Tiistai 24.7.2012. Bolquère - Mont-Louis - Fetges - Canaveilles - Olette - Villefranche-de-Conflent - Prades - Molitg-les-Bains - Mosset - Col de Jau (1506 m) - Sainte-Colombe-sur-Guette - Gorges de Saint-Georges - Axat - Quillan - Couiza - Limoux - Carcassonne. 151 km.
Reittikartta Jätimme Pyreneitten raikkaan ilmanalan ja
päästelimme torstailta tuttua kiemuratietä alamäkeen aina Pradesiin asti.
Jotenkin ylämäkeen runtatessa jäi huomaamatta, kuinka jyrkkä nousu olikaan.
Bolquèren vilpoisuus muuttui pian helteeksi, ja alhaalla laaksossa oli
suorastaan tukalaa, eräänkin tienvarsilämpömittarin mukaan +34 C.
Pradesin lounaispuolella oleva
Villefrance-de-Conflent näytti olevan joltinenkin turistimagneetti. Luemma
se on vuonna 1090 perustettu linnoitettu kaupunki, joka saatiin lopulta
valmiiksi 1600-luvulla Vaubanin markiisin (Sébastien Le Prestre, 1633 –
1707), kuuluisan ranskalaisen sotilasarkkitehdin ja piiritystekniikan
asiantuntijan johdolla. Villefrance, nykyisin pittoreski käsityöläiskylä ja
turistikohde, on yksi neljästätoista tämän Ranskan "rautavyön" luojan
luomuksesta UNESCO:n maailmanperintölistalla.
Onneksi reittimme ei kulkenut ennakkoluulojemme mukaan
alavilla mailla, vaan ryhdyimme kohta kiipeilemään Col de Jaulle
johtavaa kaitaa pikipolkua. Maasto oli rutikuivaa, mutta poikkeuksena
Moligt-les-Bainsin laitakylä El Banys oli ihmeellinen vihreä keidas.
Mossetin tietämillä tietä peitti epämiellyttävä sepelikerros, muutoin
allamme oli tyydyttäväkuntoinen päällyste. Kapealla kimuranttitiellä
linja-auton kohtaaminen olisi ollut mielenkiintoista. Hyvä, kun ainoa
näkemämme onnikka oli pysäköitynä tien poskeen.
Ei ollut paljon asutusta Col de Jaun solatien varrella. Solan laella
paussasimme ja ostimme kannatuksen vuoksi virvoitusjuomat myyntivaunun
rouvalta. Muutamia miehiä oli kioskilla keskipäivää viettämässä sekä
harmaapartainen V-Strom-ukkeli ja joitakin autoilijoita. Tunnelmaa solalla
voisi kutsua levolliseksi. Yllättävän vuoristoinen oli seutukunta, eikä se
meitä haitannut. Jau-solan lisäksi päivän toinen kohokohta oli jylhä Gorge
de St. Georges, kaita ja pystyseinäinen kalliorotko Axatin eteläpuolella.
Limoux'n jälkeen maisema alkoi rauhoittua, tie kulki monin paikoin
plataanipuurivistöjen välissä. Viinipeltojakin oli runsaasti tien kahta
puolen.
Garmin opasti meidät nätisti majapaikkaamme läpi
Carcassonnen eloisan
iltapäiväliikenteen.
Hotel Astoria sijaitsee
ihan kaupungin ruutukaavakeskustan likellä. Rautatie kulkee vieressä ja
Canal du Midi lähellä. Rautatieasema on lyhyen kävelymatkan päässä,
keskiaikainen linnoitus hieman pidemmän, mutta hyvin käveltävän. Hotellia on
kahdessa rakennuksessa. Me majoituimme sivurakennuksen ilmastoituun
huoneeseen, joka oli muuten hyvä, mutta tarjosi kovin vähän lasku- ja
ripustustilaa tavaroillemme. Hotellin isäntä puhui hyvin englantia ja
rouvakin riittävästi.
Lounaaksi olimme syöneet Limoux'n
SuperU-marketin pihalla valmissalaatit ja banaanit, kyytipoikana vesi.
Illankähmeessä alkoi hiukan hiukaista. Ruokailimme hotellin isännän
suositteleman Chez Fred -ravintolan sisäpihaterassilla vihreät salaatit ja
grillikalalautaset, joihin kuului erilaisten fisujen lisäksi pinaattiletun
tapainen ja riisiä. Juomina olivat kuplavesi ja Cuvée Charles Ciceron 2010.
Eipä tuo kalaruoka kovin kummoista ollut suomalaiseen maukkaaseen
järvikalaan tottuneelle.
Keskiviikko 25.7.2012. Carcassonne. Astorian aamiainen oli kohtalaisen runsas. Yhden croissantin - ei niin hyvä kuin Bolquèressa -
majoittujaa kohti reipas ja iloinen hotellinomistajatar toi pöytään, mutta
kaiken muun sai ottaa itse. Kellarikerrokseen sijoitettu aamiaishuone oli melko ahdas
eli täynnä, kun siellä aamiaisti naapurihuoneen lapsiperhe ja käväisi
pikaisesti lisäksemme nuori pari.
Carcassonne on monille nimikkolautapelistään tuttu 46 000 ihmisen
asuttama kaupunki Auden departementissa. Kaupungissa visiteeraa yli kolme
miljoonaa turistia vuosittain. Keskiaikaisessa linnoitetussa osassa asuu
vain muutama kymmenen ihmistä. Kaupungin uudempi osa on rakennettu Aude-joen
toisella rannalle. Carcassonnen linnoitus restauroitiin 1800-luvulla ja
kirjattiin UNESCOn maailmanperintöluetteloon vuonna 1997. Carcassonnen
vanha, linnoitettu osa, La Cité, on ainutlaatuinen keskiaikainen rakennelma,
jota ympäröi kaksinkertainen suojamuuri, ja jonka keskellä kohoavat
Carcasson varakreivien "uusi" linna 1100-luvulta ja Saint-Nazairen basilika
1000-luvulta. Jalkauduimme
kuumuutta väreilevään La Citéen monen muun seurassa. Linnoitus
on komea ja sen koko ynnä vaikuttavuus ovat hienosti havaittavissa Aude-joen
ylitse johtavilta silloilta. Massiivisten muurien raamittama vanhakaupunki
sijaitsee joltisellakin kummulla. Itse linnoituksessa kombinaatin
vaikuttavuus jotenkin laimenee, koska sen laajuutta ei voi niin hyvin
kerralla todeta turistilaumojen seassa vaeltaessaan. Muureilta on esteetön
näkyvyys ympäröiville tanhuville. On sieltä kelvannut linnoitelman
puolustajien vahtia lähiseutujen tapahtumia. Muurien sisäpuoliseen
kaupunkiin pääsee ilmaiseksi, mutta itse linnaan tutustuminen olisi vaatinut
pääsylipun lunastamisen. Jätimme kierroksen väliin, koska halukkaita oli
ilman meitäkin jonoiksi asti eikä yli 40 asteen helteessä huvittanut enää
enempiä portaita kavuta.
Aamupäivällä huonon palvelun ravintolassa Jukka maistoi, miltä kehuttu crepe
au sucre maistuu. Maistuu nimensä mukaisesti letulta, jossa on sokeria
päällä. Sinänsä ihan hyvää. Laskun tuonut tympeä tarjoilija yritti rohmuta
koko vaihtorahan tipiksi, vaikkei ollut edes palvellut meitä.
Terassiaukiolla söimme lounasta, jonka saaminen ei ollutkaan
helppoa, vaikka niin voisi luulla paikassa, jossa on ravintoloita vieri
vieressä. Valitsimme Bistro Fruitin, koska se mainosti liitutauluissaan
simpukka-annoksia. Istuttuamme pöytään ja tilattuamme simpukoita ja oluet,
saimme erittäin tylyltä tarjoilijattarelta tietää, ettei simpukoita ole -
ilman pahoittelua, ilman ehdotusta jostakin muusta ruoka-lajista. Niinpä
siirryimme oluet juotuamme naapuriravintola La Girouetteen, jossa oli vähän
erilainen tyyli: ystävällinen palvelu ja simpukoita saatavilla. Sinisimpukat
olivat hyviä belgianperunoiden ja isojen oluiden kera, mutta luvattoman
paljon annoksissamme oli (ennen keittämistä) kuolleita, syömäkelvottomia,
simpukkayksilöitä. Joimme vielä jälkiruuaksi kahvit. La Girouetten
henkilöstö oli selvästi likeisen firman edustajia paremmalla tuulella ja
vitsaili keskenään, kun taas naapurissa melkein riideltiin.
Hellettä pukkasi, joten myöhemmin viilensimme oloamme vielä slusheilla eli
jäähilejuomilla, Jukka sitruunaisella ja Tuulevi vadelmaisella.
Palasimme hikiseltä kävelyreissultamme hotelliin suihkuun ja viilentymään
hetkeksi ennen kuin läksimme taas kaupungille. Tallasimme eri kautta kuin
aiemmin, ja päädyimme yllättäen Canal
du Midin rantaan aivan nurkan takana. Tutkailimme vesielementtiä ja
laituriin pysäköityjä paatteja jonkin aikaa ennen kuin jatkoimme kohti
ruutukaavakeskustaa ja ruokapaikan valintaa. Se kestikin jommo tovin, mutta
lopulta päädyimme kaupunginteatterin edustalle Cafe de la Comedien
ulkopöytään kävelykadun varteen. Ravintolaan oli valikoitunut ihan
ystävällisiä, mutta varsin huonomuistisia tarjoilijoita. Salaattia söimme
alkuruuiksi ja pastat sitten.
Ruokailun jälkeen kotimatkan varrella kuuntelimme jonkin aikaa
keskusaukiolla
Carcassonnen festivaalien ilmaiskonsertissa Ox-nimisen duon soittoa ja
laulua. Sandrine Galop, kitara ja laulu, ja Victorien Rousselle,
syntetisaattori ja laulu, esiintyivät silinterihatut päässä yönpimeyden
hiipiessä Carcassonnen ylle. Laulut olivat tietysti ihan outoja, mutta
laulajalla oli kiva ääni. Illan pääesiintyjänä olisi ollut meille tuntematon
Brigitte, jota emme jääneet odottamaan.
Torstai 26.7.2012. Carcassonne - Narbonne. 62 km. Narbonnen rautatieasemalle siirtyminen ei
ollut kovin merkittävä tapahtuma ainakaan moottoripyöräilypoliittisesti.
Hirmuisen kuuma ilma, moottoritiellä melko vilkas liikenne ja totta kai
tyrmistyttävä ruuhka Narbonnen hehkuvilla kaduilla. Ajoneuvojen lastausasema
löytyi navigaattorin ja parin opasteen avustuksella kuitenkin helposti.
Lastausasemalla oli jo iso joukko paikallistyyliin ilmaistuna motardeja
odottamassa prätkien roudausta vaunuihin, toki oli myös autoilijoita.
Ruotsalaista Hells Angels -porukkaa oli läjäpäin ilmeisesti odottelemassa
Hampuriin matkailua. Naapurimaan liivityypit rälläsivät vähän väliä
jossain lähikaupassa tai -leipomossa eväsostoksilla äänekkäillä
Harley-Davidsoneillaan, katu-uskottavasti ilman kypärää tietenkin.
Olimme hyvissä ajoin eli yli tuntia ennen ilmoitettua
lastausajan alkua paikalla, joten homman nimi oli notkumista varjossa ja
auringon paahteessa. Ratapihatoiminta opastuskyltteineen ja kuulutuksineen
vaikutti ranskalaistyyppiseltä lievältä kaaokselta. Norjalaisen puheliaan
Triumph Tiger -kuskin kanssa jutustelimme pitkän tuokion. Jukka tarinoi
vaunuun ajamista odotellessaan myös kölniläisen motoristipariskunnan kanssa,
ja Tuulevi harjoitti pikkupuhetta toisaalla saksalaisen kokeneen Autozug-matkaajarouvan ja
autojunamatkailua vähemmän kokeilleen hermostuneen nuoren ruotsalaisnaisen
kanssa. Lastaus alkoi jotenkin ennakolta arvattavasti reilua puolta tuntia
aikataulusta myöhässä. Lopulta ajokit päristeltiin saksalaisen
junavirkailijan johdolla ajoneuvovaunuun, ja siirryimme umpitäydellä ja
huhhuijaa-kuumalla shuttle-bussilla varsinaiselle asemalle. Söimme assan
baarissa lounaaksi kolmen juuston foccacciat ja kulautimme isot kylmät
oluet. Varmuuden vuoksi Jukka kävi vielä läheisestä tupakkakaupasta kolme
puolentoista litran pullollista vettä evääksi.
Meillä oli junassa 6 hengen couchette eli Liegewagen eli lepovaunu
kahdestaan käytössämme. Paljon parempi kuin edelliskesän miniatyyrimainen
kahden hengen osasto välillä München-Berliini. Vaunuisäntä oli mukava
saksalaisukkeli, joka kertoi kaiken tarpeellisen matkastamme Saksan
Düsseldorfiin. Lepovaunussa tarkeni paremmin kuin hyvin. Käytävän ikkunat
olivat auki, joten raollaan olevan hytinoven kautta ilma vaihtui, eikä
ilmapiiri päässyt ihan tukahduttavan kuumaksi.
Narbonnesta lähdettyämme mittailimme katseillamme lukuisia viiniviljelmiä ja
oliivipuutarhoja, joita radanvarsinäkymät tarjoilivat. Juna puksutti myös
esimerkiksi Sèten kaupungin kautta. Se sijaitsee kapealla kannaksella
laguunimaisen Bassin de Thaun ja Välimeren ulapan välissä loputtomien
hotelliryppäitten ketjussa. Jaksaisikohan moisessa turistikeskittymässä
lomansa löhötä? Junalla etenemisessä oli matkantaiton tuntua ja maisemat
vaihtuivat vauhdikkaasti, mutta jostain syystä maisemia ei jaksanut
kovinkaan kauan intensiivisesti katsella. Lähdimme etsimään
ravintolavaunua.
Ensimmäisellä yrittämällä ruokailuosasto oli niin täysi, että palasimme
hyttiimme odottelemaan parempaa hetkeä. Toisellakin vierailulla ravintola
oli täysi, mutta päätimme neuvoa-antaneiden Beck's-oluiden vahvistamina
syödä pystypöydässä. Ruokalajivalikoima sisälsi jo runsaasti ei-oota.
Valintamme oli kummallakin Kasseler mit Sauerkraut und Kartoffelpüree,
sianniskaa lämmitetyn hapankaalin ja perunamuusin kera. Ei kovin
herkullista. Ravintolan kassamies oli väärässä ammatissa tai hänellä oli
huono päivä. Kaveri mökötti ja oli kaikkea muuta kuin asiakaslähtöinen.
Aikamoiset jonot syntyivät, kun henkilökunta (kassa, pari tarjoilijaa sekä
kokki) kaikkosivat näköpiiristä aika ajoin mystisesti. Deutsche Bahn sai
jälkikäteen meiltä rakentavaa palautetta ravintolaväen toiminnasta.
Kyselivät nääs sähköpostitse mietteitämme junamatkamme onnistumisesta.
Asiasta toiseen. Ranskalaiset kierrätyspisteet näyttävät sijaitsevan
omituisissa paikoissa teiden varsilla keskellä ei mitään. Suomalainen tapa
sijoittaa kierrätyslootat esimerkiksi kauppakeskusten pihoihin eli sinne,
missä ihmiset liikkuvat muutenkin, tuntuu käytännöllisemmältä.
Junassa tuntui olevan käynnissä jatkuva kansainvaellus. Onhan se kätevää,
kun voi jaloitella paikallaan istumisen vastapainona ja etenkin lapset
pääsevät purkamaan energiaansa muuhunkin kuin kiukutteluun. Sisäisen
mielenrauhan saavuttamista vilkas ohikuljenta ei kyllä edesauttanut. Yleinen
tapa on myös notkua käytävän ikkunan ääressä. Tanskalaiset kanssaeläjät
polttelivat kielloista huolimatta tupakkia roikkuen puoliksi ulkona käytävän
ikkunasta. Tupakansavu päätyi riemukkaasti sopivan vedon ja alipaineen
ansiosta hyttiimme. Ilta alkoi hämärtyä yhdellä suurkaupunki Lyonin asemista
pysähtyessämme.
Perjantai 27.7.2012. Düsseldorf - Wuppertal - Hagen - Kamen - Beckum -
Rheda-Wiedenbrück - Herford - Hannover. 279 km. Etenkin sen jälkeen,
kun osastomme radikaalisti viileni yöllä, nukutti yllättävän hyvin, vaikka
sänky oli kova ja junan huojunta melkoista junan kiitäessä halki Ranskan. Makuupussityyppiset
lakanainnovaatiot olivat hankalahkot käyttää, joten lainasimme parista
muusta hyttimme punkasta ekstralakanat ja petasimme vuoteet perinteiseen
tapaan. Vaunuisäntä herätteli kiireettömästi jotakuinkin ilmoittamaansa
aikaan. Samalla, kun katselimme ohi viuhuvia maisemia, popsimme omassa
hytissämme ystävällismielisen junavirkailijan tuomaa aamiaista, joka kuului
matkalippujen hintaan. Aamupalapaketti sisälsi kahvia/teetä, sämpylät,
voisarvet, maksapasteijaa, kinkkupasteijaa, marmeladia ja tuoremehua. Olimme
aamun aikana kolkutelleet jo läntiseen Saksaan, maisema vaikutti jotenkin
tutummalta kuin Ranskassa.
Dillenburgissa näytti olevan mäen päällä hauskannäköinen linna pikkukaupungin kruununa.
Ranska on iso maa, jonka läpiajoon kuluu aikaa. Maan
pinta-ala on 643 801 neliökilometriä eli miltei kaksinkertainen Suomeen
verrattuna. Kohtuuttomuutta lähentelevästä hinnasta huolimatta junailu Narbonnesta Düsseldorfiin tuntui fiksulta
valinnalta. Moottoritiepaahto 30-40 Celsiuksen pätsissä olisi ollut
aikamoinen rangaistus. Ainakin kaksi pitkää
ajopäivää olisimme joutuneet raatamaan kuumuudessa, mikä ei enää valtavasti
kiehdo tässä vaiheessa harrastusta. Perjantain 279 autobaanakilometrin puurtaminen helteessä oli sekin
jo jonkinvertainen taistelu, matka tuntui todellista pidemmältä.
Eräällä
moottoritien rampilla ohitimme nuorilla miehillä lastatun D-tunnuksin
varustetun asuntoauton, jonka peräkärryssä oli pari soratiekelpoista
nappularenkaista KTM:ä. Pojat näyttivät meille auton ikkunassa
Finnland-matkaopaskirjaansa mahdottoman huidonnan säestyksellä havaittuaan
FIN-tarran pyörässämme. Moikkailimme takaisin oikeaan osoitteeseen
suuntaaville kurapyöräilijöille.
Koska emme olleet saaneet junalippuja paria päivää
myöhemmin kulkeneeseen junaan, jouduimme odottelemaan laivan lähtöä pari
päivää Saksan tantereella. Rannikolta majoituksen saanti lomasesongin vuoksi
oli peräti haasteellista, siispä pysähdyimme keskemmälle Saksaa Hannoveriin.
Huoneemme Avalon B&B Themen- und Nichtraucherhotelissa (jo on nimi!)
oli - yllätys, yllätys - kolmannessa kerroksessa hissittömässä
hyväkuntoisessa ja avaraportaikkoisessa kerrostalossa, jossa näytti yhdessä
kerroksessa olevan asianajotoimisto ja muuten yksilöllisiä vierashuoneita,
joilla on nimi. Huoneemme nimi oli Le petit bleu (pieni sininen), vaikka se
oli koko reissun avarin ja korkein, sinisellä sisustettu toki. Tilava,
ikkunallinen kylpyhuone ei ollut käytävällä, kuten Booking.comin kuvauksen
(oma kylpyhuone käytävällä) perusteella olimme luulleet, vaan ihan niin
sanotusti en-suite. Suuri parvekekin oli, puistomaisen leikkikenttäaukion
suuntaan, joten maisema oli isoksi kaupungiksi avara. Tiger parkkeerattiin
lähikadulla sijaitsevaan autotalliin.
Lounaaksi olimme syöneet moottoritienvarsievästä, Jukka makkaraa (Riesenbockwurst)
ja sämpylän kolajuoman kera ja Tuulevi täysjyväruisjuustoleivän jääteen
kanssa, joten olimme jo varsin nälkäisiä, kun läksimme illallispaikan
etsintään. Onneksi lähistön ostoskävelykadun varrelta löytyi mainio
italialainen La Perla ja sieltä viimeiset kaksi paikkaa juuri ennen kovimpia
ukkoskuuroja. Söimme ensin sekasalaatit ja sitten
pinaatti-ricottajuusto-täytteisiä ravioleja, Jukka herkkutatti-, Tuulevi
tomaatti-basilika-kastikkeen kanssa. Jukka hörppi kaksi 0,4 litran
Gilde-olutta ja Tuulevi neljänneslitran roseeviiniä sekä pikkupullon vettä,
sekä jälkijuomana limoncellon, kun taas Jukka jälkiruokaili tiramisun.
Naapuripöydän neljän naisen seurueesta yksi rouva uteli, mitäköhän
kieltä mahtaa olla se, jota puhumme. Vastauksen saatuaan kertoi, että oli
arvannut oikein. Sateen vielä jonkin verran ropistessa loikimme pitkin
seinänvieriä takaisin siniseen kamariimme nukkumaan.
Ville bassena eli alakaupunkina tunnettu kauppa- ja asumiskeskus on
virallisesti Ludwig IX:n linnoitus, sillä vuonna 1247 kuningas Ludvig IX
antoi luvan rakentaa linnoitetun ruutukaavaisen kylän carcassonnelaisten
asuttamiseksi. Kylää kiertäneestä 2800 metriä pitkästä vallista on jäljellä
vain joitain jäänteitä itäpuolella. Muinoin Carcassonneen kuljettiin pitkin
Canal du Midiä, 1600-luvulta peräisin olevaa kanavaa, joka edelleen kulkee
kaupungin halki. Nykyisin kävelysiltana toimiva Pont Vieux eli 225 metrin
pituinen vanha silta oli ensimmäinen silta, joka yhdisti kylän osat
toisiinsa Aude-joen yli vuonna 1320. Nykyään ruutukaava-alueella on paljon
kävelykatuja ja Carnot’n keskusaukiolla järjestetään kesäisin
ilmaiskonsertteja, kuten mekin saimme kokea.
