevin Mottaronen retki

Tuulevi oli hikistä päivää ennakoiden varustautunut uimapuvulla ja pyyhkeellä, joten vaihdettuaan vessassa alusvaatteet uikkareihin, hän suuntasi heittämään talviturkkinsa Maggioreen. Satamakombinaatin viereinen ranta lienee kuulunut viereiselle baarille, joka oli nyt autio ja suljettu. Rannalle pääsi, mutta vessat olivat lukossa eikä muutakaan infraa ollut. Massiivisen betoniportaikon avulla hiekka pysyi ranta-alueella eikä valunut järveen. Siitä pystyi pulahtamaan kirkkaaseen veteen, joka pinnalta oli lämmintä, mutta heti sen alapuolella virkistävän viileää. Hiekalla makoili muutama ihminen, mutta kukaan muu ei uinut. Selkeästi aikuisranta myös avoimuuden aikoinaan, ei lapsille sopiva.

Palattuaan kämpille uimari peseytyi suihkussa, mutta Jukan palattua Stresaan, suuntasimme rantaan uudelleen ja uimme molemmat. Jukan liiallisesta lämpenemisestä aiheutunut huono olo helpottui hiukan talviturkin heittämisen ja runsaan vedenjuonnin avulla.

Tuntui hieman kummalliselta, ettei Stresassa näyttänyt olevan kunnollista hiekkauimarantaa. Toki nuoriso ui ja sukelteli melkein missä vain ja aivan keskustassa oli pieni kunnallinen kivikkoranta, julkisen puiston ja leikkikentän yhteydessä, mutta ilman mukavuuksia. Isoilla hotelleilla on omat uimarantansa ja La Palmalla jopa uima-allas rantaäpräällä. Omituiselta tuntui myös se, että Stresassa on lähes paraatipaikoilla jokunen ränstynyt rappiokartano tai muu asumaton hylätyn näköinen rakennus ikkunat särjettyinä ja pihat viidakoiksi muuttuneina. Huomion kiinnitti myös hotellien ja rantakadun sekä kadun ja rannan välisillä nurmikaistaleilla risteilevät kapeat polkumaiset urat. Epäilimme väyläverkostoja rottien aikaansaannoksiksi, mikä lievästi aiheutti kuumotusta.

Perjantai 28.6.2019. Stresa - Domodossola - Masera - Druogno - Santa Maria Maggiore - Siberia - Malesco - Re - Ponte Ribellasca - (CH) Borgnone - Intragna - Borgnone (I) Ponte Ribellasca (Ponte Ribellasca - Malesco - Cannobio, hinausautossa / Cannobio - Verbania - Stresa henkilöautossa). 103 km.

Reittikartta

Päivän kuvat

Viimeinen ajopäivä alkoi ennen kymmentä, kun Transalp suuntasi pohjoiseen kohti kolmea isoa laaksoa Valle Vigezzoa, Centovallia ja Valle Cannobinaa. Tuttu reitti kuljetti Domodossolaan, jossa Maseran liittymästä sujahdus Vigezzon laaksoon vievälle SS337-tielle. Heti Maseran jälkeen tie tunkeutui kapeaan rotkoon, jossa oli varjoisaa ja siedettävämpää kuin suorassa auringonhehkussa.

Valle Vigezzon tie oli mutkikas. Tien kunto oli OK ainakin Malescoon saakka. Sitten tie kapeni, muuttui todella kurvikkaaksi, mutta asfaltti oli välillä luvattoman huonokuntoinen. Ren pikkukunnan keskustassa huomion kiinnitti taajaman kokoon nähden ylikokoinen Santuario della Madonna del Sangue -niminen pyhäkkö, joka on luemma monien pyhiinvaeltajien kohde.

Sveitsin raja tuli vastaan yllättäen. Rajalla ei ollut minkään valtakunnan valvontaa tai rajamuodollisuuksia, ei ainakaan henkilökuntaa kummallakaan puolella autioissa toimistotiloissa. Heti Sveitsin maaperällä oli pari huoltoasemaa, joissa bensa oli halvempaa kuin Italiassa.

Sveitsin puolella Valle Vigezzon nimi vaihtui Centovalliksi ja itään Locarnon suuntaan johtava tie muuttui kuin taikaiskusta upeakuntoiseksi ja leveämmäksi baanaksi, joka ei sisältänyt niinkään serpentiinien kiipeilyä, vaan jatkuvaa vasemmalle ja oikealle kanttailua vuorten seinämiin taidokkaasti lohkotulla pikipolulla. Centovallilaakson perin kiemurainen väylä oli selkeästi koko reissun paras kallistelupikataival. Samoilla Centovallin rinteillä luikerteleva kapearaiderautatie kulki välillä maantien ylä- ja välillä alapuolella. Rautatiellä kolisteli moderneja sähköjunia eikä perinteisiä höyrypuuskuttajia kuten me molemmat etukäteen luulimme.

Moottoripyörämies ei meinannut malttaa millään pysähtyä maisemainkuvausta varten, koska tie oli niin herkullinen. Intragnassa, kivenheiton päässä Locarnosta asutus lisääntyi siinä määrin, että oli aika tehdä täyskäännös ja lyhyen juomatauon jälkeen palata Italiaan. Centovallin tie oli häikäisevä myös toiseen suuntaan. Eikä muusta liikenteestä ollut mitään harmia.

Centovallissa kiinnitti huomion paikallinen tapa kuljetella tavaroita, vaikkapa puutavaraa kuten tukkeja, vuorten rinteiltä ilmeisesti lastauspaikoille laakson yli viritetyillä köysiradoilla. Eipä hommaan juuri muuta vaihtoehtoa lienekään. Myös ihmisiä rahtaava funivia näytti liikennöivän Verdasion juna-aseman ja Rasan pikkukylän välillä.

Sveitsin puolella tankkaus Agip-huoltiksella ja samalla lounaaksi kinkkupatonki ja colajuoma sekä San Pellegrino -kuplavesi evääksi. Lakisääteisen paussin jälkeen suurin odotuksin Italian puolelle, jossa olisi edessä vielä päivän kolmas laakso Valle Cannobina ja kartan perusteella perin koukeroinen tie Maggiorejärven rantaan.

Ponte Ribellasca -sillan jälkeen EU-kansalainen oli jälleen EU:n maaperällä. Heti entisen Italian tulliaseman jälkeen loivassa ylämäessä Hondan kytkinvaijeri katkesi aiheuttaen myös matkan katkeamisen. Pyörä parkkiin tien sivuun ja ihmettelemään asiaa. Kytkinvaijeri oli poikki moottorin puoleisesta päästä, hätäapukorjaus ei näyttänyt mahdolliselta, eikä ilman kytkintäkään voinut jatkaa matkaa. Ilmoitettuaan Tuuleville asiain saamasta käänteestä, Jukka rullaili vapaalla Italian ex-tulliasemalle. Pari soittoyritystä Vagamondon puhelinnumeroon tuotti vain kummallisia piippauksia. Puhelinnumero-ongelman tutkailun yhteydessä Tuulevi hoksasi, että vuokraamon numeron nolla, joka yleensä jätetään pois ulkomaille soitettaessa, pitikin tässä tapauksessa jostain syystä jättää paikalleen. Olisi tietysti pitänyt kokeilla jo liikkeessä pyörää noutaessa, että annettu puhelinnumero toimii.

Jukka sai siis lopulta Vagamondon Marcon "langan päähän". Marco ryhtyi selvittämään, kuinka saa assistenzan eli avun paikalle. Kohta soitti hinausfirman ajojärjestelijä ja homma alkoi vähitellen edistyä. Ajojärjestelijän muutaman soiton jälkeen selvisi, että hinausauto saapuisi noin kolmen vartin kuluttua. Ei tuo arvio ihan toteutunut, hinuri tuli lopulta reippaat kaksi ja puoli tuntia kytkinvaijerin katkeamisen jälkeen.

Transalp oli nopsasti hinausautoksi varustellun Isuzu-pickupin kyydissä ja matka kohti Maggioren rannalla sijaitsevaa Cannobion kaupunkia kohti alkoi. Hinausfirman ajojärjestelijä oli ehdotellut ensiksi, että Honda kuljettajineen kuskataan korjaamolle kauas väärässä suunnassa olevaan Domodossolaan, mutta Jukka vaati, että pyörä pitää saada Verbaniaan. Pitihän vuokrapyörän palautuksen paperityöt saada päätökseen, ja Jukan 1000 euron takuuraha takaisin. Lopulta selvisi, että Transalp viedään prätkäpajalle Cannobioon, josta Jukka haetaan autolla Verbaniaan. Vagamondo lupasi vielä kyyditä Jukan Stresaan, kun tämä sitä julkeasti pyysi. Marco tarjosi ensin kuljetuksen asemesta skootteria Jukan käyttöön yhden päivän ajaksi ilmaiseksi, mutta siinä ei olisi ollut mitään järkeä, koska skootteri olisi pitänyt palauttaa Verbaniaan lauantaina, jolloin oli jo aamusella määrä astua junaan kotimatkan alkajaisiksi.

Valle Cannobinan tie oli niin sanotusti äärettömän mutkainen rotkon rinteille laskosteltu kapea tiepahanen. Paikoin huonokuntoinen laaksoreitti olisi varmasti ollut kokemisen arvoinen kurvailtava kaksipyöräisellä. Tie poukkoili välillä niin ahtaissa rotkoissa, ettei puhelimessa ollut yhteyttä verkkoon lainkaan.  Eteneminen hinausautolla oli varsin hidasta, mutta lopulta Cannobio löytyi tien päästä. Matkan eteneminen Cannobiosta oli Jukalle edelleen hiukan epäselvä, koska lähes kielitaidoton kuski ja ummikko apulainen eivät ihan aukottomasti saaneet selostettua, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kun pyörä oli tipautettu verstaan pihalle, Jukka sai Vagamondon Laura-rouvan kiinni puhelimitse ja tiedon, että hakija on tulossa Cannobioon. Stephanoksi esittäytynyt kuski saapui ajallaan vieden Jukan autokyydillä Verbaniaan. Stephano ei ollut mikään juttumies, eikä hänen englannin taitonsakaan kummoinen, joten matkaa tehtiin hiljaisuuden vallitessa. Cannobion ja Verbanian välinen rantatie oli ruuhkainen ja hidas. Rantatien varrella oli runsaasti majoitusta ja lukuisia ravitsemusliikkeitä. Jonkin matkaa Cannobion jälkeen Cannero Rivieran kylän kohdilla muutamalle pikkusaarelle rakennettujen Castelli di Canneron linnanraunioiden restaurointi oli meneillään paikalle pystytetystä nostokurjesta päätellen.

Verbaniassa Vagamondon Marco antoi kuitin vuokrauksesta, takuurahan takaisin ja hehkeän tarjouksen, jonka mukaan Jukka saisi seuraavalla kerralla alennusta pyörän vuokrauksesta. Ei pahoittelua eikä hyvitystä matkan katkeamisesta. Aika huonoa asiakaspalvelua. Kohtalaisen karvas maku jäi Vagamondon toiminnasta. Marco sentään heitti autollaan Jukan takaisin Stresaan, kuten aiemmin päivällä oli sovittu. Samassa kyydissä matkusti joku vähäpuheinen pappa. Matkalla ei juuri jutusteltu, mikä tuntui Italiassa perin oudolta. Tapauksesta voi ottaa opikseen sen, että vanhoihin vuokramotskareihin kannattaa suhtautua terveellä epäilyksessä ja valita mieluusti uudempi ja kalliimpi. Hyvä ja halpa loppui jo ennen sotia, sanotaan.

Tuulevi aloitti perjantainsa visiitillä rautatieasemalle. Liput Zürichiin lauantaiksi sai ostettua aseman lippuluukulta. VR:llä ei ole sellaista palvelua Kuopion kokoisessa kaupungissa, mutta Trenitalialla on 5000 asukkaan Stresassa. Lippuja kertyi kolme, sillä vaihtoja olisi kaksi: Domodossolassa ja Sveitsin Brigissä. Per henkilö regionale-osuus maksoi 4,15, pikajunapätkä 14,60 ja IC-ajelu 76,60 euroa. Sveitsi on kallis maa.

Asemalta seurueen junalippuvastaava käppäili keskustaan ostoksille. Leveälierinen hattu oli ollut kiikarissa koko matkan vanhan matkahatun kadottua jo Baselissa ja vihdoin löytyi isopäiselle riittävän suuri koko puheliaan rouvan hattukaupasta. Lisäksi eri kaupoista mukaan sattui tuliaisia: tryffelirisottotarpeet, muistikirjoja, kirjanmerkkejä ja 10 erituoksuista - kielo, laventeli, magnolia, oliivi, sitruuna - saippuaa, kaksi kutakin, paikallista tuotantoa. Marketista vielä mukaan hedelmiä, juustoa ja kinkkua lounaaksi ennen todella hiostavaa kotimatkataivallusta. Asetuttuaan lounastamaan huoneessa alkoi Tuulevi saada Jukalta viestejä rajaseudulta.

Parin-kolmen gourmet-ravintolan jälkeen palasimme lähikapakkaamme Daniel'siin sekä torstaina että perjantaina juuri sen läheisyyden takia. Laiskotti ja olisi ollut tukalaa aktiivipäivien päätteeksi taaplata reilun kilometrin matka ydinkeskustaan illan kuumuudessa. Ja olihan rantaruokalasta mainiot järvi- ja vuoristonäkymät, etenkin auringonlaskun aikaan. Tuulevi söi molempina iltoina tutun San Remo -salaatin ja torstaina myös jälkiruuan eli hedelmäsalaatin. Pari lasia proseccoa meni ruuan siivellä ihan tuosta vain. Jukka aloitti molempina iltoina kreikkalaisella salaatilla, torstaina pastan kastikkeena oli lohi-kesäkurpitsasoosi ja perjantaina herkkutattikastike. Torstaina jälkkäriksi jäätelöä ja mansikoita, perjantaina pikarillinen jätskiä mukaan. Paikan nuori henkilökunta – suorastaan lapsenkasvoisia kaikki – alkoi jo tunnistaa meidät. Molempina iltoina meiltä tultiin kysymään heti salaattien jälkeen, haluammeko jälkiruokaa, vaikka Jukka oli tilannut myös pääruokapastan. No, laitetaan moinen nuoruuden ja kokemattomuuden piikkiin.

Torstai-iltana terassin viereisessä puussa lauloi peippo. Varpuset kerjäsivät muruja. Terassivarjojen lisäksi ulkoilmaravintolaa varjostivat mm. magnoliat, joissa tuohon aikaan oli enää jokunen kukka siellä täällä.

Ilta oli yöksi tummetessaan edelleen kuuma ja kostea. Ilma oli niin utuinen, ettei vastarantaa näkynyt. Järvimaisema oli unimaisen kaunis. Hotelliin paluun jälkeen ohjelmassa oli varustuksen pakkaaminen, mikä oli matkallelähtöpakkaamiseen verrattuna helppoa: kaikki mukaan. Tosin ihan kaikkea ei voinut vielä sulloa pakaaseihin, mutta suurimman osan silti.

Edellinen sivu
Seuraava sivu
Pääsivulle