Alkumatkan kuvat

Aamiainen oli italialaiseksi monipuolinen ja erikoisruokavalioystävällinen. Kahvi oli erinomaista. Allergianäkökulma oli tosin unohtunut hedelmäsekoitusta tehdessä - erillään tarjoilemisessa on järkeä - ja ekoilu marmeladien pikkupakkauksia tilatessa. Hyvät pisteet prima colazionesta silti.

Päivän vietimme Milanon keskustassa ja sen tuntumassa. Hurautimme metrolla tuomiokirkolle alias Duomolle, jota tarkastelimme vain ulkopuolelta. Melkoiset turistijonot odottelivat sisäänpääsyä kirkkoon. Ei houkutellut. Viivähdimme myös Galleria Vittorio Emanuele II:n nimeä kantavassa 1860-70-luvuilla valmistuneessa nykyisten ostoskeskusten lasikattoisessa esiäidissä sekä tutkailimme La Scala -oopperatalon aukiota ja sille sijoitettua Leonardo da Vincin patsasta. Kuljeskelimme Breran kaupunginosaan, jossa lounastimme salaatit. Niiden ja kahvien voimalla jatkoimme helteessä kohti Castello Sforzescoa, laajaa linnoitusta, jonka Visconti-suku muutti linnakseen jo 1300-luvulla, ja jota Sforzan hallitsijasuku piti hovinaan ja laajenteli 1400-luvun puolivälistä alkaen. Sittemmin erinäisissä taisteluissa pahoin vaurioituneen ja myöhemmin purku-uhan allakin olleen linnoituksen ensimmäinen entisöinti valmistui vuonna 1905, mutta Castello vaurioitui vielä toisessa maailmansodassakin. Viimeisin restaurointi tuli valmiiksi vuonna 2005. Linnoitus on laaja ja pihoilla tuli kuuma. Hakeuduimme soitinmuseoon ja löysimme itsemme pian pienestä iltapäiväkonsertista, jossa piano säesti viulua tilassa, jossa oli viulunrakentamisen historian ja taidon näyttely ja myös viuluntekijä työssään. Linnan taidenäyttelykierroksille emme jaksaneetkaan sitten lähteä, vaan siirtyilimme pihojen ja käytävien kautta läheiseen puistoon. Illalliselle päädyimme suihkun jälkeen taas hotellin mainioon ravintolaan, jonka kesäkurpitsa-pekonirisotto oli viedä kielen mennessään.

Monella skootterimiehellä oli tumma puku yllään, kun he solmiot liehuen viilettivät Milanon hektisessä liikenteessä. Milanolaisten kuuluisa hyvinpukeutuneisuus tuli pantua merkille. Turistimies sulautuisi paikallisväestön joukkoon vain tyylikkäässä, hyvin istuvassa puvussa ja nainen puolestaan kauniisti laskeutuvassa laadukkaassa leningissä. Muiden matkustavaisten kielinä kuulimme ainakin ranskaa, ruotsia ja saksaa sekä kiinaa ja muita aasialaisia kieliä, joita emme osaa erottaa toisistaan. Selfiekepit heiluivat, mutta kaikilla niitä ei sentään ollut, vaan yksi aasialaismies pyysi Jukkaa kuvaajaksi. Heinäkuinen ainakin +33 Celsius-asteen lämpötila sai ymmärtämään sen, että kaikki kynnelle kykenevät milanolaiset poistuvat vieläkin kuumemmassa elokuussa järvialueelle, vuoristoon tai merenrantaan. Nytkin lapsia polski muun muassa Castellon sisäänkäynnin lähellä olevassa suihkulähteessä ja vilvoitteli puistojen vesipisteillä.

Keskiviikko 15.7.2015. (Milano -) Tribiano - Lodi Vecchio - Casalpusterlengo - Codogno - Piacenza - Rivergaro - Bobbio - Marsaglia - Castelcanafurone - Passo del Mercatello (1058 m) - Ferriere - Selva - Anzola - Passo di Montevacà (805 m) - Bedonia - Campiano - Passo di Cento Croci (1055 m) - Varese Ligure - San Pietro Vara - Borghetto di Vara - Riccò del Golfo di Spezia - La Spezia. 292 km.

Reittikartta

Päivän kuvat

Jukan taivallus alkoi metromatkalla San Donaton asemalle, varmuuden vuoksi hyvissä ajoin. Runsaasti oli töihin matkaavia maanalaisessa. San Donaton aseman liepeiltä löytyi vapaa taksi, jolla siirtyminen Tribianoon Niinivirran terminaaliin kävi kätevästi (taksimatka 23 euroa). Kello oli vasta vaille kymmenen. Prätkiä kuljettava auto ei ollut vielä saapunut, joten ohjelmassa oli odottelua. Edellispäivänä Jukka oli saanut Niinivirralta soiton, että pyörä olisi klo 11 haettavissa. Arvio osui hyvinkin oikeaan. Niinivirran (italialaisittain "Niinjivirtta") Tribianonkin väki oli ystävällistä, ja automaattikahvin makuista automaattiespressoakin odottelijalle tarjottiin.

Tiger laskettiin pihamaalle telineessään. Jukka sai kehuja pyörän huolellisesta kiinnittämisestä, huonommin onnistuneita sidontaesityksiä on kuulemma myös joskus tavattu. Helteisellä terminaalin piha-asfaltilla Tiikerin irrotus telineestä, pakkaus ja pukeutuminen veivät vajaan tunnin. Sidontaliinat ja tavararulla jäivät terminaaliin odottamaan paluumatkaa. Jukka ei ollut ainoa mp-kuljetusasiakas: suomalainen pariskunta kävi noutamassa Hayabusansa terminaalista ja suuntasi Grandes Alpes -tielle.

Mp-reissumies ajoi ensiksi juuri ennen siestan alkua Lodin kaupungin reunamilla sijaitsevaan Centro Moto Lodin prätkäliikkeeseen. Tigerin nopeusmittarin anturi oli nimittäin vikaantunut juuri ennen lähtöä, kun huolimaton mp-huoltoliikkeen asentaja oli tumpeloinut renkaanvaihdon yhteydessä. Varaosan Jukka oli sentään ennättänyt saada juuri ennen lentoa Milanoon. Centro Moton Triumph-myyjä kertoi, ettei tuona päivänä ollut vapaita huoltoaikoja. Avulias asiakaspalvelija antoi kuitenkin osoitteen lähiseudun toiselle pajalle ja varmisti vielä puhelimitse, että homma hoituisi siellä. Siispä pikasiirtymä Codognoon, jossa pieni Yamaha-liike Raos oli alkuiltapäivän tauolla. Tunnin odottelun aikana Jukka ennätti tankata ja puraista välipalaa lähistön huoltoasemalla. Puolessa tunnissa viallinen anturi oli vaihdettu kahden ammattimiehen voimin. Kiva ja siisti pikkuverstas, jonka ystävällinen henkilökunta ei monta sanaa englantia osannut, mutta asia järjestyi 35 euron hintaan. Työ sujui varmasti kivuttomammin kuin jos olisi itse alkanut tehtävän kimpussa äheltää. Kello 15 maissa matka pääsi jatkumaan Jukan ihmetellessä jälleen, kuinka hyvää palvelua tuntuu aina saavan ulkomailla mp-huoltoliikkeissä.

Piacenzan ohitustien asemesta mp-matkailija ajeli tienviitan opastamana kaupungin läpi, mikä yllättäen oli nopeampi reitti ja todennäköisesti kiinnostavampi. Sadan tuhannen asukkaan Piacenzan vanhaa kaupunkia näköjään kiertää massiivinen ja pitkä Mura Farnesiane -puolustusmuuri. Luultavasti pistäytymisen arvoinen kaupunki olisi Piacenza.

Kruisailu +36 Celsiuksen helteessä tuskastutti lievästi. Paita, kypärähuppu ja muutkin alusvermeet olivat kroonisesti hiestä märkinä. Tauoilla hupun saattoi saada kuivaksi, jos tuuli kävi ja aurinko paistoi pysähdyspaikalla. Nahkatakki ja -housut olivat varsin lämmin yhdistelmä Italiassa heinäkuussa. Motonetistä halvalla hankitut ilmaa läpäisevät ajohanskat toimivat yllättävän hyvin, hiostivat nekin silti.

Milano-Piacenza-alkutaipaleen tasamaan jälkeen maasto alkoi muuttua vähitellen metsäiseksi vuoristoksi Rivergaron paikkeilla. Tien vierellä kiemurtelevassa joessa näkyi pitkin matkaa vedessä lilluvia ja uivia ihmisiä. Kieltämättä kirkas välkehtivä jokivesi näytti houkuttelevalta. Mutta uiskenteluun ei ollut aikaa. Nuori neito ohitteli vaaleansinisellä Fiat 500:llaan muuta liikennettä riuskalla ylinopeudella ja sulkuviivojen kohdalla, kiire oli näemmä hänelläkin. Hieman myöhemmin autoilijatar näkyi pitävän neuvottelutaukoa mm. liikennevalvonnasta huolehtivan karabinieerin kanssa maantien levähdyspaikalla. Hoppu taisi loppua.

Marsagliassa Jukan reitti vei pois Trebbia-joen laaksosta Aveto-jokea reunustavia jyrkänteitä ylös vuorten seinämille. Vaikkeivät kyseessä olleet edes karttaan ohuimmalla kynällä piirretyt polut, ei tie ollut toden totta mikään valtatie. Kapean, toki päällystetyn, väylän erikoisuuksiin kuului mm. tiellä säntäileviä kanoja, metsäkanalintupoikue, tietyöpätkiä, päällystevaurioita sekä loputon määrä mutkia hienoista vuori- ja laaksomaisemista puhumattakaan. Pieniä kyliä tasaisin väliajoin. Tie puikkelehti varjoisan metsän siimeksessä, joten kuumuus ei ollut niin päällekäyvää kuin aiemmin tasangoilla ja laaksoissa. Liikennemerkein varoiteltiin lumesta ja lumiketjuja käskettiin käyttää tarvittaessa. Vastaantulijoita ei juuri ollut.

Ainakin kolme jollain lailla mieleen jäänyttä solaa tuli ylitettyä: Passo del Mercatello (1058 m), Passo di Montevacà (805 m) ja Passo di Cento Croci (1055 m). Eivät ne mitenkään maata mullistavia olleet, mutta osoittivat, ettei sitä sentään ihan merenpinnan tasossa operoitu. Bedonian jälkeen tie alkoi alkukapeuden perään vähitellen isontua. Tie 523 oli jo selkeästi äskettäisiä polkuja vauraampi, pääasiassa hyväkuntoinen vuoristomaantie.

La Speziaan johtavalla SS1-tiellä ihmetytti 30 km/h-nopeusrajoitus. Ihan kaikki eivät käskyä noudattaneet. Juuri ennen La Spezian kaupunkia tie sukelsi pitkään tunneliin, jossa Garmin putosi kartalta, eikä heti perään tullut, täyden spiraalin tehnyt, toinen tunneli helpottanut navigointia. Keskustaopasteita seuraavan yltiöoptimistisen harhailun, umpikujien ja kävelykatujen aiheuttamien viivästysten jälkeen alkoi Tiger olla päätepisteen lähellä, mutta navigaattori ei vain osannut opastaa perille. Puhelimitse Tuulevin onnistui lopulta ohjeistaa motomatkaaja majapaikkaan. Tiger pysäköityi asunnon läheisen rautatieaseman parkkipaikalle, jossa seisoi useita kymmeniä kaksipyöräisiä, pääasiassa skoottereita.

Tuulevin junailukaan ei sujunut aivan suunnitelmien mukaan. Interreilaaja suunnitteli lähtevänsä Milanon keskusasemalta jo puoliltapäivin IC-junalla ja meni sinne siksi heti klo 10 jälkeen ostaakseen paikkalipun, jota ei älynnyt ostaa edellispäivänä. Paikat kyseiseen suoraan junaan ja kahteen aiemmin lähtevään vaihdolliseen yhteyteen oli kuitenkin myyty loppuun, joten oli tyydyttävä huippunopeaan (ja -kylmään) FrecciaBiancaan, joka läksi vasta klo 13 jälkeen. Asemalla ei ollut istuimia muualla kuin kahviloissa ja ravintoloissa, joten rouva parkkeerasi itsensä ja reppunsa caffén ja wifin ääreen. Toisin kuin kotomaassa, rautateillä näytti olevan runsaahkosti työllistävä vaikutus: lipputoimistossa oli jonotusnumeroiden jakelija, jonka luo jonotettiin; lippuautomaateilla oli avustajia; laiturialueen ovilla oli lipuntarkastajia; vartijoitakin näytti riittävän. Onhan se iso asema.

Alkumatkan peltomaisemat vaihtuivat Pavian tienoilla mäkisempiin ja talot alkoivat olla kirkkailla väreillä maalattuja: okraa, terracottaa, sitruunaa, roosaa... Matkalla oli myös pitkiä tunneleita. Genovassa oli pitkät pysähdykset kahdella eri asemalla. Sen jälkeen matka jatkui meren tuntumassa Ligurian rannikolla - pysähdykset viehättävän näköisissä Rapallossa ja Chiavarissa. Junalla saapuvan oli helppo löytää puheliaan Ritan ylläpitämä siisti majapaikka Affittacamere La Stazione del Golfo dei Poeti läheltä asemaa. Valkoisella sisustettuun huoneeseen pääsi neljän avaimen taktiikalla: talon ulko-ovi, hissi, huoneisto, huone - käytännöllistä!

Tuulevi ennätti käydä niin suihkussa kuin kaupassakin ennen Jukan saapumista. Illallisella kävimme lähiston La Trattoriettassa, jossa Jukka söi pizzaa ja joi olutta, Tuulevi miekkakalaa pinaatin kera, juomana vesi ja punaviini. Jukka söi myöhemmin jälkiruuaksi jäätelön gelateriasta. Italialaiset osaavat jäätelön teon.

Torstai 16.7.2015. La Spezia ja Cinque Terre.

Päivän kuvat

Ritan B&B-diiliin kuului huone ja kylpyhuone huoneistossa sekä kahvi/tee & voisarvi/focaccia -aamiainen eräässä kaupungilla sijaitsevassa kahvilassa, johon saimme kuponkeja. Onneksi oli myös jääkaappi ja joitakin astioita omia aamiaisjärjestelyjä varten. Tuulevi oli ostanut lähikaupasta sämpylöitä, maissikakkuja, juustoa, kinkkua, kirsikkatomaatteja, voita, mustikkamehua, jukurttia ja (saksalaista) laktoositonta maitoa. Lisäksi meillä oli mukana pika-Elovena-kaurapuuropusseja. Talon puolesta oli tarjolla teepusseja, pikakahvia (jota emme käyttäneet) ja sokeria.

Aamiaisen jälkeen suuntasimme La Spezian kävelykaduille. Aamiaiskupongilla Tuulevi siemaisi ReServe-kuppilassa espresson ja Jukka otti foccacian mukaan. Päädyimme satamaan, josta ostimme iltapäiväliput Cinque Terre -laivareitille ja hurautimme klo 12 lähteneellä paatilla kevyelle kinkku- ja hunajamelonilounaalle Portovenereen, joka ei kuulu Cinque Terren kyliin, mutta on tavattoman viehättävä silti. Sieltä laivamatka jatkui klo 14 Riomaggioreen. Tuossa kuvauksellisessa kylässä käväisimme pikaisesti yhdellä sivukujalla, mutta alkoi olla tukalan kuumaa ja enimmän ajan odottelimme pääsyä takaisin laivaan. Muita turisteja oli runsaasti ja porukkaa uimassa lukuisasti.

Cinque Terre on nimensä mukaisesti viiden kylän maa. Kylät ja niitä ympäröivät vuorenrinteet sekä alueen vedenalainen luonto ovat kansallispuisto ja UNESCOn maailmanperintökohde. Siihen kuuluu viisi pientä, ennen 1800-luvulla rakennettua rautatietä ilman maayhteyttä ja siten varsin eristyksissä ollutta, mutta sittemmin turistoitunutta kaunista kylää Ligurianmeren rannikon jyrkillä rannoilla. Kylissä viljellään edelleen viiniä vuorten rinteisiin taiteilluissa terassiviinitarhoissa. On saattanut olla melkoinen työ käsipelissä latoa kiviset porrastukset pitelemään multa paikoillaan lähes pystysuorilla rinteillä. Nyt alue elää matkailijoista, joita etenkin sesonkiaikaan näytti olevan niin paljon, että koimme majapaikkamme rumemmassa mutta paikallistenkin kansoittamassa La Speziassa järkeväksi ratkaisuksi.

Emme jaksaneet vierailla kaikissa neljässä viidestä mahdollisesta kylästä. Cornigliaan ei laivan kyydissä edes pääse, kun ei ole sopivaa rantautumispaikkaa, ja Vernazzan päätimme jättää suosiolla väliin, kun suomalaiset kroppamme eivät olleet vielä akklimatisoituneet Italian lämpötiloihin. Ajatuksemme oli alunperin palata Monterosso al Maresta, joka on isoin viidestä kylästä, laivalla La Speziaan, mutta muutimme suunnitelmaa, koska 1) paluumatka olisi kestänyt tunnin ja 40 minuuttia ja laivalla istuminen oli jo koettu ja 2) koska La Spezia "katosi aikatauluista" Monterossassa, ainakin klo 17:n vuoro, joka näkyi alunperin saamassamme aikataulussa, ja 3) koska Monterossan eräänlainen lippupiste oli täysin kykenemätön eli haluton vastaamaan mihinkään kysymyksiin. Käppäilimme aikamme kyläsen maalauksellisessa vanhassa osassa ja hakeuduimme sitten paikan uudemmalla puolella sijaitsevalle juna-asemalle. Palasimme junalla La Speziaan, mikä oli kätevää, koska matka kesti vain puolisen tuntia ja toi meidät aivan kotinurkille. Junassa oli paljon Monterosson laajalta ja taajaan kansoitetulta uimarannalta palailevaa porukkaa; joukossa merkittävä määrä parikymppisiä amerikkalaisia (aksentista päätellen) ja suomalaisiakin havaitsimme useita. Myös paikallisjuna oli ilmastoitu.

Torstain illallispaikaksi valikoitu erikoinen ja outo Enoristorante da Giorgino, jonka terassilla Jukka söi ylisuolaista simpukkapastaa ja Tuulevi kelvollista merenelävärisottoa. Alkuruuaksi tilaamiamme salaatteja emme koskaan saaneet. Tarjoiluhenkilökunta oli välinpitämätöntä ja näytti mieluummin istuvan keskenään olutta juoden ja tupakoiden. Menun selittäjällä oli järkyttävän tahrainen t-paita ja tilauksen vastaanottaja oli huonokuuloinen Klonkun oloinen käppänä eivätkä asiakkaiden huomionkiinnitysyritykset vaikuttaneet heihin. Kävimme tiskillä maksamassa emmekä mielenosoituksellisesti jättäneet tippiä. Jälkiruuat söimme - tapaan josta tuli sittemmin vakio - gelateriassa: Jukalle isompi kippo cremaa eli vaniljaa ja Tuuleville pikkukippo sitruunasorbettoa (Suomessa käytetty sana sorbetti on monikko niin kuin myös esimerkiksi panini ja lasagne). Gelateriassa kannattaa muuten olla tarkkana ja aina kysyä. Simppeli-italialla pärjää, koska kysymiseen riittää pelkkä intonaatiokin. Se, mikä näyttää sitrunasorbetolta, ei aina ole sitruunaa, tai siinä(kin) voi olla maitoa tai kermaa. Sorbetto on kyllä melkein aina limonea eli sitruunaa, joskus myös vadelmaa tai mangoa. Miten olisi appelsiini- tai minttu? Eikö käy kaupaksi? Italialaiset ovat kyllä ruoka-asioissa aika perinteisiä. Kokoasioissa on Italiassa järkeä. Suomalaisen jäätelökioskin yksi pallo, joka painetaan keikkumaan pienen tötterön päälle, on italialaisittain kokoa grande. On hyvä, että voi valita ja että yleensä kysytään, haluaako kupin vai tötterön sekä minkä kokoisen. Kahvilassa taas kannattaa muistaa tilata pelkän latten sijaan caffé latte, jollei halua pelkkää maitoa. Pastoissa on paljon muotoja, sen taitavat tietää jo kaikki, mutta on myös paikallisia ja seudullisia pastoja, kuten Sienan maissijauhoista tehty pici ja vuonna 2005 Colicossa syöty tattarijauhoista leivottu pizzoccheri.

Perjantai 17.7.2015. La Spezia - Riomaggiore - Vernazza - Monterosso al Mare - Levanto - Mattarana - Borghetto di Vara - Riccò del Golfo di Spezia - La Spezia. 101 km.

Reittikartta

Päivän kuvat

Kotiaamiaisen jälkeen Tuulevi suuntasi kaupungille, josta löytyi mittavaa torikauppaa. Perjantain markkina-alue levittäytyi laajalle, lavean bulevardin molemmin puolin oli sijoittunut vaate-, kenkä-, kangas-, lanka-, koru-, kemikalio- yms. -kauppiaita. Parin korttelin päästä löytyi pysyvä, sivuilta avoin mutta katettu ruokatori. Ostoksilla näytti olevan paljon paikallista väkeä ja jokunen satunnainen turisti.

Perjantain ajelu vei Jukan heti kantakaupungista irtoamisen jälkeen serpentiinien pariin. Kapealta ja mutkaiselta maisemareitiltä (tiet SP 370 ja SP51) Cinque Terren kylät vilahtelivat edellispäivästä poiketen virkistävästi lintuperspektiivistä. Kovin useasti ei ole tullut ajettua yhtä upeissa maisemissa puikkelehtivalla väylällä. Cinque Terren turistien täyttämissä kylissä ei viitsinyt piipahtaa, koska niitähän olimme edellispäivänä käyneet katsastelemassa. Kuumuus oli tolkuton auringon porottaessa estoitta vuorten rinteillä ja harjanteilla suojattomana kulkevalle tielle. Suomalaismotoristi sai keikutella pitkälti omassa ylhäisessä yksinäisyydessään, paikalliset ja muutkin motoristit taisivat olla varjossa vilvoittelemassa, eikä autoilijoistakaan ollut juuri riesaa. Merenrantoja seurailevan reitin aikana kuskille tulivat moneen kertaan mieleen Gran Canarian tiet. Maastot muistuttivat paikoin paljonkin toisiaan: karkea kallioinen merenranta, karu kasvillisuus, kuivat mäntymetsät.

Monterosso al Maresta tie lähti kurvittelemaan sisämaahan päin mäntymetsien peittämien vuorten osittain varjoisiin sopukoihin. Hauska, pääosin hyväkuntoinen mutkapolku, jota jatkui keskiviikolta tutulle SS1-tielle saakka. SS1 on myös viihdyttävä ja nopeakulkuinen baana matalasta nopeusrajoituksesta huolimatta. Jukka ajeli pitkät pätkät seuraten paikallista VW Golf-kuskia, joka tulkitsi nopeusrajoituksia varsin luovasti.

La Speziassa parkkipaikka löytyi lievän suunnistussekoilun jälkeen majatalon läheiseltä kadulta. Sekä autojen parkkiruudut että kaksipyöräisille varatut pysäköintipaikat tuntuivat olevan alati täynnä. Ei taidettu aikoinaan asemakaavaa laadittaessa osata arvata nykyisen kaltaisia liikennemääriä.

Jukan saavuttua ajelultaan jo klo 14 maissa nautimme kotitekoisen lounaan asunnossamme ennen kuin suuntasimme junakyydillä uimaan Monterossoon, jossa aseman kohdalla on rantakaistale, jolla voi uida maksutta. Toki wc, suihku ja pukuhuone ovat maksullisia, joskin kohtuuhintaisia (0,50-2,00€). Populaa oli rannan täydeltä ja mereenkin vielä riitti, lähinnä lapsiperheitä ja nuorisoporukoita. Ihmekös tuo, kun Italiassa oli kuumin heinäkuu 136 vuoteen! Tuulevi heitti talviturkin ja ui sen lisäksi kolmesti. Talviturkista jo Suomessa luopunut Jukka tyytyi kahteen uintikertaan. Vaikka vesi oli lämmintä, virkisti se silti. Ennen paluumatkailua osuimme sellaiseen junien väliin, että ehdimme nauttia asemakahvilassa oluen ja camparisodan.

Kämpillä oli toki käytävä suihkussa, koska meriveden jäljiltä järveen tottuneen olo oli tahmea. Illallispaikaksi valikoitui läheinen Pulcinella-ravintola, jossa Jukka söi alkupalaksi mereneläviä ja pääruuaksi simpukkaspagettia, Tuulevi alkuun vihersalaattia ja sitten grillattuja mereneläviä. Ruoka oli hyvää, mutta palvelu korkeintaan tyydyttävää. Ravintola vaikutti kuitenkin suositulta. Paikallisia perheitä oli perjantai-illallisella kolmenkin sukupolven voimin. Jälkiruuilla kävimme eri jäätelöpaikassa kuin edellisenä iltana ja seurailimme samalla paikallisten illanviettoa kävelykaduilla. Suomalaisille vieraahko kokonaisten perheiden passeggiata on elävä perinne. Aikuisten eteneminen kävelykaduilla ja aukioilla oli rauhallista, mutta toki useimmat lapset riehkaisivat ympäriinsä niin kuin missä tahansa. Huomiomme kiinnittyikin isovanhempien kanssa jäätelön syöntiin tulleeseen poikkeuksellisen rauhalliseen pikkupoikaan; liekö ollut uniaika jo lähellä pitkän, kuuman päivän jälkeen.

Lauantai 18.7.2015. La Spezia.

Päivän kuvat

Lauantaina vietimme huoltopäivää. Pesimme ja kuivasimme pyykkiä itsepalvelupesulassa, joka sijaitsi kätevästi kadun toisella puolella lähes vastapäisessä talossa kuin asuntomme.

La Spezia on noin sadantuhannen asukkaan italialainen rannikkokaupunki, jossa on suuri Italian laivaston alue, joka valtaa ainakin puolet satamasta. Alueella on ollut asutusta vuosituhansien ajan, mutta nykykaupunkia on alettu rakentaa vasta Italian yhdistymisen jälkeen 1800-luvun loppupuoliskolla. Suurin osa kaupungista on rakennettu uudelleen sitten toisen maailmansodan, jossa sitä akselivaltojen meritukikohtana pommitettiin kolmanneksi eniten Italian kaupungeista eli lähes maan tasalle. Keskustan kävelykatualueelle on tarkoituksella jätetty näkyviin raunioita muistuttamaan asiasta jälkipolville. Osa jälkipolvesta oli ahkeroinut graffiteiksi kutsuttuja rumia töherryksiä korkeat kivijalat täyteen lähes kaikkialla, missä liikuimme aivan ydinkävelykeskustaa lukuun ottamatta.

Kutakuinkin kaikissa taloissa näytti olevan ikkunaluukut,  joko puiset, metallisalvoilla lukittavat, taikka rämisevät alumiiniset, joita säädetään sisältä hihnojen avulla. Kuumaa ilmaa pidetään siten loitolla huoneista melko tehokkaasti ja lisäksi voi käyttää etelän puolella vielä markiiseja. Sälekaihtimia ei näy - ehkä siksi, ettei niitä voi sijoittaa ikkunalasien väliin, kun on vain yksi lasi. Eivätkä sälekaihtimet ole kovin tehokkaat. Ihmisten pukeutuminen näytti silmiinpistävästi rennommalta kuin muotipääkaupunki Milanossa, vaikka jättäisi huomiotta epäasianmukaisissa (ja jopa märissä) ranta-asuissa kaduilla kulkevat ulkomaanelävät. Yhden ainoan (junalta viikonlopuksi kotiin kiirehtävän?) pukuherran läppärilaukkuineen ja cabin size -matkalaukkuineen bongasimme perjantai-iltana.

Pyykkäilyjen jälkeen käppäilimme päämäärättömästi kaupungilla ja leppoistelimme. Jukalla oli kurkku kipeänä ja tukkoinen olo, joten ostimme apteekista troppia, joka osoittautuikin aika tehokkaaksi. Satamassa palmujen varjossa istuskellessamme tarkkailimme muutamien ukkeleiden onkimista. Tiukassa tuntui saalis olevan. Kahden käden virvelivavalla miehet vispasivat ilmeisesti madolla varustetun koukun sekä painon Välimereen ja odottelivat nykyjä. Yhtään saaliskalaa emme nähneet. Vesi meressä oli lasinkirkasta, minkä olimme panneet merkille jo laiva- ja uintireissuillamme.

Havainnoimme myös vuokrapolkupyöräsysteemin, jonka pyöräasemia oli siellä täällä. Harva niitä näkyi käyttävän. Skootterilla pääsee nopeammin ja vaivattomammin.

Lauantai-iltana ruokailimme uudelleen Pulcinellassa. Ruoka oli pääosin hyvää, mutta palvelu perjantaistakin välipitämättömämpää. Tuulevi tilasi alkuruoaksi syömänsä ceviche-tyyppisen annoksen jälkeen kananrintaa, mutta pälyilevä tarjoilijanuorukainen toi porsaankyljyksen ja ilkesi vielä – sen sijaan, että olisi pahoitellut – väittää rouvan tilanneen sen. Tiedusteli peräti eikö se kelpaa, ennen kuin suostui vaihtamaan. Laskulla oli possun hinta, mutta emme jaksaneet yhden euron erosta ruveta vänkäämään. Jukka söi saman alkupalan kuin perjantaina sekä pääruoaksi keittona listatun suuren mereneläväannoksen, jossa oli sinisimpukoita, hietasimpukoita, isoja katkarapuja ja merirapuja tomaattiliemessä. Lisukkeiksi tilatut tomaattisalaatit osoittautuivat kulhollisiksi suuria, mehukkaita ja maukkaita tomaattilohkoja.

Meitä kummastutti, että syystä tai toisesta Italiassa tarjoilijoita ei useinkaan kiinnosta kohdella palkanmaksajiaan eli asiakkaita erityisen kohteliaasti tai edes ystävällisesti, mutta erikoisliikkeissä kuten moottoripyöräkaupoissa ja -verstaissa sekä valokuvausliikkeissä olemme aina tarvitessamme saaneet erinomaista palvelua, samoin yleensä majapaikoissa.

Seuraava sivu
Pääsivulle