MARCHE
Keskiviikko 29.7.2015. Spoleto - Acquasparta - Carsulae - Cesi - Rivo - Terni - Cascata di Marmore - Marmore - Lago di Piediluco - Madonna della Luce - Vignaletto - Rieti - Cittaducale - Borgo Velino - Antrodoco - Sella di Corno (1005 m) - Preturo - Arischia - Passo delle Capannelle (1300 m) - Nerito - Montorio al Vomano - Teramo - Campovalano - Civitella del Tronto - Ascoli Piceno. 251 km.
Vaikka viihdyimme verrattomasti Umbriassa, oli keskiviikkona vuorossa siirtymä Marcheen.
Jukka vieraili matkallaan myös Lazion ja Abruzzon maakunnissa. Mp-matkailija
palasi alkutekijöiksi tulomatkalta tuttua tietä Acquaspartaan, johon
laskeutuva mutkamäki meni ajonautiskelun kannalta ikään kuin harakoille, kun
edessä jarrutteli karabinieeriauto. Acquaspartasta Jukka valitsi
kompassisuunnaksi etelän. Kiva autiohko pikkutie johdatti
Carsulaen roomalaisaikaiselle
rauniopaikalle, johon perehtyminen olisi vaatinut aikaa ja tallailua
paahtavassa helteessä. Jotenkin autiolta historiallinen kohde tuntui,
ilmeisesti Jukan pysähdykseen käyttämä pusikoitunut pysäköinti- ja
opastuspaikka ei ollut enää käytössä. Varsinainen opastuskeskus ja
päänähtävyydet sijaitsevat toisaalla, mutta niitä suomalaisturisti ei ryhtynyt etsimään.
Joitakin muurinpätkiä puuston välistä pilkotti, mikä riitti tällä kertaa
tyydyttämään historiannälän.
Pieni asfalttitie jatkui Ternin kaupunkiin saakka. Ternissä kului muutama
tovi italialaistyylisen tienviittaviidakon epäselvyyden vuoksi. Hermoja
kiristävän edestakaisinajelun päätteeksi oikea reitti
Cascata delle Marmoren
vesiputouksille löytyi. Marmoren vesiputousalue paljastui aikamoisen
laajaksi turistimagneetiksi. Cascata delle Marmore on 165 metriä korkea
roomalaisten rakentama vesiputous. Se on korkein ihmisen tekemä vesiputous koko
maailmassa ja vesiputouksena Euroopan korkeimpia. Putouksen vesi tulee Piediluco-järvestä Velino-joen kautta. Vesi virtaa tietyn aikataulun mukaan
putoukseen ja muun ajan voimalaitoksen läpi, vähän kuin kotoinen
Imatrankoski. Parkkipaikalta ei näkynyt vilaustakaan vesiputouksista, vaan
ne nähdäkseen olisi pitänyt patikoida tuntematon matka, mikä ei oikein
Italian kesäisessä lämmössä houkutellut, joten jäi sekin ihme näkemättä.
Motoristiystävällinen tie jatkui kohtalaisten vuorten katveessa. Joltisenkin
korkeiden vuorten ympäröimän Lago di
Piedilucon ranta oli oiva paikka pitää välipalapaussi, samalla sai
kuivateltua kuumuuden kostuttamia ajovarusteita järveltä puhaltaneessa
tuulenvireessä. Piediluco-järven vesi oli vihreää, hiukan sameaa, mikä ei
herättänyt uintihaluja. Tiedä sitten olisiko vesi ollut uimakelpoista.
Pensasaitojen peittämille rannoille oli kerääntynyt jonkinlainen määrä
auringonpalvojia pysäköidyistä autoista päätellen. Tauolla
suomalaismotoristi muisti tsekata, pitikö paikkansa veljensä mainitsema
havainto siitä, että Tigerinkin alla pyörivät Metzeler Tourance -renkaat
ovat Made in China. Jukka sai todeta, että aiemmin saksalaisvalmisteisina
pitämänsä kumit ovat tosiaan Kiinassa paistetut. Ilmankos ne ovat
suhteellisen edulliset renkaat.
Mutkaisa tie vei Rietin kaupunkiin. Ennen kaupunkia, laajassa Velino-joen
laaksossa tie kulki liki lentokenttää, jolta juuri nousi ilmaan perä perään
kolme
purjelentokonetta. Ilmeisen hyvä purjelentokeli vallitsi. Rietistä
kulku jatkui itään kohti vuonna 2009 tuhoisan maanjäristyksen kohdannutta
L'Aquilan kaupunkia. Seudulla (mm. Amatrice, Accumoli, Norcia) tapahtui myös
vuonna 2016 voimakkaita maanjäristyksiä. Mielikuvituksellisten väylien varrella oli loputon
määrä vanhoja, uskaliaasti vuorten rinteillä keikkuvia pikkukyliä.
Erityismaininnan kurvisuudestaan ansaitsee Velinon laaksossa sijaitsevasta
Antrodocon pikkukaupungista vuorten rinteille kiertyvä serpentiinitie.
Hieman ennen L'Aquilaa reitti erkani koilliseen kohti
Gran Sasso e Monti della Laga -kansallispuistoa. Arischian ja
Passo delle Capannellen välinen kähäräinen pikataival oli yksi koko
tähänastisen reissun parhaista siivuista. Pitävän
karhea ja tasainen tienpinta leveällä polulla, eikä juuri lainkaan muuta
liikennettä. Capannelle-solassa oli raikas ilma ja tuulikin vilvoitti.
Rauhaisaa. Kaunista. Ei ollut huono solan jälkeinenkään osuus, mukana
tietysti muikeat Gran Sasso d'Italia -vuoriston ylväät maisemat. Alueen kruununa hallitsee Italian saappaan
vartta itärannikon tuntumassa muhkuroivan 1 400 kilometrin pituisen
Apenniinien poimuvuoriston korkein huippu Corno Grande (2912 m), jonka
pohjoisrinteellä luemma sijaitsee Euroopan eteläisin jäätikkö Calderone.
Asfalttipinnan laatu kyllä vaihteli mäkimaastossa jonkin verran, mihin oli jo tottunut
päivän aikana. Parit patojärvet turkoosinvihreine vesineen tuli bongattua.
Ja metsää myös, sillä Italian keskiosa on suorastaan metsäistä seutua. Selvästi
vähemmän viljelysmaata kuin esimerkiksi Toscanassa, onhan maasto toki
vuoristoisempaakin.
Loppumatkan suojaisissa laaksoissa oli välillä älyttömän kuuma, lämpötila
lienee ollut yli +35 Celsiusta. Hieman ennen Ascoli Picenoa pientä Civitella
Tronton kylää vartioi jyrkälle ja korkealle mäelle laadittu suuri linnoitus.
Puolustuslinnakkeen sijainti on varmasti ollut vailla vertaa, mutta
ihmetyttää kuinka linnoituksen vesi- ja muukin elintarvikehuolto on
aikoinaan järjestetty, jos vihulainen on tosissaan piiritellyt kukkulaa.
Ascoli Picenon kaupunkiin saapuminen oli vaivalloinen. Ensin sisääntuloväylä
ei meinannut löytyä tulkinnanvaraisen tienviitoituksen vuoksi. Sitten
kaupungissa vanhaankaupunkiin vievän serpentiinipätkän havaitseminen vaati
tarkkaavaisuutta ja muutaman yrityksen. Lisäksi vanhassakaupungissa gps-navigaattori johdatti kansainvälisen seikkailijan erinäisille
umpikujille ja kadotti signaalin ahtailla, korkeitten talojen reunustamilla
kujilla. Pitkän hapuilun päätteeksi oikea katu ja talokin löytyivät.
Pyörälle löytyi lähikadulta vapaa soppi, vaikka tilaa kaduilla oli muutoin
niukanlaisesti. Täysipainoinen ajopäivä kuitattiin päättyneeksi. 251 kilometrin
moottoripyörätaivallus lyhyine taukoineen vei yli
seitsemän tuntia. Ei kuitenkaan käynyt aika pitkäksi, eikä takamuskaan
päässyt puutumaan.
Cantina De'Corvi ei ollut ainoa spoletolainen paikka, joka sai meidät
ajattelemaan, että kaupungissa sai keskimäärin parempaa palvelua kuin
aiemmissa, enemmän turistoituneissa, kohteissamme, vaikka poikkeuksia
suuntaan ja toiseen aina onkin. Turistikeskittymissä taidetaan helposti
ajatella, että on sama kuinka asiakkaita kohtelee, kun uusia tulee kuitenkin
joka päivä lisää. Ystävällisistä ystävällisin oli kyllä Spoleton
majapaikkamme emäntä Claudia, joka kyyditsi Tuulevin keskiviikkoaamuna
rautatieasemalle, josta oli hakenutkin. Tuulevi aikoi soittaa taksin, mutta
Claudia totesi, ettei paikkakunnan takseihin ole luottamista, koska niissä
ei ole mittareita, ja ne ottavat jopa 20 euroa kymmenen minuutin matkasta,
joka Claudian mukaan saisi maksaa enintään kympin. Mukavalle mutta aika
väsyneen oloiselle majatalonemännälle oli jo samana päivänä tulossa
Belgiasta uusia vieraita.
Tuulevi matkasi Spoletosta linnuntietä alle 80 kilometrin päässä olevaan Ascoli Picenoon kiertotietä: ensin IC-junalla
Folignon, Fabrianon ja Jesin kautta Adrianmeren rannikolle Anconaan, sieltä rantaa
seuraillen
paikallisjunalla etelään Porto d'Ascoliin ja vielä toisella regionalella perille.
Hyviä, siistejä ja ilmastoituja junia - ei mitään valittamista, vaikka
olikin hassua käydä sisämaasta rannikolla palatakseen taas sisämaahan. Mutta
semmoista se on junamatkailu vuoristoisissa maissa. Ascolin asemalta Tuulevi
nappasi paikan ainoan taksin, jonka kuljettaja ei halunnut laittaa mittaria
päälle (ei kuittia - ei veroja) ja sanoi hinnaksi 10 euroa. Sopihan se.
Kyyti kieputteli serpentiinikatua perille yläkaupunkiin paikalliseen nähden melko
tavanomaisen näköisen kivitalon eteen, jossa piti sijaitseman Bed &
breakfast Corso di Sotto.
Oli kuuma ja rinkka selässä tuntui painavalta. Talon summerien kohdalla ei
näkynyt mainintaa bed and breakfastista, joten matkailija siirtyi
vastapäiselle sivukujalle varjoon ja yritti soittaa majatalonisäntä
Emilianolle kolmesti saamatta vastausta. Alkoi jo hermostuttaa. Sitten
paikalle onneksi huristeli katumaasturi, jonka kuljettaja kuikuili ulos.
Tuulevi huikkasi "Are you Emiliano?" ja hänhän hän. Emilianon opastama
matkustelija pääsi siis sisälle taloon ja sen hissiin, jonka jälkeen heti
huoneiston oven takaa piti kiivetä vielä portaita pitkin ylös huoneistoon ja
omaan huoneeseen. Isäntä selitti aamiaisjärjestelyjä eli kertoi ostaneensa
tarvikkeita ja selitti, että itse saamme valmistaa mihin aikaan haluamme ja
mitä mielimme keittiössä. Hieman levottoman mutta ihan mukavan oloinen
nuorehko mies näytti myös olohuoneen ja kattoterassin sekä kertoi, että
puhelin oli ollut äänettömällä, koska lapsi nukkui. Se hieman ihmetytti,
koska Tuulevi oli ilmoittanut saapumisaikansa. Isäntä myös tiskaili melko
huithapelityylisesti sekä esitteli huoneiston toisessa makuuhuoneessa
(Rebecca-puolisoineen, kuten myöhemmin kävi ilmi) majoittuvan Michaelin,
joka parhaillaan etsi matkalaukkunsa avainta. Tilavassa yläkerran
huoneistossa oli siis keittiö ja siihen avoimena liittyvä suuri olohuone,
josta pääsi kahdelle eri parvekkeelle sekä kattoterassille, sekä kaksi
makuuhuonetta omine kylpyhuoneineen. Kaikki vaikutti hiljattain
remontoidulta, ja myös kylppäriin oli laitettu - omintakeista kyllä - parkettilattia. Olemme
oppineet, että Italiassa on tärkeää se, että näyttää hyvältä, ja juuri sen
opin mukaisesti asuntokin oli laitettu, käytännöllisyyden kustannuksella.
Huoneemme oli tilava, mutta monessa suhteessa epäkäytännöllinen.
Säilytystilaa oli vähän ja vaatetanko tarkoitettu lähinnä silkkikimonon
painoisille vaatteille, ei nahkakamppeille. Suihkukaappi oli todella ahdas ja sen
ovi avautui niin, että vesi valui sitä pitkin suoraan parketille, kun
suihkusta poistui.
Jukan saavuttua etsimme ruokakauppaa saadaksemme myös suolaista aamupalaa
Emilianon varaamien kakkujen, keksien ja muffinien lisäksi. Löysimme
Coal-marketin juuri ennen kello 19.50 sulkemisaikaa ja ostimme juustoa ja
makkaraa, tomaatteja, banaaneja ja omenoita sekä Jukalle
eräänlaisia kuivia foccaccia-keksejä muttemme keksineet Tuuleville soveltuvaa leipää. Ostimme myös Fantaa, olutta ja
viiniä, tosin ei aamiaista varten. Talon puolesta oli makeiden leivonnaisten
lisäksi laktoositonta maitoa, jukurttia, tuoremehua, hedelmiä, voita,
kahvia, teetä ja hilloja.
Seuraavaksi ryhdyimme etsimään illallispaikkaa, ja istuimmekin jo hetken yhden ihan
kivan oloisen ravintolan ulkopöydässä, mutta läksimme pois, kun meitä ei
mitenkään huomioitu. Lopulta päätimme asettua keskiaikaravintola Locanda del
Medioevoon, mikä osoittautui huonoksi valinnaksi. Ravintola vaikutti
sisätiloiltaan suurelta ja ulkopöytiäkin oli ehkä tusinan verran, mutta tarjoilijoita näimme
vain kolme. Ruokalistat saimme aika pian ja juomatoiveetkin kysyttiin
nopeasti. Jukka tilasi keskikokoisen oluen eli birra median ja sai pienehkön määrän olutta
savituopissa. Tuulevi tilasi varttilitran punaviiniä ja puoli litraa vettä.
Pöydässä oli aterimet ja savimukit ja Tuulevi pyysi vettä varten toista "lasia", joka
luvattiin tuoda, muttei koskaan tuotu. Oli pimeää ja pyysimme kolmesti
pöydässä olevan kynttilän sytyttämistä ennen kuin tarjoilijan keskiaikapuvun
taskusta löytyi (keskiaikainen?) sytkäri. Tuulevi tiedusteli kasvissyöjän
alkupalan sisältöä ja sen kerrottiin olevan lautanen, jossa sijaitsee tomaattia,
kesäkurpitsaa ja munakoisoa. Olihan siinä niitäkin, mutta iso annos sisälsi
myös muun muassa papuja, mangoldia, paprikaa ja juustoa, ja olisi riittänyt
kokonaiseksi ateriaksi. Noh, Jukka söi osan ja osa jäi. Jukan oma alkupala
oli friteerattuja lihatäytteisiä oliiveja (Ascolin oliiveja, paikallinen
perinneruoka), friteerattuja artisokanpaloja ja friteerattuja
vaniljavanukaskuutioita. Jukan pääruoka oli ragúspaghetti ja Tuulevin piti
olla broilerinrintaa marsala-kastikkeessa mutta olikin kanaa
sienikastikkeessa. Tilaamamme sekasalaatit yritettiin tuoda pöytään, kun
Jukka oli jo pyytänyt laskun. Kun sitä ei kuulunut, kävimme tiskillä
maksamassa. Emme olleet tyytyväisiä.
Torstai
30.7.2015. Ascoli Piceno.
Torstaina Jukka heräsi viiden aikaan kukkojen kieuntaan.
Kyllä, kaupungissa.
Kattoikkunamme sekä huoneessa että kylpyhuoneessa olivat kuumuuden vuoksi
yöllä auki. Päivää vietimme leppoistamisen merkeissä kaupunkia katsellen.
Totesimme, että kapeita kujia kaupungin keskustassa on vähintään
riittävästi. Monet vanhoista taloista ovat aika tummia, joten välillä
kivisessä katulabyrintissä oli jopa synkähkö tunnelma. Vaikutti, ettei
vanhassa kaupungissa juuri vihreää ole, mutta Palazzo dell'Arengon, jossa on
muun muassa turisti-info, sisäpihalta löysimme pienen puistikkomaisen
keitaan. Totesimme, että Ascolissa on - niin monen muun keskiaikaisen
kaupungin tapaan - aivan julmettu määrä kirkkoja, ja mietimme taas kerran,
mistä niihin kaikkiin on vähäväkisinä aikoina riittänyt sanankuulijoita.
Ascoli Piceno
on kolmelta suunnalta vuorten ympäröimä 50 000 asukkaan kaupunki Fiume Tronto- ja
Torrente Castellano -virtojen risteyksessä. Kaupunki rajautuu kahteen
kansallispuistoon, jotka ovat Parco Nazionale dei Monti Sibillini ja Parco
Nazionale dei Monti della Laga. Piceni-niminen kansa perusti Ascolin
vuosisatoja ennen Rooman valtakunnan aikaa Via Salarian, tärkeän
suolareitin, varrelle. Rooman valtakunnan aikana se oli osittain itsenäinen
ja keskiajalla osa Spoleton herttuakuntaa. Moninaisten vaiheidensa aikana se
on kuulunut myös (Milanosta tutulle) Sforzan suvulle. Keskiajan yli 200
tornista on kaupungissa yhä jäljellä viitisenkymmentä ja historiaa sen
rakennuskanta henkii muutenkin. Kaupungin renessanssityylinen keskusaukio
Piazza del Popolo on kuulu kauneudestaan. Sen laidalla Caffé
Ferrettin ulkopöydän ääressä seurailimme laiskasti aukion vilinää ja nautimme kutakuinkin lounasaikaan oluen ja camparisoodan,
joiden kanssa meille tuotiin oliiveja, tomaattibruschettaa ja juustoa. Uskomattoman rauhoittava ja lokoisa lomatunnelma vallitsi,
hetki oli ainakin Jukan osalta yksi reissun kohokohdista. Piipahdimme myös
Palazzo dei Capitani del Popolon sisätiloissa ja laitoimme terveisemme
vieraskirjaan. Renessanssityylinen palazzo on pystytetty 1200-1300-luvuilla
hallintorakennukseksi, nykyisen muotonsa se on saanut 1500-luvun
alkupuolella. Nykyään tämä 1980-luvulla entisöity palatsi toimii
kulttuurikäytössä ja kaupunginvaltuuston kokoustilana.
Hieman myöhemmin täydensimme välipalaa/lounasta kämpillä
syömällä lisää oliiveja sekä tomaatteja ja minisuolakurkkuja. Tutkailimme
myös kämppäämme ja päättelimme aivan oikein, että Emiliano taitaa olla
ainakin jazzista ja kuvataiteista kiinnostunut. Kirjahyllyssä oli paljon
jazz- ja taidekirjoja ja -lehtiä. Vierashuoneiden nimet olivat Miles Davis
ja Charles Mingus, jossa me asuimme. Juttelimme myös naapuriemme kanssa ja
saimme tietää, että he olivat Ascolissa parisen viikkoa; olivat vuokranneet
auton, jolla ajelivat vuoristoon kävelemään.
Torstai-illan ruokapaikkaa etsiessä meinasi jo tulla
ikävä suositumpia matkailuseutuja runsaine ravintolatarjontoineen, mutta sitten onneksi löysimme
Osteria Nonna Ninan, josta
saimme hyvää ruokaa ja asiallista palvelua. Jukka popsi tryffelitagliatelleja ja tomaattisalaatin, Tuulevi annoksen, johon kuului
grillattua kananrintaa, rosmariinimaustettua lohkoperunaa ja sekasalaattia,
jossa oli myös Italiassa harvinaista tuorekurkkua. Kaupan päälle sai valita
jälkijuomaksi limoncelloa, grappaa tai paikallista anislikööriä
Anisetta Melettia. Jukka
otti sitruunaa, Tuulevi anista. Grappa ei houkutellut.
Perjantai
31.7.2015. Ascoli Piceno.
Jukka ei lähtenyt perjantainakaan ajelemaan, kun sää vaikutti vesisateiselta
ja ukkosellakin uhkailtiin. Popsimme kevyen retkilounaan kattoterassilla,
joka pilvisen sään ansiosta ei ollut tukahduttavan kuuma eikä siellä nyt
häikäissyt ylettömästi. Valokuvia saimme otettua paremmin kuin paahteisessa
kirkkaudessa. Huomasimme myös, että Ascolin keskustassakin on puita. Ne
eivät vain kaduille näy, koska ovat suurten palazzojen suljetuilla
sisäpihoilla.
Terassilla oli tarpeet päivänvarjoja varten, mutta epäkäytännölliseksi
itseään mainostava isäntämme ei ollut saanut niitä vielä asennettua. Hän
piipahteli asunnossa päivittäin ja muun muassa tiskasi käsin hutaisten
astiat, jotka sekä Michael ja Rebecca että me olimme laittaneet astianpesukoneeseen.
Siivoamassa ja pyykkäämässä kuitenkin kävi naisihminen,
jonka kanssa Tuulevin kommunikointi sujui ihan hyvin, vaikka rouva posmittikin italiaa enemmän kuin ymmärsi Tuulevi, jonka rajallinen
sananvarasto uhkasi loppua pyykinpesuasioissa. Luvan saatuamme mekin
pyykkäsimme talon koneella ja ripustimme vaatteemme kuivatustelineelle
parvekkeelle, jonka eräänlaisessa avokomerossa pyykinpesukone oli.
Iltapäivällä jouduimme nostamaan kuivatustelineen olohuoneen puolelle, kun
sataa ripotteli. Kävi ilmi, että asunnon epäkäytännöllisyyteen liittyy myös
sulakkeiden riittämättömyys. Kun sekä (Michaelin käynnistämä) astianpesukone että
pyykinpesukone olivat päällä samaan aikaan, kärähti sulake kolme kertaa.
Myös aamuisin, kun vedenkeitin napsahti pois päältä, kävi Michael tai Jukka
aina napsauttamassa varokkeen taas päälle. Italialaista touhua.
Käväisimme Coal-marketissa sekä automaatilla nostamassa majoitusmaksun,
koska Emilianolle, joka piipahtikin illalla hakemassa rahat eli 80 euroa
yöltä, ei käynyt kortti. Michael ja Rebecca olivat muuten saapuessaan
joutuneet odottamaan isäntää tuntikausia, koska tämä oli tuolloin jossain yli kahden tunnin automatkan päässä Ascolista. Olivat sentään
saaneet illallistaa jossain Emilianon piikkiin. Hän on ihan mukava mutta
aika huoleton veikko, joka kertoi olevansa outo ascolilainen, koska ei pidä
turnajaisista, jalkapallosta eikä oikeistolaisista, vaan jazzista.
Kaupungilla juostiin kilpaa, kyseessä oli ilmeisesti pitkä matka ellei peräti maraton, jonka
pääsponsorina näytti olevan Karhu. Maali oli sijoitettu Piazza del
Popololle, jolla oli siten melkomoisesti popoloa. Piazzalla vietettiin vielä
kilpailun jälkeen jonkinlaisia kemuja. Suurieleistä musiikkia kaikuikin
huoneemme kattoikkunan kautta sisälle vielä kello 23:n aikoihin - liekö
liittynyt juoksukilpailuun vai turnajaisiin vai johonkin aivan muuhun?
Iltaruokailimme jälleen Nonna Ninassa. Valinta oli hyvä, mutta täyttävä. Olisi pitänyt syödä joko vain
alkupaloja - Jukalle valikoima kaikenlaista friteerattua kuten sipulia,
paprikaa, oliivia ja Tuuleville leikkelelautanen - tai ainoastaan pääruokaa -
lampaanlihavartaat lisukkeineen eli sekasalaatin ja grillatun kesäkurpitsan
kanssa - eikä molempia. Kaikki oli kyllä oikein hyvää. Juoma oli veden
lisäksi paikallinen montepulciano- ja sangiovese-rypäleinen punaviini (Rosso
Piceno D.O.C. 2012).
Lauantai
1.8.2015. Ascoli Piceno - Acquasanta Terme - Arquata del Tronto - Pretare -
Passo di Galluccio (1197 m) - Montegallo - Montemonaco - Montefortino - Amandola - Comunanza - Force -
Venarotta - Ascoli Piceno. 120 km.
Lauantain ajelun aiheina olivat mutkat, kurvit ja kaarteet. Myös ylä- ja
alamäkiä sekä jokunen tasaisempi palanen oli sisällytetty päivän
esityslistalle. Marchessa - kuten muuallakin Italiassa - pätee Montefortinon
tienoilla seisoneen mainostaulun motto: Natura, cultura, tradizione!
Luontoa, kulttuuria ja perinnettä oli elokuun ensimmäisen päivän reitin
varrella vähintään yhden päivän tarpeiksi.
Aivan aluksi Jukka käväisi Garminin laatimaa mielikuvituksellista reittiä
ajellen suhteellisen kaukana majapaikastamme sijaitsevalla rautatieasemalla.
Lipunmyynti oli kiinni eikä lippuautomaatistakaan saanut ostettua Tuulevin
tarvitsemaa paikkalippua sunnuntain junaan. Italialainen tietotekniikka
pyrki välillä turhauttamaan.
Varsinaisen ajelun alkuosio seurasi Tronto-joen kulkua ylävirtaan miellyttävästi
käännähdellen Arquata del Trontoon. Arquatasta pohjoiseen Amandolaan saakka
tie luikerteli Monti Sibillini -kansallispuiston reunamilla. Silmää
kiehtovia kyläsiä on verrattain harvassa, mutta aivan asumatonta tienoo ei
kuitenkaan ole. Tien linjausta kelpaa puhtain omatunnoin kehua täydelliseksi
moottoripyöräilijän kannalta. Ankarat sääolot ovat siellä täällä
vaatineet veronsa asfaltin rapistumisina, mutta on tie silti aivan
kelvollinen nautinnolliseen ajoon. Maanpinnan muotoja voisi luonnehtia
vähintäänkin epätasaisiksi, paikoin vuoristo oli perin korkeaa, yleensä
metsän peittämää vihreine paljakoineen mutta myös karuja kalliohuippuja
saattoi vaivatta ihailla. Monte Vettore (2476 m), Monti Sibillini -vuoriston korkein huippu,
on varsin ylväs ilmestys jyrkkine kalliorinteineen ja pilvien seasta
pilkistelevine rosoisine huippuineen. Muutamaa päivää aiemmin Jukka
kaasutteli vuoriston toisella puollella Grande Piano -ylängöllä, joka
sijaitsee linnuntietä vain vajaan kymmenen kilometrin päässä. Monti Sibillinin kansallispuiston
kaakkoisreunalla sijaitsevalla Passo di Galluccio -solalla matkanteon katkaisi hetkeksi vuorella
laiduntavan nautaeläinlauman oma-aloitteinen tienylitys. Huvittava, lievästi kaoottinen härdelli, josta Jukka ei harmikseen saanut onnistunutta valokuvaa.
Vain yksi järkälemäinen sonni tarttui kameran kennolle.
Amandolan ja Ascolin välillä maisemat ovat enemmänkin viljeltyjä ja
asutustakin on taajempaan. Forcen kylän mäeltä näkyi jälleen Toscanasta
tuttuja savirinteisiä calancheja. Ne eivät siis ole Toscanan yksinoikeutta. Forcen ja Venarottan välinen osuus oli
taas aivan absoluuttisen upea kallistelupätkä. Ei päivän muissakaan
katkelmissa ollut syytä katkeruuteen, mutta kyseisellä slalomväylällä
tienpinnoitteen laatukin oli kohdallaan. Helle ei ollut aivan niin
kuumottava kuin aiemmin, lämpötila ehkä +26 - 29 astetta, joten ajaminen ei
ollut pakahduttavaa. Mainio ajopäivä tämäkin.
Laskeskelimme, että olimme olleet jo 20 päivää reissussa. Tuntui, että
olimme oleksineet Italiassa jo iäisyyden, koska yleensä matkoihimme
kuuluneet alkumatkan pitkät siirtymätaipaleet Keski-Euroopan halki
puuttuivat. Molemmissa
matkaajissa alkoi olla havaittavissa italialaisen luonto-kulttuuri-traditio-kovalevyn
täyttymisen elkeitä. Meistä tuntui, että edessä oleva muutaman päivän
suunnitelmaton rantaloma on kuin onkin hyvä idea ennen kotiinpaluuta,
vaikkemme mitään varsinaisia auringonpalvojia olekaan. Kotimaan kolea sää ei
toisaalta oikein houkutellut, koko lomamme ajan oli Suomessa vallinnut
epävakainen keli. Jospa veisimme hiukan lämpöä matkassamme kotiin. Tapanamme on lähettää matkoiltamme postikortteja ja niitä
vielä sentään lähes kaikkialla myydään. Postimerkkien ostaminen ei Italiassa
kuitenkaan ole nykyisin yksinkertaista. Ennen niitä sai postin lisäksi tabaccherioista, mutta
ainakaan Ascolissa nuo tupakkikioskit eivät enää merkkejä myyneet. Niinpä Tuulevi
meni lähipostiin jonottamaan. Kymmenen minuutin odottelu ei tuottanut
tulosta, sillä tarjolla oli 0,85 euron merkkejä, joilla posti kulkee Italian
sisällä, ja seuraavaksi 1,50 euron arvoisia, vaikka Eurooppaan riittää 0,95
euroa, eikä ollut viiden tai kymmenen sentin merkkejä, jotka olisi voinut
yhdistää kotimaan merkin kanssa. Ihan italian kielellä Tuulevi pyrki
antamaan palautetta, että jo on postiksi outo. Kirjastoreissu oli parempi. Kauniissa, vanhassa palatsissa sijaitsevan
bibliotecan virkailija puhui englantia ja oli mukava. Tuulevi sai salasanan
langattomaan verkkoon (Emilianon b&b:ssä ei ollut wifiä) ja yritti
selvittää, voiko IC-junan istumapaikan ostaa verkosta ja saada älyluuriin. Ilmeisesti
voi, mutta Tuulevi ei osannut. Oli tarjolla vain koko lippu, jollaista
interreilaaja ei halunnut. Global pass -valintaa ei ollut, vaikka ohjeen
mukaan olisi pitänyt. Noh, kirjaston sisäpiha oli oikein kaunis. Viimeisen
Ascoli-päivän kunniaksi Tuulevi haki matkailuinfosta kunnollisen kartan,
joka unohtui torstaina, ja kysyi, saisiko junalippuja muualta kuin asemalta.
Eipä saanut eikä Tuulevi jaksanut sinne saakka lähteä. Olisikohan se edes
hyödyttänyt? Jukan saavuttua ajelultaan otimme vähän välipalaa ennen
kaupungille lähtöä. Käppäilimme ytimeen pitkin vehreää ja korkeaa
joenäpräsreittiä. Emilianon mukaan Ascolissa ei koskaan tulvi, koska
kaupunki on rakennettu niin korkealle jokiin nähden. Hakeuduimme
Popolo-aukiolle, jonka yhden pikkubaarin ulkopöydässä havaitsimme
aperitiiveja nauttivat kämppiksemme, jotka pyysivät meidät liittymään
seuraansa. Jukka
joi oluen, muut italialaisten suosikkiaperitiiviksikin mainostetut
Aperol Spritzit. Ascolin tärkeintä juhlaa
Quintanaa vietetään aina elokuun ensimmäisenä
sunnuntaina, jolloin järjestetään turnajaiset, joissa kuusi
ritaria, jotka edustavat kuutta kaupunginosaa (Porta Maggiore, Piazzarola,
Porta Romana, Sant'Emidio, Porta Solestà ja Porta Tufilla), taistelee arabivalloittajaa
vastaan. Edellisenä päivänä järjestetään melko massiivinen historiallisiin
asuihin pukeutuneiden joukkojen kulkue ja ritarit siunataan kaupungin
suojeluspyhimyksen Sant'Emidion nimissä. Olimme ihmetelleet mikä lienee
tapahtuma, jota englanninkielisessä esitteessä kutsuttiin meille
ennestään tuntemattomalla, etäisesti suomen kieleltä kuulostavalla, sanalla "jousting"
(turnajaiset). Läksimme Rebeccan ja Michaelin kanssa seuraamaan Piazza Arringolle tuota seremoniaa, jossa joukkueet marssivat ja ratsastivat
paikalle lippuineen. Ja olihan siellä muutama muukin. Rebeccalla ja Michaelilla oli oma pöytävarauksensa jossakin degustazione-paikassa ja meillä Nonna Ninassa, mutta saimme tietää heidän
palaavan mitä luultavimmin aperitiivipaikkaansa aterian jälkeen kahville ja
grappalle. Meillä meni illallisella todella pitkään, koska Nina-isoäidin
osteria oli tupaten täynnä ja kaksi ihmistä näytti hoitavan kaiken
tarjoilun. Söimme aluksi insalata mistat ja sitten pastat - Jukalle
spagettia Norcian makkaran kera ja Tuuleville penne al'italiana eli rucolaa,
pikkutomaatteja ja raastettua grana padana -juustoa. Tilasimme puoli litraa
talon viiniä ja saimme myöhemmin toisen puolikkaan maksutta, koska jouduimme
odottamaan ruokaa niin kauan. Myös vettä saimme maksutta toisen 0,75 litran
pullon. Ja laskun pyydettyämme pöytään tuotiin aiempaa laajempi valikoima digestiivipulloja, joista kaadella snapsilaseihin: anisettan ja limoncellon
lisäksi etiketitöntä kirsikkaviinaa (luullaksemme) ja samoin ilmeisen
omatekoista salmiakkiviinan oloista juomaa. Mukavaa, kun niukasti mitoitettu
henkilökunta jaksoi olla ystävällistä hirmuisesta työtaakastaan huolimatta. Tultuamme ravituiksi suuntasimme, mielestämme jo melko myöhään,
taas Popolo-aukiolle, johon kämppiksemmekin olivat tulleet vain
sen verran aiemmin, että olivat juuri ennättäneet tilata ensimmäiset caffé &
grappa -annoksensa. Kävi ilmi, että he ovat niiden suuria ystäviä. Isoon
mieheen niitä uskookin uppoavan useampia, mutta hämmästykseksemme
pienikokoinen nainen nappaili juomia samaan tahtiin. Edellisenä iltana
kuulemma tarjoilija oli jo yrittänyt toppuutella kahvin (ei grappan) määrää. Tuulevi
tilasi kuitenkin, Nonnan snapseja jo nautittuaan, ensin Fantaa ja Jukka
Avernan, samoin toisella kierroksella. Juttua ja naurua riitti - erityisesti
kanssamatkailijoiden näyttämät epäonnistuneet, vahingossa päälle unohtuneen salaman
takia täysin
ylivalottuneet valokuvat, joissa he näyttivät aivan ulkoavaruuden
olennoilta, jaksoivat naurattaa, samoin Michaelin puhelimen ennakoivan
tekstinsyötön rintataskussa itsekseen kehittelemä humalaisen oloinen
tekstiviesti. Toki juttelimme myös muusta, muun muassa matkailusta,
kulttuureista ja niiden eroista, Italiasta ja italialaisuudesta,
maantieteestä ja historiasta, vähän itsestämmekin. Rebecca kertoi, miten oli
päivitellyt italialaiselle ystävälleen, kuinka maassa voikin olla niin
ihanaa ruokaa ja upeita viinejä, mihin ystävä oli todennut, että kaikessa
muussa italialaiset ovatkin sitten surkeita. Kieltämättä maa ei ole viime
aikoina kunnostautunut ainakaan poliittisesti tai taloudellisesti,
ympäristönsuojelusta, tasa-arvosta, koulutustasosta tai kulttuurista
puhumattakaan. Kolmannella juomakierroksella
Tuulevi päätyi juomaan vielä anisettan kun Jukka otti edelleen Avernaa ja
muut kaksi jo neljännet grappa & kahvi -annoksensa, mutta sitten meidän oli jo aika toivottaa
hyvää yötä. Mukavaa iltaa olisi kai voinut jatkaa vaikka aamuun saakka,
mutta pidimme rajamme - olisihan sunnuntai meille siirtymäpäivä.
Niinpä Jukka kävi vuorollamme hoitamassa laskun, koska Michael oli maksanut
aperitiivit. Seuralaisemme jäivät vielä (ainakin) yksille kahveille ja grappoille. Meitä ei grappa missään vaiheessa jaksanut houkutella, saati
kahvi yöllä. |