UMBRIA
Lauantai 25.7.2015. Siena - Val di Pugna - Arbia - Vescona - Asciano - Abbazia di Monte Oliveto Maggiore - San Giovanni d'Asso - Torrenieri - San Quirico d'Orcia - Pienza - Montepulciano - Chiancino Terme - Chiusi - Po Bandino - Città della Pieve - Ponticelli - Fabro Scalo - Ficulle - Orvieto Scalo - Colonnetta di Prodo - Prodo - Quadro - Pontecuti - Todi - Acquasparta - Firenzuola - Spoleto. 240 km. Jukan ajopäivä oli yksi reissun kummallisimmista. Kaikki ei mennyt ihan niin kuin Tromssassa tai edes suunnitelman mukaan, mutta perille mies päätyi lopulta kuitenkin. Lauantain esityslistalla oli asentopaikan vaihto. Tähtäimessä oli Sienasta katsoen kaakossa sijaitseva Spoleton kaupunki Umbrian maakunnassa, Perugian provinssissa. Matkaa kertyi 240 kilometriä, mutta aikaa kului lähes kahdeksan ja puoli tuntia. Alkumatka sujui melko lailla konseptin mukaisesti, paitsi, että Garmin höperehti jälleen heti Sienassa. Rooman ja Arezzon tienviittoja seuraten oikea reitti Ascianon suuntaan kuitenkin löytyi ja gps-laitekin pääsi vähitellen jyvälle reittisuunnitelmasta. Heti Sienan keskustan ulkopuolella alkoivat uskomattomat Toscana-näkymät. Ascianon tie (SP438) kulkee Sienan eteläpuolella olevan Crete Senesi -alueen halki kukkulan harjalta toiselle. Crete Senesi on geologinen alue, jolle tunnusomaisia ovat loputtomasti kumpuilevat keskikesällä keltaisina ja ruskeina hehkuvat pellot, niiden välissä kohoavat harmahtavat savikukkulat (calanchi) säiden uraisiksi syömine maanvyörymärinteineen, paikoin laajoina esiintyvät kuumaisemaa muistuttavat somerikot ja kokkareiset savikentät. Toisistaan erillään seisoville maatiloille vievät ajotiet on yleisesti reunustettu postikorteista tutuilla sypressiriveillä. Viljaa, viiniä ja oliiveja viljellään alueella ahkerasti. Ascianon eteläpuolella, kukkulalla tietenkin, sijaitsevan punatiilisen Abbazia di Monte Oliveto Maggiore -luostarin olemassaolon Jukka kävi toteamassa ulkopuolelta. Varsin viehättävän näköinen pytinki, eikä ainakaan parkkipaikalla ollut havaittavissa minkäänlaista turistihärdelliä. Benediktiiniläisluostari ei näyttänyt sisääntuloväylältä katsottuna mitenkään massiiviselta, mutta kyllä se vain oikeasti aika iso on. Mäeltä avautui muutamakin kiva näköala toscanalaisiin tienoisiin. Jyrkkiä saviseinämäisiä kukkuloita näkyi luostarin ympäristössäkin. Koska tie kulki pääasiallisesti avoimessa maastossa rennosti kaarrellen, sai vauhdin pidettyä riittävänä kuumuuden torjumisen kannalta. Pittoreskeja iäkkäitä kivikyliä, maalauksellisia linnoja sekä Toscanan tyyppimaisemia saattoi ihastella ajelun lomassa ilman merkittäviä katkoksia. Pienzan kaupunki näytti kovin viehkolta, vuoren rinteeseen kasvanut Montepulciano suorastaan ällistyttävältä. Kaikkia mainitsemisen arvoisia paikkakuntia ei tässä jaksa mainitakaan. Tuulevi ja Jukka matkustivat Orvietoon saakka pitkälti samoissa maisemissa, Tuulevi junalla toki alavammilla mailla. Jukan saapuessa mäelle rakennettuun vajaan 8000 asukkaan Città della Pieveen alkoi sataa. Paikallisia ukkoskuuroja oli näkynyt kauempana maisemassa jo siellä täällä aiemminkin, mutta nyt sellainen osui ensimmäisen kerran kohdalle. TotalErg-huoltoasema tuli eteen kuin tilauksesta, ja Jukka päätti pidellä sadetta huoltamon pihalla olevan katoksen alla. Vieno sade muuttui pian kaatosateeksi. Jukka siirtyi varsinaisen huoltoaseman räystään alle, kun salamointi alkoi olla aivan päällä. Jotta nautinto olisi ollut täydellinen, alkoi tuulla voimakkaasti eli matkailija oli oikean ukkosmyrskyn keskellä. On se luonto verraton! Hieman mietitytti, pysyykö avoimella pihalla seisova Tiger jaloillaan moisessa puhurissa. Vettä mätti lähes vaakasuoraan pidäkkeettömästi, salamat leiskuivat jatkuvana valoshow'na ja ukkonen räsähteli taukoamatta. Piha tulvi niin, että vettä oli nilkkoihin asti. Huoltiksen katosten alla kärvisteli useita autoja kenties mahdollisten rakeiden pelosta. Moottoripyöräilevä huoltamonhoitaja huomasi sadetta pakoilevan Jukan, viittoili hänet sisätiloihin ja tarjosi heti pienen oluen hämmentyneelle suomalaiselle. Räyhäkkään näköisellä Ducati Monsterilla ajava italialaisnuorukainen osasi vain muutaman sanan englantia, mutta jollakin ilveellä kansainvälinen viestintä sujui. Jukka yritti tarjota vastavuoroisesti oluen, mutta ei onnistunut ("No, no, no, I work here"). Ducati-mies tyrkytti sitten Triumph-kuskille toista kaljaa, mutta tämä arveli caffen sopivan paremmin ajopäivän ohjelmaan. Mukava ja ystävällinen kaveri. Myös huoltoaseman baarin tyttö oli kiva. Reilun puolentoista tunnin remuamisen jälkeen myrsky alkoi laantua, ja ducatisti halusi johdattaa Jukan alas laaksoon Fabro Scaloon vievälle tielle. Laaksotie saattoi olla hyvä vaihtoehto, sillä Città della Pieven kaduilla oli runsain määrin puiden oksia, käpyjä, neulasia, soraa ja kiviä ym. tuulen ja sateen levittelemää rojua, ja kenties sama jatkuisi Città della Pieven jälkeisellä mäkitiellä. Suoralla peltoja halkovalla laaksotiellä olisi vähemmän esteitä hidastamassa kulkua. Märällä serpentiinitiellä bensa-asemalta alas laaksoon Ducati-hemmo päästeli pyörällään sellaista kyytiä, että suomalaista sunnuntaiajelijaa heikotti. Kurveihin italialaisveikko lasketteli reippaasti jarrulla takapyörän sladiin liu'utellen ja mutkan jälkeen kiihdytti näyttävästi sellaisella vimmalla, että takapyörä suti oikealta vasemmalle ja takaisin. Välillä keula irtoili tiestä ja moottori paukkui rajoittimen katkoessa kierroksia. Melkoinen esitys. Ukkosrintama siirtyi tigeristin edellä kohti etelää. Fabro Scalossa alkoi uudelleen sataa, heikohkosti tosin. Sikäläisen huoltoaseman autonpesukatoksessa Jukka päätti odotella sateen loppumista ja vaihtaa kosteiden vaatteiden tilalle kuivia. Pyörän tankoon jääneen kypärän sisustan alaosa oli kastunut aiemman rankkasateen aikana, tankkilaukun päälle Jukka oli onneksi ennättänyt vetäistä sadesuojan, mikä säästi laukun sisällön kostumiselta. Kun keli oli poutaantunut, matka jatkui. Vuorten rinteille kipuava polku oli mainio. Mutkaa, kaarretta ja kurvia oli aika tavalla, tienpinnoitteen laatu tosin vaihteli erinomaisesta halkeilleeseen ja runsaasti paikattuun. 71-tien varrella kahden karabinieeri-poliisin partio pysäytti Suomi-pojan syystä tahi toisesta. Kielitaitoisempi vilkaisi rekisterikilvestä kansallisuuden ja todettuaan asiakkaan suomalaiseksi, toivotti hän ytimekkäästi "bye bye" toisen virkavallan edustajan tarkkaillessa vieressä konetuliase rinnallaan. Muutaman minuutin kuluttua pysäytyksestä vastaan kiiruhti kaksi paloautoa siniset valot vilkkuen. Jokin tilanne lienee ollut päällä tai ehkä salama oli sytyttänyt tulipalon, mikä ei kyllä kuitenkaan oikein selitä karabinieerien toimia. Orvietosta Jukan ratsastuskoulu jatkui - mikäli mahdollista - vieläkin kurvisempaa kulkuväylää. Orvieton ja Todin välinen tie nro 79bis on luemma paikallisen motoväen suosiossa, mikä ei ole ollenkaan ihme. Metsäisten vuorten piilotteleman erikoispikataipaleen laadinnan yhteydessä lienee lopputuloksesta päätellen kysytty moottoripyöräilijäin toiveita. Pidempiä suoria pätkiä on turha etsiä. Kuvauspysähdyksen yhteydessä Jukka äkkäsi, että nahkahousujen toisen lahkeen vetoketju oli rikkoutunut. Hölmösti auki lepattava lahje ei sinänsä haitannut matkantekoa helteessä, mutta olisihan tuo saanut olla ehjäkin. Umbrian maisemat eivät juuri tuntuneet poikkeavan Toscanasta. Vuoria sattui reitin varrelle ehkä enemmän, ja peltoja kenties vähemmän. Tuulevi viestitteli Spoleton lähestyvän ja oli perillä pari tuntia ennen Jukkaa. Todin kaupungin jälkeen moottoripyörämatkailijalla oli vuorossa parikymmentä kilometriä maksutonta superstrada-moottoritietä. Parin italialaismotoristin perässä ajellessa matka taittui joutuin. Moottoritievierailun jälkeen Jukka kaasutteli vielä päivämatkan loppuosuuden vuorten rinteille laskosteltua pikitietä Apenniinien vuoriston juurelle sijoitettuun Spoletoon. Spoleton vanhakaupunki, jossa asuntomme sijaitsi, osoittautui mäenrinteeseen luovasti sommitelluksi sympaattiseksi pikkukujien sokkeloksi. Tiger asettui jyrkästi viettävälle kadulle kaksipyöräisille tarkoitettuun motocicleta-parkkiin majatalomme eteen. Myös Tuulevin siirtymää Toscanasta Umbriaan sävytti ja säväytti melkoinen ukkosrintama. Junamatkaa se tosin viivytti vain puolisen tuntia. Hyvästeltyään melkein yliystävällisen Hotel Italian rinkkamatkailija suuntasi ensin eväsostoksille Pam-markettiin ja sitten asemalle. Junanvaihtoja oli matkalla kaksi: ensin kätevästi nimetyssä Chiusi-Chinciano Termessä ja sitten Ortessa. Keskimmäinen juna oli IC-vuoro, joka kulkee välillä Rooma-Trieste, muut kaksi paikallisjunia. Näistä ensimmäinen kulki aikataulunsa mukaisesti halki upeiden toscanalaismaisemien. Chiusissa IC-juna oli noin varttitunnin myöhässä, mikä aiheutti lievää jännitystä seuraavaan junaan (vaihtoaika 23 minuuttia) ehtimisen suhteen. Turhaan, sillä kolmas junavuoro oli jäänyt pahasti aikataulustaan. Ensin sen ilmoitettiin myöhästyvän 10 minuuttia, sitten 20 ja lopulta 30, minkä kuultuaan Tuulevi lähetti tekstiviestin spoletolaisen B&B L'Auran emännälle Claudialle, joka oli luvannut tulla asemalle vastaan. Melkoisena riehui ukkosmyrsky loppumatkan aikana etenkin sekä Baiano di Spoletossa, jossa juna odotteli jonkin aikaa, että itse Spoletossa, jossa Claudian poika Giulio bongasi Tuulevin asemalta, sieppasi rinkan olalleen ja johdatti b&b-vieraansa pieneen autoon, jossa Claudia odotti. Näin matkailija pääsi kaatosateessa lähes kastumatta perille saakka. Koko matkan asemalta ylös vanhaan kaupunkiin Giulio selitti innokkaasti näkymiä, vaikka ne peittyivät veden alle. Ei ollut kyse mistään pisaroista, vaan veden loiskeesta. Majapaikkaan kavuttiin kolmisen kerrosta kimurantteja kiviportaita ja periltä löytyi Claudian ja Giulion koti, jonka osana sijaitsi majapaikkamme eli pienehkö mutta siisti huone sekä vastikään remontoidun oloinen wc- & suihkutila. Tuulevi sai Spoleton kartan ja lyhyen esittelyn tärkeimmistä nähtävyyksistä terassilta, jolta alkoivat sateen kaikotessa näkyä upeat umbrialaismaisemat. Jukan saavuttua saimme ripustella hutmailijan hikimärät kamppeet samaiselle terassille kuivumaan. Iltaruokailun aika koitti vasta kello 21 jälkeen. Suuntasimme majatalomme väen suosittelemaan Spagna-nimiseen tavernaan, joka oli lähes täynnä. Söimme sekasalaatit ja pastaa: Jukka strangozzi-nimistä paikallista nauhapastaa tryffelien kera ja Tuulevi tattari-kasvislasagnaa. Punaviini ja vesi toimivat palanpainikkeina. Sunnuntai 26.7.2015. Spoleto. Sunnuntai alkoi yhdeksän aikaan aamupalalla illalta tutulla terassilla, jolta näkee kirkkaalla säällä ainakin Assisiin saakka, Claudian ja toisen, sisilialaisen majoittujapariskunnan seurassa (asuivat huoneistossa kerrosta alempana). Saimme ainakin leipää, juustoa, marmeladeja, jukurttia, teetä, hedelmiä, veriappelsiinimehua, mustikkapiirakkaa. Varsin mainiota italialaiseksi.
Sunnuntaipäivä kului kaupungilla kävellessä ja
istuskellessa. Duomon viehättävän renessanssifasadin hallitsemalla laajalla
aukiolla notkuimme baarin terassilla ensin kolajuoman ja kahvin, sitten oluen ja
appelsiinilimun voimin kirjailemassa ylös valokuvien tietoja ennen kuin
muistikuvat haihtuisivat mielistämme. Oli mukavaa vain antaa ajan kulua.
Lounaalla kävimme Il Duche -tavernassa, jossa lähes ylivilkas tarjoilija toi
meille jaettavaksi annoksen grillattua kesäkurpitsaa sekä salaatit,
Tuuleville andalusialaisen ja Jukalle välimerellisen. Jukka joi olutta ja
Tuulevi vettä.
Lounaan jälkeen kävelimme tutustumaan
Ponte delle Torriin eli 1500-luvulla rakennettuun akveduktiin, joka on
paitsi ällistyttävä rakennustekninen taidonnäyte myös kaunis ja
monikäyttöinen. Vesi on virrannut sillan yläosassa ja ihmiset kulkeneet
edelleen käytössä olevaa alempaa tasannetta myöten. Sillalta näkyi alas
joenuomaan, jossa ei juuri vettä ollut, sekä kauas sinne ja takaisin:
taloja, maatiloja, useita kirkkoja, luostarikin. Sillan toisessa päässä oli
tornin raunio sekä virtasi kylmä ja kirkasvetinen puro. Sieltä näytti myös
lähtevän polkuja todennäköisiin tryffelimetsiin. Akveduktilta tähyilimme
myös kaupunkia hallitsevaa massiivisen oloista linnaa Rocca
Albornozianaa.
Illalla suuntasimme kohti Lanterna-ravintolaa, joka
löytyi muutamankin mutkan kierrettyämme ja rinteen kavuttuamme eli näimme
matkalla useammankin piazzan ja kapean, jyrkän kujan, sekä hienoja
rakennuksia eri aikakausilta. Kuulimme myös reggaemusiikkia Parco Chico
Mendez -puistosta kävellessämme keskiaikaisen kukkulakaupungin
sunnuntai-illassa ennen kuin istuimme sekasalaattiemme ääreen. Pääruoaksi
Jukka söi herkkutatti-pekonipastaa ja Tuulevi grillattua lampaan- ja
porsaanlihaa ja -makkaraa. Dolcet alias jälkiruuat - Jukka hedelmäsalaatin
ja Tuulevi hunajamelonia - söimme tällä kertaa ravintolassa, koska olimme
nauttineet jäätelön ja sorbeton jo iltapäivällä.
Maanantai
27.7.2015. Spoleto - Arezzola - Forca di Cerro (734 m) - Grotti -
Piedipaterno - Borgo Cerreto - Serravalle - Norcia - Forca di Santa Croce
(816 m) - Sella Monte Ventosola (1521 m)
- Castelluccio - Forca di Gualdo (1496 m) - Forca della Spina (1335 m)
- Castelsantangelo sul Nera
- Visso - Belforte - Triponzo - Borgo Cerreto - Piedipaterno - Grotti
- Forca di Cerro (734 m) - Arezzola - Spoleto. 147 km.
Maanantaiaamun prima colazione oli jo kahdeksalta, jotta
Jukka ennätti ajoissa ajelemaan. Myös sisilialaispari, jonka miehen
ulkonäössä oli jotain samaa kuin Remu Aaltosessa, oli jälleen kanssamme
aamiaisella. Ennen Jukan lähtöä kävimme suutarin luona kysymässä,
onnistuisiko nahkahousujen lahkeen vetoketjun korjaaminen, mutta vastaus oli
lakoninen "Non." Jukka läksi ajelemaan lahkeet saappaissa ja Tuulevi
etsimään hierojaa jumissa olevien hartioidensa takia - tuloksetta.
Kauneussalonki oli maanantaina kiinni. Turisti-info arveli, ettei Spoletossa
ole hierojaa, apteekissa oltiin samaa mieltä. Outoa. Illalla Tuulevi keksi
tehdä polvisukastaan Jukalle eräänlaisen säärystimen, jolla lahje pysyi loppumatkan
kasassa ja saappaanvarressa tursumatta sieltä ulos.
Totuttuun tapaan navigaattorilaite sekosi oitis
ensiristeyksissä, mutta tienviitoituksen perusteella oikea reitti löytyi.
Jukan kohteena oli Spoletosta itään sijaitseva Monte Sibillini -vuoriston
ympäröimä Piano Grande -ylänkö. Kymmenkilometrisen maantietunnelin sijaan
Jukka venkoili Spoleton lähivuorten yli Forca di Cerro -solan ylittävää
asfalttipolkua Piedipaternoon. Heti aluksi kävi selväksi, että Umbriassa
etenkin pikkutiet ovat heikompikuntoisia kuin Toscanassa, ajokelpoisia kuitenkin. Eipä taida moni käyttää Cerro-solan tietä nykyään,
sillä vajaan parinkymmenen kilometrin oikotiellä vastaantulijoita ei ollut.
Vuorelta laskeuduttuaan Jukka jatkoi Piedipaternosta
paikoin pystysuoraseinämäisen rotkon pohjalla kulkevaa melko vilkasliikenteistä
tietä Triponzoon ja edelleen kohtalaisen suosittua väylää makkaroistaan ja
kinkuistaan tunnettuun Norciaan. Norcian ohituksen jälkeen käännös
pikkutielle, joka ryhtyi määrätietoisesti nousemaan kohti Sella Monte
Ventosolaa. Maisemat komistuivat sitä mukaa kuin etäisyys merenpintaan kasvoi.
Kohta alkoi näkyä idän suunnassa puuttomia, vihreitä Sibillini-vuorten
huippuja. Ja kas, ykskaks solan lakipiste oli saavutettu.
Näkymä Sella Monte Ventosola -solalta vuorten saartamalle Piano Grande
-ylänkötasangolle on niin sanotusti vau! Kovasti omituiselta näyttää suomalaisen
silmään 1200 metrin korkeudessa sijaitseva alastomien vuorten piirittämä kuudentoista neliökilometrin niitty- ja peltotasanko.
Karujen vuorten jylhyyttä pehmentää paikoittaisen ruohopeitteen vihreys,
jokunen pelto rikkoo geometrisuudellaan tasangon luonnonmukaisia maastonpiirteitä. Yksinäinen tikkusuora
tie ja sähkölinja lävistävät lakeuden, hevosfarmi keskellä aukeamaa luo
kiintopisteen preeriamaiseen maisemaan. Ylängön pohjoislaidalla Castelluccion kylä on rakentunut pienelle kukkulalle.
Pari paimenen ja paimenkoirien kaitsemaa lammaslaumaa
vaelteli vuorten rinteillä, ja jokunen autoilija pysähtyi hetkeksi solan
näköalapaikalle, muuten suomalainen prätkämies sai taivastella nähtävyyttä
omassa rauhassa. Parkkipaikalla ei ole kahvilaa eikä kioskia eikä mitään
muutakaan. Lähellä solaa näytti olevan rifucio tai vastaava majapaikka,
mutta hiljaiselta vaikutti senkin pihamaa. Solan olemassaolosta ei tainnut olla
mitään kylttiä, mikä tuntuu olevan paikallinen tapa. Solan laella
tuiversi kylmä mutta voimakas tuuli. Taisi olla kolein paikka tähän asti
tällä reissulla, mutta rentouttavan rauhaisa myös.
Castelluccio näytti vanhalta ja kuvaukselliselta.
Matkailijoita ja infrastruktuuria heitä varten - ravintoa, matkamuistoja,
majoitusta - oli taajamassa runsaasti. Kylän jälkeinen Forca di
Gualdon sola ja sitä seuraava Forca della Spina menivät ohi miltei
huomaamattomasti. Solien jälkeen maisemat ryhtyivät palailemaan normaaliksi
metsävuoristoiseksi Umbriaksi paitsi että maakunta olikin Castelluccion
jälkeen vaihtunut Marcheksi. Tie vei alas Nera-joen laaksoon, jossa näemmä
harjoitetaan kalanviljelyä. Liekö samana iltana syömämme trotta eli taimen ollut
Neran laaksossa kasvatettua.
Vissossa tie hääräilee jyrkkäseinäisen kalliorotkon
pohjalla. Visso on hauskan näköinen vanha kaupunki, jota vuoriseinämille
muuratut linnoitusrakennelmat ovat vahtineet jo useamman vuosisadan.
Linnoituskaupungin jälkeen vaihdos isommalle tielle, joka oli etenkin
rekkojen turhankin ahkeraan liikennöimä eikä kuntokaan ollut ihan priima.
Matka joutui reipasta tahtia Triponzoon, josta tuttua tietä Piedipaternoon
ja edelleen tiukkamutkaista mäkipolkua Forca di Cerro ylittäen takaisin
Spoletoon.
Tuulevi löysi hierontapalvelujen sijaan upean
Palazzo
Maurin, jossa on kulttuurikeskus ja yllättävän nykyaikainen
kirjasto. Kirjastoon tutustumisen jälkeen Tuulevi harhaili päämäärättä
Spoleton jyrkillä kaduilla ja kujilla, osui käsityökauppaan ja osti pari
tuliaista vaikkapa naapureille, jotka vahtivat asuntoa ja leikkaavat
nurmikkoa ym. Matkailijatar yritti myös etsiä kunnollista ruokakauppaa tai
minimarkettia, mutta meni lopulta läheiseen Despa(i)riin, joka on outo,
pimeä, niukka ja kaikin puolin kummallinen kauppa, josta sai kuitenkin
ostettua vettä, kolaa ja nenäliinoja. Sen sijaan ei ollut Avernaa, Fantaa
eikä huulirasvaa.
Lounasta Tuulevi söi asuintalon katutason Bar Duellen
terassilla: Norcian ilmakuivattua kinkkua ja hunajamelonia veden kera.
Lounaan jälkeen oli mukava palata omaan huoneeseen lukemaan ja lepäämään.
Saavuttuaan ajoreissultaan Jukka myöhäislounasti samassa paikassa (sama
pöytä, sama tuoli) ison kananmuna-mozzarella-sekasalaatin oluen kera.
Tuulevi istui seurana ja joi camparisoodan.
Täten vahvistuttuamme ryhdyimme etsimään reittiä Giulion
karttaan merkitsemään Tigre-markettiin. Olimme havainneet, että
Spoletossakin on Sienan mallin mukainen liukuporrasysteemi ala- ja
yläkaupungin välillä liikkumiseen. Se vaikutti aivan uudelta ja opasteet
olivat hieman epämääräiset. Liukuportaiden sijaan löysimme hissin
parkkipaikalle ja sieltä edelleen kävelyreitin markettiin. Hankimme Fantaa,
Jägermeisteria, eväsraksuja, omenoita, huulirasvaa sekä käsivoidetta - halpaa,
nahkavaatteiden rasvaukseen, koska sekä takki että housut olivat hikoilun
suolaamat ja läikittämät, ja sienalaishotellin ihovoide oli jo käytetty
loppuun. Ihmisihon rasvaukseen tarkoitettu voide soveltuu tunnetusti oivasti myös
nahkavaatteiden kunnossapitoon. Paluumatkalla löysimme hissiä
miellyttävämmän rullaporrasreitin yläkaupunkiin. Ikävän huonosti oli
opastettu tuo kulkuväline, jonka tavoitteena on tehdä vanhasta kaupungista
autottomampi. Ainakin mahdollisilla talviliukkailla voisi kuvitella olevan
kätevämpää jättää kesärenkainen kulkupeli alas tasamaalle.
Illallisella kävimme Il Duchessa, joka oli tuttu
sunnuntain lounaalta, ja jossa meitä palveli sama intohehkuvi tarjoilija,
joka muisti meidät ja "tietenkin" ohjasi meidät omaan, tuttuun pöytäämme.
Söimme taimen- tai oikeammin kirjolohifileetä, joka oli yllättäen
leivitetty, joten Tuulevi rapsutteli varmuuden vuoksi jauhot pois. Lisukkeina söimme
grillattua kesäkurpitsaa ja paistettuja perunoita. Jukka joi media- eli
keskikoon oluen ja Tuulevin lasillisen (vapaalla kädellä kaadetun noin 20
cl) punaviiniä. Viini oli parempaa kuin esimerkiksi muuten fiinimmän oloisen Lanternan talon viini, joka oli aika äykeää. Jälkiruoka olikin ex tempore
jälkijuoma eli tuikut Avernaa - senza ghiaccio eli
ilman jäitä. Tällä reissulla opimme muuten aika monta eri tapaa lausua tuo
"jiatso".
Tiistai
28.7.2015. Spoleto - San Giovanni di Baiano - San Martino in Trignano -
Montemartano - Terzo la Pieve Alto - Terzo la Pieve Basso - Castel Ritaldi - Mercatello - Casa
Naticchia - Bastardo - Marcellano - Ponte di Ferro -
Gualdo Cattaneo - Torre del Colle - Bevagna - Foligno - Spoleto. 110 km.
Jukan lähdettyä kello kahdeksalta syödyn aamupalan - tällä kertaa kaksin
sisilialaisten jo lähdettyä pois - jälkeen ajelemaan (ja käytyä
juna-asemalla ostamassa Tuuleville paikkalipun seuraavan päivän IC-junaan) vietti Tuulevi
jälleen leppoisaa aamupäivää viehättävässä Spoletossa. Kutakuinkin keskellä
Italiaa sijaitsevan Spoleton
historia alkaa Umbrian alkuperäisasukkaista ja antiikin ajoista.
Kukkulakaupunki
kukoisti erityisesti
langobardien (longobardit, lombardit) aikana, jolloin se oli itsenäinen
Spoleton herttuakunta (italiaksi muuten ducato). Tuo germaaninen kansa alkoi
jo 300-luvulla muuttaa etelämmäs ja liikkui kansainvaellusaikana
Keski-Euroopassa kunnes perusti 500-luvun lopulla valtakunnan, jota
kutsuivat Italiaksi. Heillä oli aluksi
areolaisina
eli niin sanottuina harhaoppisina huonot suhteet paaviin, mutta vähitellen
he kuitenkin omaksuivat roomalaisten nimet, perinteet ja katolisen
kristinuskon. Langobardien kuningaskunta kukistui 700-luvun lopussa, kun
Kaarle Suuri
liitti heidän alueensa frankkien valtakuntaan. 1880-90-luvuilla Spoleton
herttuat olivat Italian kuninkaita ja Pyhän saksalais-roomalaisen
keisarikunnan hallitsijoita. Nyky-Spoletossa on noin 38 000 asukasta.
Rautatieasemakäynnin jälkeen Jukka käännytti Tigerin kohti Spoleton luoteis-
ja pohjoispuolista maaseutua ilman että maailman luokan nähtävyyksiä olisi
ollut tähtäimessä. San Martino in
Trignano oli vielä täysin omakotitalotaajamaa, sitten alkoi perinteinen
maalaismaisema. Peltoja, joista viljat jo puitu. Peltoja, joilla kasvoi
hehtaaritolkulla auringonkukkaa. Peltoja, joilla maissi aaltoili vihreänä
paksuna patjana. Tietenkin myös viinitarhoja ja kuivanoloisia oliivikenttiä
(millaisia ovat oliivilehdot?).
Tie vei väkisin mäkiseen maastoon risteillen taloryppäiden, peltojen ja
metsikönpoikasten lomassa. Montemartano oli arvatenkin vuoren rinteellä,
josta Jukka lasketteli taas alavammille maille. Aika lämmintä oli peltojen
keskellä, mutta tie oli mukavan nopea. Alkumatkasta näytti, ettei tiistain
reitille osu normaalia maatiaismaisemaa kummempaa. Bastardon kylän
nimikyltti tosin kiinnitti huomion. Nimelle lienee jokin selitys. Itse kylä oli
pieni ja mieleen jäämätön. Marcellanon jälkeen jokunen linna ja
kukkulakaupunki pyrkivät päästä kuvatuiksi. Ponte di Ferron kylästä tie
kapusi kukkulalle, jonne Gualdo Cattaneon kivitaajama on noussut linnan
katveeseen tai päin vastoin. Sopusuhtaista, vuonna 975 perustettua
paikkakuntaa piti pysähtyä kuvaamaan kolmelta kantilta. Kylästä johtaa mäen
yli huonokuntoinen pikipolku, sehän oli syytä kiemurrella ylös ja alas,
vaikkei polun varrelta mitään ihmeellistä löytynytkään.
Myös vanhalta näyttävässä ja rauhaisana uinuvassa Torre del Collessa olisi
voinut hetken puhaltaa ja varsinkin muurien ympäröimä, jo etruskien asuttama
Bevagna olisi ansainnut tarkemman tarkastelun tai vähintään
todistusvalokuvien ottamisen, mutta taaskaan ei oikein malttanut pysähtyä. Bevagnan
jälkeinen loppumatka muuntui suunnitellusta siten, että pikkuteiden asemesta
Tiger ravasi Folignon kautta Spoletoon vievälle superstradalle. Moottoritien
varrella katseen kiinnitti Trevin kaupunki, joka sijaitsee hämmästyttävän jyrkässä
vuoren rinteessä. Reilun sadan kilometrin maaseutuajelu oli sopiva
pikkukeikka ennen keskiviikon siirtymäjotostelua. Mukava kurvailutuokio
matkaendurolla, mutta vaikkapa jäykkäperächopperilla kenties
epämiellyttävämpi, sillä teiden päällyste oli paikoin huonompi kuin Suomen
sivuteillä.
Jukan palattua aamupäiväajelultaan lounastimme jälleen alakerran Bar Duellessa:
Jukalle
Norcian ilmakuivattua kinkkua ja hunajamelonia oluen kera,
Tuuleville kanasalaattia veden kanssa. Sitten suuntasimme ylös kohti
Roccaa eli linnaa
aluksi laiskasti "eskalaattoriketjulla" eli liukuportaiden ja -liukuhihnojen
muodostamaa reittiä. Kävelläkin saimme silti ihan reippaasti ennen kuin
saavutimme linnoituksen. Sisäänpääsyn hinta oli asialliset 7,50 euroa. Linna
rakennettiin 1300-luvulla puolustamaan strategisesti tärkeää tietä, Via Flaminiaa, joka oli antiikin ajan roomalaisten tärkein reitti Roomasta
Apenniinien vuoriston yli Ariminumiin (nyk. Rimini) Adrianmeren rannalle.
Linnassa on kuusi tukevaa tornia, joita yhdistävän muurin sisään jää kaksi erillistä
sisäpihaa: Cortilessa delle Armi sotajoukoille ja Cortile d'Onore kaupungin
hallitsijalle. Jälkimmäistä pihaa ympäröi kaksikerroksinen kuisti. Huoneista
huomionarvoisin on Camera Pinta ("maalattu huone") 1400-luvun freskoineen.
Rocca muutettiin vankilaksi vuonna 1800 ja toimi sellaisena vuoteen 1986
saakka. Laajojen kunnostustöiden jälkeen se avattiin museona vuonna 2007.
Osa linnasta on vielä restauroimatta. Informaatiota oli tarjolla
kiitettävästi sekä italiaksi että englanniksi. Näimme aikalailla sopivan
määrän seinämaalauksia, marmoriveistoksia ja puufiguureja sekä tietysti
upeita holvikaaria ja aivan mahtavia maisemia kaupunkiin ja sitä
ympäröiville alueille.
Marssittuamme linnalta alas Mercato-aukiolle nautimme aperitiivit eli Jukka
olutta ja Tuulevi camparisoodan, joiden kanssa tarjoiltiin yllättäen ja
pyytämättä perunalastuja, juustonaksuja ja suolapähkinöitä. Oli mukavaa
pelkästään
istuskella aukion laidan terassilla ja katsella laiskan joutilaasti ympärilleen.
Illallista söimme sitten myöhemmin
Ristorante Cantina De'Corvissa, jonka Tuulevi on pannut merkille
päiväkävelyllään. Palvelu oli oikein kohteliasta. Englanniksi kommunikoinut Lorenzo-tarjoilija osasi yllättäen muutaman sanan suomea, jota oli oppinut
suomalaisilta naapureiltaan asuessaan Keniassa. Maailma on pieni. Ruoka oli
erityisen hyvää. Tuulevi söi aluksi vihersalaatin, Jukka kasvismuhennosta, jota
arvelimme haudutetuksi mangoldiksi, ja pääruokana molemmat popsivat
spaghetti alle vongole e pomodori (hietasimpukoita ja tomaattia), sillä Tuulevi älysi kysyä gluteenitonta
pastaa. Herkullista. Juomana oli spoletolainen sangiovese (Colle
Uncinano 2007). Lopuksi Jukka nautti vielä Avernan ja Tuulevi
limoncellon. Täydellisyyttä hipova italialainen illallinen.
Naapuripöydässä videokuvattiin kahta vanhempaa miestä, jotka keskustelivat
englanniksi vilkkaasti ainakin teatterista ja elokuvista.
Spoleton
kulttuurifestivaalit oli pidetty juuri ennen saapumistamme kaupunkiin.
Arvelimme tilanteen liittyvän siihen, etenkin kun muistimme Il Duchen
tarjoilijan kertoneen meille, että osa festivaaliväestä jäi kaupunkiin
teatterityöpajoihin ja sana workshop esiintyi myös miesten - lienevätkö
kuuluisiakin alan guruja? - tallennettavassa juttelussa.
|