Sunnuntai 19.7.2015. La Spezia - Carrara - Colonnata - Carrara - Massa - Antona - Passo del Vestito (1151 m) - Castelnuovo di Garfagnana - Gallicano - Bagni di Lucca - Popiglio - La Lima - San Marcello Pistoiese - Passo dell' Oppio (821 m) - Pontepetri - Le Piastre - Pistoia - San Baronto - Lamporecchio - La Casuccia - Vinci - San Zio - Empoli - Pozzale - Ortimino - Castelfiorentino - Certaldo - Poggiponsi - Siena. 282 km.

Reittikartta

Päivän kuvat

Sunnuntai oli siirtymäpäivä Liguriasta Toscanaan, joten heräilimme jo seitsemän aikaan. Aamiaisen ja pakkailun jälkeen Jukka suuntasi reitilleen. Rita tuli paikalle sovitusti yhdeksän jälkeen ja hänelle maksettuaan Tuulevi nosti rinkan selkäänsä ja suuntasi asemalle. Siellä vallitsi normihärdelli lähinnä kahdesta syystä: liian vähäiset lippuautomaatit ovat hitaita tai epäkunnossa ja turistit (etenkin amerikkalaiset Tuulevin havaintojen mukaan) toheloivat tietämättömyyttään. Tuulevi jonotti ensin yhdelle automaatille, josta edellä oleva seurue yritti ostaa lippua asemalle Cinque Terre! Eipä ollut listalla. Sitten kävikin ilmi, että kyseinen masiina tarjoaa vain informazioni, joten reppureissaaja siirtyi toisen automaatin jonoon. Siellä edellä sentään tiedettiin hakea asemaa Riomaggiore, jota kuitenkin pyrittiin hakemaan ainakin sananaluilla romma ja roim ennen kuin riom putkahti mieleen. Sitten kokeiltiin kahta eri korttia, jotka kone hylkäsi, ja lopulta naiset päättivät lähteä luukulle jonottamaan. Tyypilliseen italialaiseen tapaan siellä oli pitkä jono. Useimmat italialaiset asioivat mieluummin ihmisen kuin koneen kanssa eikä tehokkuus tunnu olevan paikallisten tärkeyslistan kärjessä.

Tuulevi olisi ostanut lipun seuraavaan IC-junaan, joka oli lähdössä viiden minuutin kuluttua, mutta se osoittautui loppuunmyydyksi, joten junamatkailija päätti sitten matkustaa ilman paikkavarauksia kolmen paikallisjunan eli regionalen yhdistelmällä, vaikka vaihtoajat Pisassa ja Empolissa olisivatkin noin tunnin pituiset eli tylsän pitkät asemilla istuskeluun ja liian lyhyet siihen, että lähtisi reppu selässä kaupunkia katselemaan, kun asemat eivät ole ihan keskustassa. Paikallisjunatkin ovat yleensä ilmastoituja eivätkä niin täynnä, ettei istumapaikkaa saisi; penkit tosin hiostavan muoviset. Paikallisjunia on monenikäisiä ja -kokoisia: Pisa-Empoli-välille osui uusi ja hieno kaksikerrosmalli ja Empoli-Siena-reitin ajoi vanha ja kuuma yksivaunuinen kiskobussityyppinen lättähattu.

Saapuminen Sienan rautatieasemalle, joka sijaitsee mäelle rakennetun historiallisen linnoituskaupungin ala- ja ulkopuolella oli aluksi hieman hämmentävä kokemus. Kartan mukaan hotelli ei ollut kaukana, mutta miten ylös pääsisi rinkka selässä paahtavassa helteessä? Sitten mieleen muistui netissä nähty video, jossa kuvattiin liukuporrasreitti asemalta ylös kaupunginmuurien tuntumaan ostoskeskuksen läpi. Niinpä matkailija marssi juna-aseman ja ostarin välissä sijaitsevan linja-autoasema-aukion läpi sisälle viileään kauppakeskukseen. Siellä sitten vain rullaportaita yhä ylöspäin luottaen siihen, että reitti on oikea. Mitään opastusta tälle reitille reilaaja ei huomannut, mutta ylempänä jyrkästi yläviistoon johtavassa puolitunnelissa näkyi jo Hotel Italian mainos, joten reittivalinnan oikeellisuus vahvistui.

Italia-hotelli on kunnianarvoisia ja palvelualtis perhehotelli vanhankaupungin liepeillä. Vastaanotto oli ystävällinen ja reipas, neljännen kerroksen huoneemme pienehkö ja hieman kulunut mutta siisti, kylpyhuone tilava mutta perinnehanoineen ja kylpyammeineen vanhanaikainen. Vuode oli niin sanottu matrimoniale eli aviovuode, johon kuuluu yleensä valtavan suuri yhteinen lakana (ja peitto), joskus myös yhteinen pitkä tyyny, mutta tällä kertaa tyynyt olivat erilliset. Huoneeseen mahtui myös vaatekomero tallelokeroineen ja kirjoituspöytä, jonka päällä oli pieni televisio ja alla jääkaappi. Ikkunastamme näkyi vanhan keskustan suuntaan yli Sienan punaisen kattomeren.

Sunnuntaisiirtymän alkajaisiksi Tiger oli johdatettava ulos La Speziasta. Tottahan toki Garmin yritti ajattaa yksisuuntaista katua väärään suuntaan, mutta muuten poistuminen kävi juohevasti. Etenemisen nopeuttamiseksi ja olon viilentämiseksi Jukka tuikkasi maksullista moottoritietä (3,10 €) Carraran liittymään saakka. Moottoritie tarjoili komeita näkymiä idässä kohoaville Lunigianan autereisille vuorille. Maakunta vaihtui Liguriasta Toscanaan.

Marmoristaan tunnetusta Carrarasta triumphisti keplotteli ylös marmorikaivosten ympäröimään sievään Colonnatan kylään, jossa vallitsi La Spezian kokoaikasähellykseen verrattuna ihmeellinen rauha ja hiljaisuus. Ei päriseviä skoottereita, ei kiihdytteleviä autoja, vain kirkonkellojen hetkellinen helkyttely. Muutamia ihmisiä näkyi kylän keskusaukiolla sekä riikinkukko. Colonnatassa oli "cave marmo" -opasteita vuorille. Jos aikaa olisi, marmorikaivokset voisivatkin olla kiinnostavia patikointikohteita. Kylästä näkyi muutamia alueen useista kivilouhoksista: huiman näköisiä suoraseinämäisiä, valkoisina hohtavia aukkoja leikattuina vuorten rinteisiin. Jukka kävi käännähtämässä yhdellä louhoksella, jossa kenkiin ja renkaisiin tarttuvaa valkoista hienoa kivipölyä oli maanpinnalla senttitolkulla.

Colonnataan vie ja sieltä tuo kiva serpentiinipolku, jonka varrella lukuisissa matkamuistomyymälöissä kaupitellaan erilaisia marmoripatsaita, -astioita ja muita turistien tarvitsemia tarvekaluja. Massan kaupungin Jukka ohitti melko kapoista mäkirinneväylää myöten ja suuntasi sisämaata kohti. Castelnuovo di Garfagnanaan vievä mahtava vuoritie löytyi gps-laitteen vastaanhangoittelusta huolimatta. Kurvi kurvin perään pikipolku ruuvautui ylös vuoren harjalle. Marmorilouhoksia oli tien vierellä tämän tästä, joten niitä nähdäkseen ei olisi tarvinnut käydä sinänsä kivassa Colonnatassa. Passo del Vestito 1151 m korkeudessa oli käytännössä marmorityömaa. Hieman ennen solan lakea ja siirtymistä Alpi Apuanen ja Garfagnanan vuoristoihin saattoi matkaaja vielä luoda silmäykset Ligurianmerelle. Solan jälkeen tie sukelsi vuoren läpi muutaman tunnelin kautta.

Tien pinnoite oli pääasiassa mainio ja näkymät alkuun karuhkot. Lähes parin tuhannen metrin korkeuksiin nouseva dolomiittimainen vuoristo muuttui vähitellen vehreämmäksi ja metsäisemmäksi. Puusto toi välillä suomalaiselle sunnuntaiajelijalle ja myös yllättävän runsaslukuisesti liikkeellä olleille motoristikollegoilleen (joukossa jopa yksi useamman kymmenen motoilijan porukka) kaivattua auringonsuojaa. Maasto näytti kovin kuivalta, ei ollut vissiin sadellut ihan äskettäin. Laakson pohjalla jonkinlainen noro toimitti joen virkaa. Kerrassaan verrattomia moottoripyöräilyreittejä pursuavien Alpi Apuanen ja Garfagnanan vuorijonojen välissä piilottelevan Castelnuovo di Garfagnanan pikkukaupungin Jukka väisti tienviitoitusta seuraten pientä kiemuraista sivutietä pitkin.

Lima-joen laaksossa sijaitseva, jo etruski- ja roomalaisajoista lähtien kylpylöistään tunnettu Bagni di Lucca oli viehättävä, hienostelemattoman näköinen spa-kaupunki, johon auringossa kimmeltävä Lima-joki toi virkistävää viileyden tunnetta. Kaupunki on kasvanut nauhamaisesti jokilaaksoon koko lailla pitkälle matkalle. Turismilla taitaa olla kaupungille vielä melkoisesti taloudellista merkitystä, jos jotain voi päätellä siitä, että ulkomaisin rekisterikilvin varustettuja autoja oli runsaanpuoleisesti parkkeerattuina katujen varsille.

821-metrisen Passo dell' Oppion ylitys ei jäänyt mieleen, mutta tulipahan tehtyä. Alavalla maalla sijaitsevan Pistoian ohitus kävi helposti, mutta iltapäivän kuumuus oli aika rasittavaa. Renessanssinero Leonardo da Vincin (1452–1519) syntymäpaikan, Vincin, pohjoispuolisen Monte Albanon vuoriston ylittävä reitti oli jälleen oivallisen mutkaisa ja metsän siimes tarjosi varjoa aurinkokuntamme keskustähden porotukselta. Vincin kylä näytti kivalta vanhalta kivitaajamalta, mutta moisessa helteessä ei tehnyt mieli pysähtyä tarkempaa tuttavuutta tekemään.

Väylät suoristuivat Empolin kaupungin jälkeen. Vauhdin pystyi pitämään ripeänä vähäisen liikenteen vuoksi. Bensiiniasemat näyttivät olevan sunnuntaina järjestään kiinni, setelillä tankkaus sentään onnistui (luottokorttia automaatti ei jostain syystä huolinut). Myös juomisen ostaminen oli perin hankalaa, kun oikein mikään puoti ei ollut auki. Onneksi oli 1,5 litraa vettä kyydissä, vaikka enemmänkin olisi saanut olla.

Tiejärjestelyjä oli muokattu Vincin seuduilta lähtien jonkin verran uuteen uskoon eikä Garmin ollut ihan koko aikaa ns. tilanteen tasalla. Toisaalta loppumatkasta teki jo mieli edetä rivakammin eikä pienimpiä polkuja jaksanut enää etsiskellä. Castelfiorentinan ja Poggiponsin välillä matka taittui vauhdikkaasti paikoin upouutta maantietä, joka halkoi katselukelpoisia maisemia. Poggiponsi-Siena-väli sujui sähäkästi moottoriteitse, eikä maksanut mitään. Sienan esikaupunkialueella tietyö ja sen aiheuttama ajokielto saivat Garminin toviksi pois tolaltaan. Lopulta oikea reitti ja hotellikin löytyivät navigaattorin avulla asiallisesti. Pyörä jäi parkkiin lähikadulle, koska ei huvittanut maksaa viittä euroa yöltä hotellin pysäköintipaikasta.

Illallispaikkasuositusta kysyimme hotellin vastaanotosta, josta meille ehdotettiin Fonte Giusta -nimistä pientä trattoriaa melko lähellä hotellia, mutta kuitenkin vanhassakaupungissa. Jukka söi aluksi bruschetta-leipäsiä ja sitten ragu-pinaatti-ricotta-tortelleja pienen sekasalaatin kera, Tuulevi samaisen insalata mistan alkuruoaksi ja pääruoaksi chiantissa haudutettua naudanlihaa. Emme olleet enää mereneläväseudulla. Palanpainikkeeksi meni puoli litraa oivallista pullo-chiantia ja litra vettä. Jälkiruokana toimivat Gelateria Crema & Cioccolato -jäätelöbaarista ostetut ja kotiin päin kävellessä syödyt jäätelö ja sorbetto: Jukalle grande coppa vanigliaa ja Tuuleville piccola coppa limonea.

Maanantai 20.7.2015. Siena.

Päivän kuvat

Hotel Italian runsas buffet-aamiainen tarjoiltiin valoisassa salissa, joka oli yleensä tupaten täynnä. Pyynnöstä huomioitiin myös erikoisruokavaliot. Oikeata espressoakin sai pyydettäessä, jos automaattiversio ei tyydyttänyt. Hotellin henkilökunta oli kauttaaltaan kielitaitoista ja huippuystävällistä sekä avuliasta ja luontevaa, kenties yhtä hieman yliampuvaa vastaanoton miestä lukuun ottamatta.

Maanantaipäivä kului Sienaa ihmetellessä. Olihan tuossa jo etruskien asuttamassa kaupungissa päivittelemistä. 1100-1300-luvuilla Euroopan suurimpiin kuulunut kaupunki eli kukoistusaikaansa ja siellä on ollut yliopisto vuodesta 1203. Vauraus päättyi 1348, kun rutto surmasi kaksi kolmasosaa väestöstä. 1500-luvun puolivälistä lähtien Siena oli vain mitätön maakuntakaupunki, jossa aika ikään kuin pysähtyi ja kaupungin keskiaikainen ydin säilyi. Sinne ei 1400-luvun alun jälkeen juuri rakennettu uutta eikä sieltä purettu vanhaa. Myös maailmansodissa Siena säästyi tuhoilta.

Campo eli keskusaukio oli tietenkin nähtävä. Se onkin paitsi erikoisen muotoinen myös hyvin säilynyt kokonaisuus ja lisäksi kuuluisa paliostaan eli hevoslaukkakisasta, jonka aikana siellä on melkoinen väenpaljous. Kunnioitettavan kokoinen tuomiokirkko Duomo on makuumme turhan krumeluurattu, mutta sen raidallinen campanile eli kellotorni on yksinkertaisen kaunis. Sienassa päätyy helposti kulkemaan eri suuntaan kuin kuvittelee ja siten eksymään, sillä kadut kulkevat miten sattuu sekä kaupungin mäkisyyden että keskiaikaisen sattumanvaraisuuden (ei ruutukaava-arkkitehtuuria) vuoksi. Lounaalle päädyimme keskustassa Renzon melko yhdentekevään paikkaan melko yhdentekeville salaateille, jotka popsimme oluen (Jukka) ja veden (Tuulevi) kera.

Jossain vaiheessa päivää, ajauduttuamme kaupungin länsilaidalle, ajelimme yksillä rullaportailla (aseman seudun kauppakeskuksessa on pisimmät vaan ei ainoat) ensin alas ja sitten ylös, kun huomasimme päätyneemme kaupunginmuurien ulkopuolelle. Melkoista kapuamista on ollut tulla ympäröivältä maaseudulta kaupunkiin ennen vanhaan. Kukkulakaupungin sotilaallinen valloittaminen lienee ollut haastavaa.

Myös Sienassa havainnoimme kunnallisen polkupyörävuokrausjärjestelmän, mutta ainakaan uhkahelteellä niiden käyttö ei vaikuttanut kovin suositulta, vaikka sähköavusteisia upouusia fillareita oli tarjolla. Tai sitten systeemin käyttöönotto oli vielä vaiheessa. Skootterointi oli Sienassakin polkupyöräilyä suositumpaa ja jotkut mopoilivat ydinkeskustan rajoitetun liikenteen alueella melko kovaa suihkien menemään ravintoloiden ulkopöytiä hipoen kuin mielenosoituksellisesti.

Sienassa on paljon turisteja, mutta silti se vaikutti elävältä ja todelliselta asuinkaupungilta, vaikka onkin keskiaikainen ja Unescon maailmanperintölistalla. Toki esimerkiksi graffiteihin/tägäilyyn suhtauduttaneen Sienan keskustassa aika eri tavalla kuin vaikkapa La Speziassa.

Illalla kysyimme taas ruokapaikkasuositusta resepsuunista ja päädyimme Osteria La Pianaan, jossa aloitimme kesäsalaateilla (hunajamelonia, tomaattia, rucolaa ja ilmakuivattua kinkkua), jonka jälkeen Tuulevi jatkoi maissijauhosta tehdyllä paikallisella pici-pastalla ragùn eli jauhelihakastikkeen kera ja Jukka herkkutattitagliatellella. Ruoka oli oikein hyvää. Veden ohella juomaksi kelpasi arkena talon asiallinen punaviini. Jälkiruokakuvio oli sama kuin sunnuntaina.

Tiistai 21.7.2015. Siena - Costalpino - Rosia - San Galgano - Palazzetto - Prata - Niccioletta - Castelnuovo di Val di Cecina - Larderello - Pomarance - Saline di Volterra - Volterra - Castel San Gimignano - San Donato - San Gimignano - Bibbiano - Colle di Val d'Elsa - Siena.  188 km.

Reittikartta

Päivän kuvat

Tiistaina Jukka kävi aamiaisella ennen Tuulevia, joka halusi nukkua pidempään. Aamiaisen jälkeen moottoripyöräukko otti suunnakseen Sienan länsipuolisen Toscanan.

Hotel Italiassa vaihdettiin kaikki vähänkin käytetyt pyyhkeet joka päivä, vaikka ne olisi kuinka nätisti laittanut kuivumaan. Pidämme järkevämpänä sitä, että vaihtoon menevät laitetaan lattialle tai ammeeseen, mutta ripustettuja ei vaihdeta. Myös lakanoita vaihdettiin oleskelumme aikana useamman kerran, tyynyliinat varmaan joka päivä. Hotellien suihkuissa kuuluu Italiassa ilmeisesti olla vakiona sellainen naru, josta vetämällä voi tehdä hälytyksen (jonnekin). Suomessahan sellaisia on lähinnä inva-wc:issä. Pohdimme, mihin hälytys menee esim. Ritan b&b:n suihkusta, kun hän ei itse asu edes samassa talossa. Ja onko yksityisasuntojenkin kylpyhuoneissa semmoiset hälyttimet? Pienen googlailun perusteella narut ovat majoitusliikkeissä pakollisia, mutta niihin reagoiminen harvinaista - paitsi jos majoittuja on vammainen.

Jukan tiistaiajelut olivat yhtä kurvijuhlaa. Serpentiinit - samoin kuin totaalimaaseutu - alkoivat muutaman kilometrin ajon jälkeen. Alkuosa tiistain reitistä kulki muikeasti mutkitellen vehreitten tammimetsien katveissa kukkuloita ylös ja alas. Toki välillä halkaistiin jokunen peltokin. Yksi Toscanan tunnusmerkeistä, auringonkukkaviljelmät, kukkivat valtavina keltaisina merinä. Muutoin kellanruskeina hehkuvilta pelloilta alkoivat sadot olla korjattu, ja osa oli jo kynnetty mullalle.

Ex tempore -tyylisesti suomalaisturisti pistäytyi vilkaisemassa, millainen  mahtaa olla Abbazia di San Galgano. Se on vaikuttavien raunioiden perusteella ollut valtaisan kokoinen luostari kulta-aikoinaan 1200-1300-luvuilla. Formulakuljettaja Kimi Räikkönen meni muuten naimisiin tuossa entisessä luostarissa, josta on jäljellä enää seinät, ja jota Iltalehden toimittaja luonnehti romanttiseksi ja avokattoiseksi. Jukka mittaili katseelleen luostarialuetta ja ympäröivää Toscanaa lähellä sijaitsevalta kukkulalta, jolla seisoo kappeli Eremo di Montesiepi. Kappelin sisään piti vilkaista vähän niin kuin asiaan kuuluvasti. Sen verran puusilmäinen matkaajamme oli, ettei havainnut kappelin lattialla läpinäkyvän suojakuvun sisällä olevaa kuuluisaa kiveä ja siihen upotettua miekkaa.

Koko päivän sai Tiikeri laukata omaan tahtiin, niin vähän oli muita tienkäyttäjiä. Uljaat mutkatiet olivat hyvällä pinnoitteella varustettuja, harvoista kuopista varoitettiin liikennemerkein auliisti. Ei tarvita isoja vuoristoja, jotta teistä saadaan paratiisimaisia. Tiukkoja serpentiinejä ei paljon matkan varrelle sattunut, vaan sitäkin enemmän kuin nopeatempoiseen ajoon varta vasten laadittuja kallistelupätkiä. Maisemia olisi voinut valokuvailla tämän tästä, mutta kanttailulta ei oikein malttanut, eikä hellekään kannustanut kovin taajaan pysähtelemään.

Castelnuovo di Val di Cecinassa ja Larderellossa katseen pysäyttivät ikivanhojen kivitalojen naapurustoon nousseet ydinvoimalan näköiset rakennelmat. Myös maastossa kilometrisotalla luikertelevat paksut kiiltävät metalliputket hämmensivät pohjoisen vierasta. Kyse ei kuitenkaan ollut atomin halkaisusta, vaan geotermisistä voimalaitoksista. Aiheesta kertova museo olisi Larderellosta löytynyt, mutta moottoripyörä kuljetti vääjäämättä pohjoista kohti. Maisema muuttui metsäisestä peltoviljelytyyppiseksi. Pomarancessa viljelymaat ovat jo isossa osassa näkymiä, ja Volterra on käytännössä tyystin peltokukkuloiden piirittämä. Avarassa, puuttomassa maisemassa oli totisesti kuuma ajaa, mutta reilun puolen kilometrin korkuiselle mäelle pykätyssä Volterrassa puhalsi sentään vilvoittava tuuli. Etruskien aikaan Felathrina tunnetussa Volterrassa olisi ollut katselemista pidemmäksikin aikaa, mutta kaikkea ei ennätä, joten mp-matkalainen jatkoi vaellusta pienen jäähdyttely- ja juomatauon jälkeen.

Volterrasta triumphisti suuntasi kohti Colle di Val d'Elsaa San Gimignanon kautta koukaten. Koukkaus ei ollut turha: makea mutkatie johdatti katselemaan "Toscanan Manhattanin" vaikuttavaa kaupunkisiluettia. UNESCOn maailmanperintölistalta löytyvän San Gimignanon pikkukaupungin alun perin liki sadasta tornista jäljellä on sotien ja luonnonmullistusten seurauksena enää neljätoista, mutta keskellä maalaismaisemaa kohoava nykyinenkin tornirykelmä on ihmettelemisen arvoinen. Colle di Val d'Elsasta Jukka tyrkkäsi loppupätkän Sienaan pikamarssia moottoritietä myöten. Hyvä ajelupäivä.

Tuulevin aamupäivä kului etsiessä ja kysellessä tietoa konserttilipuista, autovuokraamoista ja San Gimignianoon kulkevista busseista (joista mitään ei loppujen lopuksi tarvittu, mutta ainahan suunnitella pitää). Sen jälkeen rouva suuntasi cittáan eli keskikaupungille kävelemään ja valokuvailemaan sekä lounastamaan mukavaan kirjakahvila Cartazuccheroon, jossa nautti appelsiini-juustosalaatin prosecco-lasillisen kera sekä espresson. Ruoka oli hyvää, palvelu mainiota ja tunnelma sen verran viihtyisä, että Jukka ennätti takaisin kämpille joitakin minuutteja ennen Tuulevia.

Päivälevon jälkeen kävimme ostoksilla: Jukka osti pari teknistä t-paitaa ja naapurille hankimme tuliaisiksi vieheitä läheisestä metsästys- ja kalastuskaupasta. Kävimme myös Pam-marketissa juoma- ja hedelmäostoksilla sekä ihmettelemässä kalatarjontaa ja etenkin kalojen hintoja. Viitisenkymppiä näytti olevan yleinen kilohinta kylmäsavukirjolohelle ja luomutuotteena se maksoi 66.58 €/kg! Kalatiski oli mannermaista mallia eli jäähileestä muotoiltu kaukalo, jossa oli tarjolla monenlaisia kaloja ja muita mereneläviä eri meristä, Norjan lohen lisäksi ainakin langustiineja Skotlanninmereltä ja joitain lähifisuja Adrianmerestä.

Illallisella kävimme toisen ja viimeisen kerran La Pianassa. Lista on lopulta aika suppea, ellei huomioi laveahkoa pizzalistaa, ja tällä kertaa palvelu oli ihan tolloa. Alkuruuaksi tilatut sekasalaatit tulivat samaan aikaan Jukan tilaaman valkoisen pizzan (rucolaa ja kirsikkatomaatteja) ja Tuulevin carpaccio-rucola-juustolastu-annoksen kanssa, vaikka Tuulevi koetti tilatessa selittää, että syö ensin salaatin ja sitten tuon alkuruoka-annoksen pääruokana. Laskua saimme odottaa lähes ikuisuuden ja kun se lopulta tuli, se oli virheellinen, mutta meidän eduksemme, joten emme ämpyilleet vastaan. Esimerkiksi yhden euron coperto eli italiassa yleinen niin sanottu kattausmaksu oli lyöty yhdeksi sentiksi.

Jäätelöt ostimme taas samalta mukavalta tyypiltä La Pianan naapurista, vaikka kotimatkan varrella sijaitsee supersuosittu jäätelökioski, jossa on aina jonoa ja jonka voisi siten päätellä olevan myös hyvä.

Keskiviikko 22.7.2015. Siena ja Firenze.

Päivän kuvat

Suuntasimme aamupalalle pian kello seitsemän jälkeen. Hotel Italian aamiaisen kauneusvirhe olivat mehulle ja vedelle varatut kertakäyttöiset muovimukit. Miksei ole juomalaseja, kun muuten käytetään valkoista posliinia ja teräsaterimia? Varttia vaille kahdeksan suuntasimme kohti rautatieasemaa, josta läksimme klo 9.18 junalla Firenzeen. Noin puolentoista tunnin junamatkan aika ennätimme huolella tutkailla toscanalaista maisemaa - auringonkukkapeltoja, sypressirivistöjä, viiniköynnösrinteitä - ennen kuin saavuimme turistimassojen kansoittamaan maakunnan pääkaupunkiin ja taidekeskittymään, joka hakee vertaistaan. Näimme vain pienen osan kaupunkia, aivan ytimen. Emme käyneet yhdessäkään museossa emmekä yltiökoristeellisen ja kohtuuttoman kokoisen Duomon sisällä, campanileen eli kellotorniin kapuamisesta puhumattakaan. Silti tuli kulttuuriähky.

Oli jälleen tavattoman kuuma emmekä todellakaan olleet yksin kuuluisien palazzojen liepeillä, Arno-joen rannoilla ja Arno-joen ylittävällä Ponte Vecchiolla eli vanhalla sillalla, joka on aika velmu ilmestys. Silta on nimensä mukaisesti Firenzen vanhin ja ainoa, jota ei tuhottu toisen maailmansodan aikana. Sillalla majailivat alunperin teurastajat, nahkurit ja sepät, mutta hajun ja metelin vuoksi heidät häädettiin 1500-luvun lopulla ja tilalle tulivat kultasepät, joiden liikkeitä sillan monissa rakennuksissa on edelleen. Meitä ei kullan ja jalokivien kimallus houkuttanut. Vanhankaupungin ytimessä Uffizin taidegallerian edustalla oli runsaslukuisten vanhojen patsaiden ja pystien (kopioiden) lisäksi myös pari ihmispatsasta Barcelonan Ramblan malliin. Toisella oli faaraonaamari, mikä helpottanee pokan säilyttämistä, mutta hiostanee melkoisesti myös.

Niin sanotun kävelykatualueen kuumuutta lisäsi myös jalankulkuun tarkoitetulla alueella melko runsaalta vaikuttanut taksi-, bussi- ja skootteriliikenne. Aivan Duomon ympäristö on ambulansseja lukuun ottamatta moottoriliikenteetön. Hyväntekeväisyysjärjestö Miserdicordialla, joka toimii mm. sairaankuljetusalalla, on tukikohta tuomikirkon vieressä ja heillä oli todella virkaintoinen portaiden puhdistaja. Meille tuli melko nopeasti tarve päästä väljemmille kaduille ja rauhallisemmille seuduille. Firenze ei meistä paljon taloudellisesti kostunut, ehkä kolmisenkymmentä euroa, jotka käytimme eri paikoista hankittuihin vesipulloihin ja salaattilounaisiin Ognissanti-aukion lähellä Caffè 'del 900 -ravintolan katupöydässä sekä espressoihin Palazzo Strozzin viehättävän varjoisalla renessanssisisäpihalla. Yhdeksän tunnin reissun aikana joimme muuten yhteensä 3,5 litraa vettä ja Jukka lisäksi 0,6 litraa olutta. Lounaspaikassa oli asiallisen jämäkkä ja kohtelias palvelu.

Liikuimme Santa Maria Novellan ja Santa Crocen alueilla. Viileämmissä ja vähemmän ruuhkaisissa olosuhteissa ainakin Bobolin puutarhat, Casa Buonarroti ja Galileo Galilein talo olisivat varmasti jaksaneet kiinnostaa pienen kävelyn verran. Totesimme, että Firenzen vierailun tulisi sijoittua talviaikaan ja kestää niin kauan, että kymmenet vierailukohteet saisi jaettua viikon, ellei kahden ajalle. Lisäksi niihin on ehdottomasti, aina kun mahdollista, hankittava ennakkolippu, jolla välttyy jonottamiselta. Tuli myös mieleen, että Firenzen kannattaisi harkita samanaikaisen vierailijamäärän rajoittamista jollain keinoin. Mutta miten?

Ukkospilviä kerääntyi taivaalle tähyillessämme paluujunassa Sienan suuntaan. Päästyämme markettikäynnin ja rullaporrasseisoskelun päätteeksi ylös kaupunkiin kohtasimme rankahkon vesisateen. Hetken pitelimme sitä muinaisen holvikaaren alla ennen kuin lampsimme laantuvan pisaroinnin alla hotelliin suihkuun.

Sienassa näkyi melko tiuhaan - muun muassa edellä mainitun kaaren luona - kierrätyspisteitä paperille ja kartongille, muoville ja metallille sekä lasille. Kaupat antoivat usein biojätepussin muovikassiksi, joten biojätettäkin ilmeisesti kerätään, ellei kyse sitten ole vain keinosta kiertää EU:n rajoitusta ilmaisista ohuista muovipusseista?

Illalliselle pääsimme Sienassa vasta lähempänä iltayhdeksää. Paikaksi valikoitui sekalaisen boheemilla tyylillä sisustettu pieni ja konstailematon Osteria Titti, jossa molemmat söivät sekasalaatin sekä Jukka rosmariini-oliivikaniinia ja Tuulevi pici-pastaa juusto-pippurikastikkeella, juominaan vesi ja punaviini. Mukavan rento paikka. Koska vakiojäätelökioski ei tällä kertaa osunut kotimatkan varrelle, päädyimme jälkkäriostoksille suosittuun il Bacioon, josta Jukka sai ison vaniljansa ja Tuulevi pienen sitruunansa, jotka olivat molemmat hyviä.

Torstai 23.7.2015. Siena - Fonterutoli - Castellina in Chianti - Radda in Chianti - Panzano in Chianti - Greve in Chianti - Strada in Chianti - Grassina - San Polo in Chianti - Poggio alla Croce - Brollo - Figline Valdarno - San Giovanni Valdarno - Cavriglia - Gaiole in Chianti - Pianella - Siena. 165 km.