MARCHE
| Keskiviikko 29.7.2015. Spoleto - Acquasparta - Carsulae - Cesi - Rivo - Terni - Cascata di Marmore - Marmore - Lago di Piediluco - Madonna della Luce - Vignaletto - Rieti - Cittaducale - Borgo Velino - Antrodoco - Sella di Corno (1005 m) - Preturo - Arischia - Passo delle Capannelle (1300 m) - Nerito - Montorio al Vomano - Teramo - Campovalano - Civitella del Tronto - Ascoli Piceno. 251 km. 
	
	
	 
	Vaikka viihdyimme verrattomasti Umbriassa, oli keskiviikkona vuorossa siirtymä Marcheen.
	Jukka vieraili matkallaan myös Lazion ja Abruzzon maakunnissa. Mp-matkailija 
	palasi alkutekijöiksi tulomatkalta tuttua tietä Acquaspartaan, johon 
	laskeutuva mutkamäki meni ajonautiskelun kannalta ikään kuin harakoille, kun 
	edessä jarrutteli karabinieeriauto. Acquaspartasta Jukka valitsi 
	kompassisuunnaksi etelän. Kiva autiohko pikkutie johdatti
	Carsulaen roomalaisaikaiselle 
	rauniopaikalle, johon perehtyminen olisi vaatinut aikaa ja tallailua 
	paahtavassa helteessä. Jotenkin autiolta historiallinen kohde tuntui, 
	ilmeisesti Jukan pysähdykseen käyttämä pusikoitunut pysäköinti- ja 
	opastuspaikka ei ollut enää käytössä. Varsinainen opastuskeskus ja 
	päänähtävyydet sijaitsevat toisaalla, mutta niitä suomalaisturisti ei ryhtynyt etsimään. 
	Joitakin muurinpätkiä puuston välistä pilkotti, mikä riitti tällä kertaa 
	tyydyttämään historiannälän. 
	Pieni asfalttitie jatkui Ternin kaupunkiin saakka. Ternissä kului muutama 
	tovi italialaistyylisen tienviittaviidakon epäselvyyden vuoksi. Hermoja 
	kiristävän edestakaisinajelun päätteeksi oikea reitti
	Cascata delle Marmoren 
	vesiputouksille löytyi. Marmoren vesiputousalue paljastui aikamoisen 
	laajaksi turistimagneetiksi. Cascata delle Marmore on 165 metriä korkea 
	roomalaisten rakentama vesiputous. Se on korkein ihmisen tekemä vesiputous koko 
	maailmassa ja vesiputouksena Euroopan korkeimpia. Putouksen vesi tulee Piediluco-järvestä Velino-joen kautta. Vesi virtaa tietyn aikataulun mukaan 
	putoukseen ja muun ajan voimalaitoksen läpi, vähän kuin kotoinen 
	Imatrankoski. Parkkipaikalta ei näkynyt vilaustakaan vesiputouksista, vaan 
	ne nähdäkseen olisi pitänyt patikoida tuntematon matka, mikä ei oikein 
	Italian kesäisessä lämmössä houkutellut, joten jäi sekin ihme näkemättä. 
	Motoristiystävällinen tie jatkui kohtalaisten vuorten katveessa. Joltisenkin 
	korkeiden vuorten ympäröimän Lago di 
	Piedilucon ranta oli oiva paikka pitää välipalapaussi, samalla sai 
	kuivateltua kuumuuden kostuttamia ajovarusteita järveltä puhaltaneessa 
	tuulenvireessä. Piediluco-järven vesi oli vihreää, hiukan sameaa, mikä ei 
	herättänyt uintihaluja. Tiedä sitten olisiko vesi ollut uimakelpoista. 
	Pensasaitojen peittämille rannoille oli kerääntynyt jonkinlainen määrä 
	auringonpalvojia pysäköidyistä autoista päätellen. Tauolla 
	suomalaismotoristi muisti tsekata, pitikö paikkansa veljensä mainitsema 
	havainto siitä, että Tigerinkin alla pyörivät Metzeler Tourance -renkaat 
	ovat Made in China. Jukka sai todeta, että aiemmin saksalaisvalmisteisina 
	pitämänsä kumit ovat tosiaan Kiinassa paistetut. Ilmankos ne ovat 
	suhteellisen edulliset renkaat. 
	Mutkaisa tie vei Rietin kaupunkiin. Ennen kaupunkia, laajassa Velino-joen 
	laaksossa tie kulki liki lentokenttää, jolta juuri nousi ilmaan perä perään 
	kolme 
	purjelentokonetta. Ilmeisen hyvä purjelentokeli vallitsi. Rietistä 
	kulku jatkui itään kohti vuonna 2009 tuhoisan maanjäristyksen kohdannutta 
	L'Aquilan kaupunkia. Seudulla (mm. Amatrice, Accumoli, Norcia) tapahtui myös 
	vuonna 2016 voimakkaita maanjäristyksiä. Mielikuvituksellisten väylien varrella oli loputon 
	määrä vanhoja, uskaliaasti vuorten rinteillä keikkuvia pikkukyliä. 
	Erityismaininnan kurvisuudestaan ansaitsee Velinon laaksossa sijaitsevasta 
	Antrodocon pikkukaupungista vuorten rinteille kiertyvä serpentiinitie. 
	Hieman ennen L'Aquilaa reitti erkani koilliseen kohti
	Gran Sasso e Monti della Laga -kansallispuistoa. Arischian ja 
	Passo delle Capannellen välinen kähäräinen pikataival oli yksi koko 
	tähänastisen reissun parhaista siivuista. Pitävän 
	karhea ja tasainen tienpinta leveällä polulla, eikä juuri lainkaan muuta 
	liikennettä. Capannelle-solassa oli raikas ilma ja tuulikin vilvoitti. 
	Rauhaisaa. Kaunista. Ei ollut huono solan jälkeinenkään osuus, mukana 
	tietysti muikeat Gran Sasso d'Italia -vuoriston ylväät maisemat. Alueen kruununa hallitsee Italian saappaan 
	vartta itärannikon tuntumassa muhkuroivan 1 400 kilometrin pituisen 
	Apenniinien poimuvuoriston korkein huippu Corno Grande (2912 m), jonka 
	pohjoisrinteellä luemma sijaitsee Euroopan eteläisin jäätikkö Calderone. 
	Asfalttipinnan laatu kyllä vaihteli mäkimaastossa jonkin verran, mihin oli jo tottunut 
	päivän aikana. Parit patojärvet turkoosinvihreine vesineen tuli bongattua. 
	Ja metsää myös, sillä Italian keskiosa on suorastaan metsäistä seutua. Selvästi 
	vähemmän viljelysmaata kuin esimerkiksi Toscanassa, onhan maasto toki 
	vuoristoisempaakin. 
	Loppumatkan suojaisissa laaksoissa oli välillä älyttömän kuuma, lämpötila 
	lienee ollut yli +35 Celsiusta. Hieman ennen Ascoli Picenoa pientä Civitella 
	Tronton kylää vartioi jyrkälle ja korkealle mäelle laadittu suuri linnoitus. 
	Puolustuslinnakkeen sijainti on varmasti ollut vailla vertaa, mutta 
	ihmetyttää kuinka linnoituksen vesi- ja muukin elintarvikehuolto on 
	aikoinaan järjestetty, jos vihulainen on tosissaan piiritellyt kukkulaa. 
	Ascoli Picenon kaupunkiin saapuminen oli vaivalloinen. Ensin sisääntuloväylä 
	ei meinannut löytyä tulkinnanvaraisen tienviitoituksen vuoksi. Sitten 
	kaupungissa vanhaankaupunkiin vievän serpentiinipätkän havaitseminen vaati 
	tarkkaavaisuutta ja muutaman yrityksen. Lisäksi vanhassakaupungissa gps-navigaattori johdatti kansainvälisen seikkailijan erinäisille 
	umpikujille ja kadotti signaalin ahtailla, korkeitten talojen reunustamilla 
	kujilla. Pitkän hapuilun päätteeksi oikea katu ja talokin löytyivät. 
	Pyörälle löytyi lähikadulta vapaa soppi, vaikka tilaa kaduilla oli muutoin 
	niukanlaisesti. Täysipainoinen ajopäivä kuitattiin päättyneeksi. 251 kilometrin 
	moottoripyörätaivallus lyhyine taukoineen vei yli 
	seitsemän tuntia. Ei kuitenkaan käynyt aika pitkäksi, eikä takamuskaan 
	päässyt puutumaan. 
	Cantina De'Corvi ei ollut ainoa spoletolainen paikka, joka sai meidät 
	ajattelemaan, että kaupungissa sai keskimäärin parempaa palvelua kuin 
	aiemmissa, enemmän turistoituneissa, kohteissamme, vaikka poikkeuksia 
	suuntaan ja toiseen aina onkin. Turistikeskittymissä taidetaan helposti 
	ajatella, että on sama kuinka asiakkaita kohtelee, kun uusia tulee kuitenkin 
	joka päivä lisää. Ystävällisistä ystävällisin oli kyllä Spoleton 
	majapaikkamme emäntä Claudia, joka kyyditsi Tuulevin keskiviikkoaamuna 
	rautatieasemalle, josta oli hakenutkin. Tuulevi aikoi soittaa taksin, mutta 
	Claudia totesi, ettei paikkakunnan takseihin ole luottamista, koska niissä 
	ei ole mittareita, ja ne ottavat jopa 20 euroa kymmenen minuutin matkasta, 
	joka Claudian mukaan saisi maksaa enintään kympin. Mukavalle mutta aika 
	väsyneen oloiselle majatalonemännälle oli jo samana päivänä tulossa 
	Belgiasta uusia vieraita. 
	 
	Tuulevi matkasi Spoletosta linnuntietä alle 80 kilometrin päässä olevaan Ascoli Picenoon kiertotietä: ensin IC-junalla 
	Folignon, Fabrianon ja Jesin kautta Adrianmeren rannikolle Anconaan, sieltä rantaa 
	seuraillen 
	paikallisjunalla etelään Porto d'Ascoliin ja vielä toisella regionalella perille. 
	Hyviä, siistejä ja ilmastoituja junia - ei mitään valittamista, vaikka 
	olikin hassua käydä sisämaasta rannikolla palatakseen taas sisämaahan. Mutta 
	semmoista se on junamatkailu vuoristoisissa maissa. Ascolin asemalta Tuulevi 
	nappasi paikan ainoan taksin, jonka kuljettaja ei halunnut laittaa mittaria 
	päälle (ei kuittia - ei veroja) ja sanoi hinnaksi 10 euroa. Sopihan se. 
	Kyyti kieputteli serpentiinikatua perille yläkaupunkiin paikalliseen nähden melko 
	tavanomaisen näköisen kivitalon eteen, jossa piti sijaitseman Bed & 
	breakfast Corso di Sotto. 
	 
	Oli kuuma ja rinkka selässä tuntui painavalta. Talon summerien kohdalla ei 
	näkynyt mainintaa bed and breakfastista, joten matkailija siirtyi 
	vastapäiselle sivukujalle varjoon ja yritti soittaa majatalonisäntä 
	Emilianolle kolmesti saamatta vastausta. Alkoi jo hermostuttaa. Sitten 
	paikalle onneksi huristeli katumaasturi, jonka kuljettaja kuikuili ulos. 
	Tuulevi huikkasi "Are you Emiliano?" ja hänhän hän. Emilianon opastama 
	matkustelija pääsi siis sisälle taloon ja sen hissiin, jonka jälkeen heti 
	huoneiston oven takaa piti kiivetä vielä portaita pitkin ylös huoneistoon ja 
	omaan huoneeseen. Isäntä selitti aamiaisjärjestelyjä eli kertoi ostaneensa 
	tarvikkeita ja selitti, että itse saamme valmistaa mihin aikaan haluamme ja 
	mitä mielimme keittiössä. Hieman levottoman mutta ihan mukavan oloinen 
	nuorehko mies näytti myös olohuoneen ja kattoterassin sekä kertoi, että 
	puhelin oli ollut äänettömällä, koska lapsi nukkui. Se hieman ihmetytti, 
	koska Tuulevi oli ilmoittanut saapumisaikansa. Isäntä myös tiskaili melko 
	huithapelityylisesti sekä esitteli huoneiston toisessa makuuhuoneessa 
	(Rebecca-puolisoineen, kuten myöhemmin kävi ilmi) majoittuvan Michaelin, 
	joka parhaillaan etsi matkalaukkunsa avainta. Tilavassa yläkerran 
	huoneistossa oli siis keittiö ja siihen avoimena liittyvä suuri olohuone, 
	josta pääsi kahdelle eri parvekkeelle sekä kattoterassille, sekä kaksi 
	makuuhuonetta omine kylpyhuoneineen. Kaikki vaikutti hiljattain 
	remontoidulta, ja myös kylppäriin oli laitettu  - omintakeista kyllä - parkettilattia. Olemme 
	oppineet, että Italiassa on tärkeää se, että näyttää hyvältä, ja juuri sen 
	opin mukaisesti asuntokin oli laitettu, käytännöllisyyden kustannuksella. 
	Huoneemme oli tilava, mutta monessa suhteessa epäkäytännöllinen. 
	Säilytystilaa oli vähän ja vaatetanko tarkoitettu lähinnä silkkikimonon 
	painoisille vaatteille, ei nahkakamppeille. Suihkukaappi oli todella ahdas ja sen 
	ovi avautui niin, että vesi valui sitä pitkin suoraan parketille, kun 
	suihkusta poistui. 
	 
	Jukan saavuttua etsimme ruokakauppaa saadaksemme myös suolaista aamupalaa 
	Emilianon varaamien kakkujen, keksien ja muffinien lisäksi. Löysimme 
	Coal-marketin juuri ennen kello 19.50 sulkemisaikaa ja ostimme juustoa ja 
	makkaraa, tomaatteja, banaaneja ja omenoita sekä Jukalle 
	eräänlaisia kuivia foccaccia-keksejä muttemme keksineet Tuuleville soveltuvaa leipää. Ostimme myös Fantaa, olutta ja 
	viiniä, tosin ei aamiaista varten. Talon puolesta oli makeiden leivonnaisten 
	lisäksi laktoositonta maitoa, jukurttia, tuoremehua, hedelmiä, voita, 
	kahvia, teetä ja hilloja. 
	 
	Seuraavaksi ryhdyimme etsimään illallispaikkaa, ja istuimmekin jo hetken yhden ihan 
	kivan oloisen ravintolan ulkopöydässä, mutta läksimme pois, kun meitä ei 
	mitenkään huomioitu. Lopulta päätimme asettua keskiaikaravintola Locanda del 
	Medioevoon, mikä osoittautui huonoksi valinnaksi. Ravintola vaikutti 
	sisätiloiltaan suurelta ja ulkopöytiäkin oli ehkä tusinan verran, mutta tarjoilijoita näimme 
	vain kolme. Ruokalistat saimme aika pian ja juomatoiveetkin kysyttiin 
	nopeasti. Jukka tilasi keskikokoisen oluen eli birra median ja sai pienehkön määrän olutta 
	savituopissa. Tuulevi tilasi varttilitran punaviiniä ja puoli litraa vettä. 
	Pöydässä oli aterimet ja savimukit ja Tuulevi pyysi vettä varten toista "lasia", joka 
	luvattiin tuoda, muttei koskaan tuotu. Oli pimeää ja pyysimme kolmesti 
	pöydässä olevan kynttilän sytyttämistä ennen kuin tarjoilijan keskiaikapuvun 
	taskusta löytyi (keskiaikainen?) sytkäri. Tuulevi tiedusteli kasvissyöjän 
	alkupalan sisältöä ja sen kerrottiin olevan lautanen, jossa sijaitsee tomaattia, 
	kesäkurpitsaa ja munakoisoa. Olihan siinä niitäkin, mutta iso annos sisälsi 
	myös muun muassa papuja, mangoldia, paprikaa ja juustoa, ja olisi riittänyt 
	kokonaiseksi ateriaksi. Noh, Jukka söi osan ja osa jäi. Jukan oma alkupala 
	oli friteerattuja lihatäytteisiä oliiveja (Ascolin oliiveja, paikallinen 
	perinneruoka), friteerattuja artisokanpaloja ja friteerattuja 
	vaniljavanukaskuutioita. Jukan pääruoka oli ragúspaghetti ja Tuulevin piti 
	olla broilerinrintaa marsala-kastikkeessa mutta olikin kanaa 
	sienikastikkeessa. Tilaamamme sekasalaatit yritettiin tuoda pöytään, kun 
	Jukka oli jo pyytänyt laskun. Kun sitä ei kuulunut, kävimme tiskillä 
	maksamassa. Emme olleet tyytyväisiä. 
	
	Torstai 
	30.7.2015. Ascoli Piceno. 
	Torstaina Jukka heräsi viiden aikaan kukkojen kieuntaan. 
	Kyllä, kaupungissa. 
	Kattoikkunamme sekä huoneessa että kylpyhuoneessa olivat kuumuuden vuoksi 
	yöllä auki. Päivää vietimme leppoistamisen merkeissä kaupunkia katsellen. 
	Totesimme, että kapeita kujia kaupungin keskustassa on vähintään 
	riittävästi. Monet vanhoista taloista ovat aika tummia, joten välillä 
	kivisessä katulabyrintissä oli jopa synkähkö tunnelma. Vaikutti, ettei 
	vanhassa kaupungissa juuri vihreää ole, mutta Palazzo dell'Arengon, jossa on 
	muun muassa turisti-info, sisäpihalta löysimme pienen puistikkomaisen 
	keitaan. Totesimme, että Ascolissa on - niin monen muun keskiaikaisen 
	kaupungin tapaan - aivan julmettu määrä kirkkoja, ja mietimme taas kerran, 
	mistä niihin kaikkiin on vähäväkisinä aikoina riittänyt sanankuulijoita.
	
	 
	Ascoli Piceno 
	on kolmelta suunnalta vuorten ympäröimä 50 000 asukkaan kaupunki Fiume Tronto- ja 
	Torrente Castellano -virtojen risteyksessä. Kaupunki rajautuu kahteen 
	kansallispuistoon, jotka ovat Parco Nazionale dei Monti Sibillini ja Parco 
	Nazionale dei Monti della Laga. Piceni-niminen kansa perusti Ascolin 
	vuosisatoja ennen Rooman valtakunnan aikaa Via Salarian, tärkeän 
	suolareitin, varrelle. Rooman valtakunnan aikana se oli osittain itsenäinen 
	ja keskiajalla osa Spoleton herttuakuntaa. Moninaisten vaiheidensa aikana se 
	on kuulunut myös (Milanosta tutulle) Sforzan suvulle. Keskiajan yli 200 
	tornista on kaupungissa yhä jäljellä viitisenkymmentä ja historiaa sen 
	rakennuskanta henkii muutenkin. Kaupungin renessanssityylinen keskusaukio 
	Piazza del Popolo on kuulu kauneudestaan. Sen laidalla Caffé 
	Ferrettin ulkopöydän ääressä seurailimme laiskasti aukion vilinää ja nautimme kutakuinkin lounasaikaan oluen ja camparisoodan, 
	joiden kanssa meille tuotiin oliiveja, tomaattibruschettaa ja juustoa. Uskomattoman rauhoittava ja lokoisa lomatunnelma vallitsi, 
	hetki oli ainakin Jukan osalta yksi reissun kohokohdista. Piipahdimme myös 
	Palazzo dei Capitani del Popolon sisätiloissa ja laitoimme terveisemme 
	vieraskirjaan. Renessanssityylinen palazzo on pystytetty 1200-1300-luvuilla 
	hallintorakennukseksi, nykyisen muotonsa se on saanut 1500-luvun 
	alkupuolella. Nykyään tämä 1980-luvulla entisöity palatsi toimii 
	kulttuurikäytössä ja kaupunginvaltuuston kokoustilana. 
	Hieman myöhemmin täydensimme välipalaa/lounasta kämpillä 
	syömällä lisää oliiveja sekä tomaatteja ja minisuolakurkkuja. Tutkailimme 
	myös kämppäämme ja päättelimme aivan oikein, että Emiliano taitaa olla 
	ainakin jazzista ja kuvataiteista kiinnostunut. Kirjahyllyssä oli paljon 
	jazz- ja taidekirjoja ja -lehtiä. Vierashuoneiden nimet olivat Miles Davis 
	ja Charles Mingus, jossa me asuimme. Juttelimme myös naapuriemme kanssa ja 
	saimme tietää, että he olivat Ascolissa parisen viikkoa; olivat vuokranneet 
	auton, jolla ajelivat vuoristoon kävelemään. 
	Torstai-illan ruokapaikkaa etsiessä meinasi jo tulla 
	ikävä suositumpia matkailuseutuja runsaine ravintolatarjontoineen, mutta sitten onneksi löysimme
	Osteria Nonna Ninan, josta 
	saimme hyvää ruokaa ja asiallista palvelua. Jukka popsi tryffelitagliatelleja ja tomaattisalaatin, Tuulevi annoksen, johon kuului 
	grillattua kananrintaa, rosmariinimaustettua lohkoperunaa ja sekasalaattia, 
	jossa oli myös Italiassa harvinaista tuorekurkkua. Kaupan päälle sai valita 
	jälkijuomaksi limoncelloa, grappaa tai paikallista anislikööriä
	Anisetta Melettia. Jukka 
	otti sitruunaa, Tuulevi anista. Grappa ei houkutellut. 
	 
	Perjantai 
	31.7.2015. Ascoli Piceno. 
	Jukka ei lähtenyt perjantainakaan ajelemaan, kun sää vaikutti vesisateiselta 
	ja ukkosellakin uhkailtiin. Popsimme kevyen retkilounaan kattoterassilla, 
	joka pilvisen sään ansiosta ei ollut tukahduttavan kuuma eikä siellä nyt 
	häikäissyt ylettömästi. Valokuvia saimme otettua paremmin kuin paahteisessa 
	kirkkaudessa. Huomasimme myös, että Ascolin keskustassakin on puita. Ne 
	eivät vain kaduille näy, koska ovat suurten palazzojen suljetuilla 
	sisäpihoilla. 
	Terassilla oli tarpeet päivänvarjoja varten, mutta epäkäytännölliseksi 
	itseään mainostava isäntämme ei ollut saanut niitä vielä asennettua. Hän 
	piipahteli asunnossa päivittäin ja muun muassa tiskasi käsin hutaisten 
	astiat, jotka sekä Michael ja Rebecca että me olimme laittaneet astianpesukoneeseen. 
	Siivoamassa ja pyykkäämässä kuitenkin kävi naisihminen, 
	jonka kanssa Tuulevin kommunikointi sujui ihan hyvin, vaikka rouva posmittikin italiaa enemmän kuin ymmärsi Tuulevi, jonka rajallinen 
	sananvarasto uhkasi loppua pyykinpesuasioissa. Luvan saatuamme mekin 
	pyykkäsimme talon koneella ja ripustimme vaatteemme kuivatustelineelle 
	parvekkeelle, jonka eräänlaisessa avokomerossa pyykinpesukone oli. 
	Iltapäivällä jouduimme nostamaan kuivatustelineen olohuoneen puolelle, kun 
	sataa ripotteli. Kävi ilmi, että asunnon epäkäytännöllisyyteen liittyy myös 
	sulakkeiden riittämättömyys. Kun sekä (Michaelin käynnistämä) astianpesukone että 
	pyykinpesukone olivat päällä samaan aikaan, kärähti sulake kolme kertaa. 
	Myös aamuisin, kun vedenkeitin napsahti pois päältä, kävi Michael tai Jukka 
	aina napsauttamassa varokkeen taas päälle. Italialaista touhua. 
	Käväisimme Coal-marketissa sekä automaatilla nostamassa majoitusmaksun, 
	koska Emilianolle, joka piipahtikin illalla hakemassa rahat eli 80 euroa 
	yöltä, ei käynyt kortti. Michael ja Rebecca olivat muuten saapuessaan 
	joutuneet odottamaan isäntää tuntikausia, koska tämä oli tuolloin jossain yli kahden tunnin automatkan päässä Ascolista. Olivat sentään 
	saaneet illallistaa jossain Emilianon piikkiin. Hän on ihan mukava mutta 
	aika huoleton veikko, joka kertoi olevansa outo ascolilainen, koska ei pidä 
	turnajaisista, jalkapallosta eikä oikeistolaisista, vaan jazzista. 
	 
	Kaupungilla juostiin kilpaa, kyseessä oli ilmeisesti pitkä matka ellei peräti maraton, jonka 
	pääsponsorina näytti olevan Karhu. Maali oli sijoitettu Piazza del 
	Popololle, jolla oli siten melkomoisesti popoloa. Piazzalla vietettiin vielä 
	kilpailun jälkeen jonkinlaisia kemuja. Suurieleistä musiikkia kaikuikin 
	huoneemme kattoikkunan kautta sisälle vielä kello 23:n aikoihin - liekö 
	liittynyt juoksukilpailuun vai turnajaisiin vai johonkin aivan muuhun? 
	Iltaruokailimme jälleen Nonna Ninassa. Valinta oli hyvä, mutta täyttävä. Olisi pitänyt syödä joko vain 
	alkupaloja - Jukalle valikoima kaikenlaista friteerattua kuten sipulia, 
	paprikaa, oliivia ja Tuuleville leikkelelautanen - tai ainoastaan pääruokaa - 
	lampaanlihavartaat lisukkeineen eli sekasalaatin ja grillatun kesäkurpitsan 
	kanssa - eikä molempia. Kaikki oli kyllä oikein hyvää. Juoma oli veden 
	lisäksi paikallinen montepulciano- ja sangiovese-rypäleinen punaviini (Rosso 
	Piceno D.O.C. 2012). 
	Lauantai 
	1.8.2015. Ascoli Piceno - Acquasanta Terme - Arquata del Tronto - Pretare - 
	Passo di Galluccio (1197 m) - Montegallo - Montemonaco - Montefortino - Amandola - Comunanza - Force - 
	Venarotta - Ascoli Piceno. 120 km. 
	Lauantain ajelun aiheina olivat mutkat, kurvit ja kaarteet. Myös ylä- ja 
	alamäkiä sekä jokunen tasaisempi palanen oli sisällytetty päivän 
	esityslistalle. Marchessa - kuten muuallakin Italiassa - pätee Montefortinon 
	tienoilla seisoneen mainostaulun motto: Natura, cultura, tradizione! 
	Luontoa, kulttuuria ja perinnettä oli elokuun ensimmäisen päivän reitin 
	varrella vähintään yhden päivän tarpeiksi. 
	Aivan aluksi Jukka käväisi Garminin laatimaa mielikuvituksellista reittiä 
	ajellen suhteellisen kaukana majapaikastamme sijaitsevalla rautatieasemalla. 
	Lipunmyynti oli kiinni eikä lippuautomaatistakaan saanut ostettua Tuulevin 
	tarvitsemaa paikkalippua sunnuntain junaan. Italialainen tietotekniikka 
	pyrki välillä turhauttamaan. 
	Varsinaisen ajelun alkuosio seurasi Tronto-joen kulkua ylävirtaan miellyttävästi 
	käännähdellen Arquata del Trontoon. Arquatasta pohjoiseen Amandolaan saakka 
	tie luikerteli Monti Sibillini -kansallispuiston reunamilla. Silmää 
	kiehtovia kyläsiä on verrattain harvassa, mutta aivan asumatonta tienoo ei 
	kuitenkaan ole. Tien linjausta kelpaa puhtain omatunnoin kehua täydelliseksi 
	moottoripyöräilijän kannalta. Ankarat sääolot ovat siellä täällä 
	vaatineet veronsa asfaltin rapistumisina, mutta on tie silti aivan 
	kelvollinen nautinnolliseen ajoon. Maanpinnan muotoja voisi luonnehtia 
	vähintäänkin epätasaisiksi, paikoin vuoristo oli perin korkeaa, yleensä 
	metsän peittämää vihreine paljakoineen mutta myös karuja kalliohuippuja 
	saattoi vaivatta ihailla. Monte Vettore (2476 m), Monti Sibillini -vuoriston korkein huippu, 
	on varsin ylväs ilmestys jyrkkine kalliorinteineen ja pilvien seasta 
	pilkistelevine rosoisine huippuineen. Muutamaa päivää aiemmin Jukka 
	kaasutteli vuoriston toisella puollella Grande Piano -ylängöllä, joka 
	sijaitsee linnuntietä vain vajaan kymmenen kilometrin päässä. Monti Sibillinin kansallispuiston 
	kaakkoisreunalla sijaitsevalla Passo di Galluccio -solalla matkanteon katkaisi hetkeksi vuorella 
	laiduntavan nautaeläinlauman oma-aloitteinen tienylitys. Huvittava, lievästi kaoottinen härdelli, josta Jukka ei harmikseen saanut onnistunutta valokuvaa. 
	Vain yksi järkälemäinen sonni tarttui kameran kennolle. 
	Amandolan ja Ascolin välillä maisemat ovat enemmänkin viljeltyjä ja 
	asutustakin on taajempaan. Forcen kylän mäeltä näkyi jälleen Toscanasta 
	tuttuja savirinteisiä calancheja. Ne eivät siis ole Toscanan yksinoikeutta. Forcen ja Venarottan välinen osuus oli 
	taas aivan absoluuttisen upea kallistelupätkä. Ei päivän muissakaan 
	katkelmissa ollut syytä katkeruuteen, mutta kyseisellä slalomväylällä 
	tienpinnoitteen laatukin oli kohdallaan. Helle ei ollut aivan niin 
	kuumottava kuin aiemmin, lämpötila ehkä +26 - 29 astetta, joten ajaminen ei 
	ollut pakahduttavaa. Mainio ajopäivä tämäkin. 
	Laskeskelimme, että olimme olleet jo 20 päivää reissussa. Tuntui, että 
	olimme oleksineet Italiassa jo iäisyyden, koska yleensä matkoihimme 
	kuuluneet alkumatkan pitkät siirtymätaipaleet Keski-Euroopan halki 
	puuttuivat. Molemmissa 
	matkaajissa alkoi olla havaittavissa italialaisen luonto-kulttuuri-traditio-kovalevyn 
	täyttymisen elkeitä. Meistä tuntui, että edessä oleva muutaman päivän 
	suunnitelmaton rantaloma on kuin onkin hyvä idea ennen kotiinpaluuta, 
	vaikkemme mitään varsinaisia auringonpalvojia olekaan. Kotimaan kolea sää ei 
	toisaalta oikein houkutellut, koko lomamme ajan oli Suomessa vallinnut 
	epävakainen keli. Jospa veisimme hiukan lämpöä matkassamme kotiin. Tapanamme on lähettää matkoiltamme postikortteja ja niitä 
	vielä sentään lähes kaikkialla myydään. Postimerkkien ostaminen ei Italiassa 
	kuitenkaan ole nykyisin yksinkertaista. Ennen niitä sai postin lisäksi tabaccherioista, mutta 
	ainakaan Ascolissa nuo tupakkikioskit eivät enää merkkejä myyneet. Niinpä Tuulevi 
	meni lähipostiin jonottamaan. Kymmenen minuutin odottelu ei tuottanut 
	tulosta, sillä tarjolla oli 0,85 euron merkkejä, joilla posti kulkee Italian 
	sisällä, ja seuraavaksi 1,50 euron arvoisia, vaikka Eurooppaan riittää 0,95 
	euroa, eikä ollut viiden tai kymmenen sentin merkkejä, jotka olisi voinut 
	yhdistää kotimaan merkin kanssa. Ihan italian kielellä Tuulevi pyrki 
	antamaan palautetta, että jo on postiksi outo. Kirjastoreissu oli parempi. Kauniissa, vanhassa palatsissa sijaitsevan 
	bibliotecan virkailija puhui englantia ja oli mukava. Tuulevi sai salasanan 
	langattomaan verkkoon (Emilianon b&b:ssä ei ollut wifiä) ja yritti 
	selvittää, voiko IC-junan istumapaikan ostaa verkosta ja saada älyluuriin. Ilmeisesti 
	voi, mutta Tuulevi ei osannut. Oli tarjolla vain koko lippu, jollaista 
	interreilaaja ei halunnut. Global pass -valintaa ei ollut, vaikka ohjeen 
	mukaan olisi pitänyt. Noh, kirjaston sisäpiha oli oikein kaunis. Viimeisen 
	Ascoli-päivän kunniaksi Tuulevi haki matkailuinfosta kunnollisen kartan, 
	joka unohtui torstaina, ja kysyi, saisiko junalippuja muualta kuin asemalta. 
	Eipä saanut eikä Tuulevi jaksanut sinne saakka lähteä. Olisikohan se edes 
	hyödyttänyt? Jukan saavuttua ajelultaan otimme vähän välipalaa ennen 
	kaupungille lähtöä. Käppäilimme ytimeen pitkin vehreää ja korkeaa 
	joenäpräsreittiä. Emilianon mukaan Ascolissa ei koskaan tulvi, koska 
	kaupunki on rakennettu niin korkealle jokiin nähden. Hakeuduimme 
	Popolo-aukiolle, jonka yhden pikkubaarin ulkopöydässä havaitsimme 
	aperitiiveja nauttivat kämppiksemme, jotka pyysivät meidät liittymään 
	seuraansa. Jukka 
	joi oluen, muut italialaisten suosikkiaperitiiviksikin mainostetut
	
	Aperol Spritzit. Ascolin tärkeintä juhlaa
	Quintanaa vietetään aina elokuun ensimmäisenä 
	sunnuntaina, jolloin järjestetään turnajaiset, joissa kuusi 
	ritaria, jotka edustavat kuutta kaupunginosaa (Porta Maggiore, Piazzarola, 
	Porta Romana, Sant'Emidio, Porta Solestà ja Porta Tufilla), taistelee arabivalloittajaa 
	vastaan. Edellisenä päivänä järjestetään melko massiivinen historiallisiin 
	asuihin pukeutuneiden joukkojen kulkue ja ritarit siunataan kaupungin 
	suojeluspyhimyksen Sant'Emidion nimissä. Olimme ihmetelleet mikä lienee 
	tapahtuma, jota englanninkielisessä esitteessä kutsuttiin meille 
	ennestään tuntemattomalla, etäisesti suomen kieleltä kuulostavalla, sanalla "jousting" 
	(turnajaiset). Läksimme Rebeccan ja Michaelin kanssa seuraamaan Piazza Arringolle tuota seremoniaa, jossa joukkueet marssivat ja ratsastivat 
	paikalle lippuineen. Ja olihan siellä muutama muukin. Rebeccalla ja Michaelilla oli oma pöytävarauksensa jossakin degustazione-paikassa ja meillä Nonna Ninassa, mutta saimme tietää heidän 
	palaavan mitä luultavimmin aperitiivipaikkaansa aterian jälkeen kahville ja 
	grappalle. Meillä meni illallisella todella pitkään, koska Nina-isoäidin 
	osteria oli tupaten täynnä ja kaksi ihmistä näytti hoitavan kaiken 
	tarjoilun. Söimme aluksi insalata mistat ja sitten pastat - Jukalle 
	spagettia Norcian makkaran kera ja Tuuleville penne al'italiana eli rucolaa, 
	pikkutomaatteja ja raastettua grana padana -juustoa. Tilasimme puoli litraa 
	talon viiniä ja saimme myöhemmin toisen puolikkaan maksutta, koska jouduimme 
	odottamaan ruokaa niin kauan. Myös vettä saimme maksutta toisen 0,75 litran 
	pullon. Ja laskun pyydettyämme pöytään tuotiin aiempaa laajempi valikoima digestiivipulloja, joista kaadella snapsilaseihin: anisettan ja limoncellon 
	lisäksi etiketitöntä  kirsikkaviinaa (luullaksemme) ja samoin ilmeisen 
	omatekoista salmiakkiviinan oloista juomaa. Mukavaa, kun niukasti mitoitettu 
	henkilökunta jaksoi olla ystävällistä hirmuisesta työtaakastaan huolimatta. Tultuamme ravituiksi suuntasimme, mielestämme jo melko myöhään, 
	taas Popolo-aukiolle, johon kämppiksemmekin olivat tulleet vain 
	sen verran aiemmin, että olivat juuri ennättäneet tilata ensimmäiset caffé & 
	grappa -annoksensa. Kävi ilmi, että he ovat niiden suuria ystäviä. Isoon 
	mieheen niitä uskookin uppoavan useampia, mutta hämmästykseksemme 
	pienikokoinen nainen nappaili juomia samaan tahtiin. Edellisenä iltana 
	kuulemma tarjoilija oli jo yrittänyt toppuutella kahvin (ei grappan) määrää. Tuulevi 
	tilasi kuitenkin, Nonnan snapseja jo nautittuaan, ensin Fantaa ja Jukka 
	Avernan, samoin toisella kierroksella. Juttua ja naurua riitti - erityisesti 
	kanssamatkailijoiden näyttämät epäonnistuneet, vahingossa päälle unohtuneen salaman 
	takia täysin 
	ylivalottuneet valokuvat, joissa he näyttivät aivan ulkoavaruuden 
	olennoilta, jaksoivat naurattaa, samoin Michaelin puhelimen ennakoivan 
	tekstinsyötön rintataskussa itsekseen kehittelemä humalaisen oloinen 
	tekstiviesti.  Toki juttelimme myös muusta, muun muassa matkailusta, 
	kulttuureista ja niiden eroista, Italiasta ja italialaisuudesta, 
	maantieteestä ja historiasta, vähän itsestämmekin. Rebecca kertoi, miten oli 
	päivitellyt italialaiselle ystävälleen, kuinka maassa voikin olla niin 
	ihanaa ruokaa ja upeita viinejä, mihin ystävä oli todennut, että kaikessa 
	muussa italialaiset ovatkin sitten surkeita. Kieltämättä maa ei ole viime 
	aikoina kunnostautunut ainakaan poliittisesti tai taloudellisesti, 
	ympäristönsuojelusta, tasa-arvosta, koulutustasosta tai kulttuurista 
	puhumattakaan. Kolmannella juomakierroksella 
	Tuulevi päätyi juomaan vielä anisettan kun Jukka otti edelleen Avernaa ja 
	muut kaksi jo neljännet grappa & kahvi -annoksensa, mutta sitten meidän oli jo aika toivottaa 
	hyvää yötä. Mukavaa iltaa olisi kai voinut jatkaa vaikka aamuun saakka, 
	mutta pidimme rajamme - olisihan sunnuntai meille siirtymäpäivä. 
	Niinpä Jukka kävi vuorollamme hoitamassa laskun, koska Michael oli maksanut 
	aperitiivit. Seuralaisemme jäivät vielä (ainakin) yksille kahveille ja grappoille. Meitä ei grappa missään vaiheessa jaksanut houkutella, saati 
	kahvi yöllä. |