Reittikartta

Päivän kuvat

Aamiainen oli monipuolinen buffet; vain kuumat juomat tarjoiltiin, muun - patongit, croissantit, murot, jukurtit, levitteet, kinkut, juustot, keitetyt kananmunat, tuoremehun, hedelmät - sai hakea itse. Hyvää, vaikka jäimmekin kaipaamaan illan maalaisleipää vitivalkoisen patongin tilalle.

La Corrèzesta tiemme kulki viikon aluksi Lozèren departementtiin. Ensiksi liirittelimme hitaahkosti asuttujen seutujen lävitse vievää maantietä isonpuoleiseen Issoiren kaupunkiin. Issoiren jälkeen vaihdoimme maksuttomalle moottoritielle, jossa vallitsi yllättäen sakea ruuhka. Muutamia kilometrejä etenimme etanatahtia, välillä kaistojen välissä pujotellen, välillä täysin pysähtyenkin. Vähitellen matkanteko rupesi sujumaan jotakuinkin suunniteltua nopeutta. Liikennettä oli kuitenkin paljon, ja monenlaiset hidastelijat - kuten asuntovaunut, säiliörekat tai alisuorittajien ohjaamat henkilöautot - toljailivat kummallisesti ohituskaistalla kuin eivät olisi muusta liikenteestä koskaan kuulleetkaan, estäen jouhean matkaamisen. Vaikka moottoritieajo oli lievästi stressaavaa varuillaanoloa, kiihdyttelyä ja jarruttelua, oli se kuitenkin huomattavan nopeata verrattuna kurvitiekikkailuun, jota sitäkin oli vielä ohjelmassa. Col de Fageole -sola ylittyi moottoriteitse lähes huomaamatta huolimatta siitä, että käväisimme yli tuhannen metrin korkeudessa.

Kuutisenkymmenen motarikilometrin jälkeen Saint-Flourin kaupungin kohdilla käänsimme keulan itään ja ryhdyimme kallisteluhommiin. Olipas upea kanttailla D 990 -tiellä serpentiiniä toisen jälkeen. Mutkaosuuden alussa naisautoilija pyrki itsepintaisesti estämään ohitusyrityksemme, mutta turhaan. The Best Rides Motorcycle Atlas France -karttakirjaan kyseinen tie ei ole turhaan korostettu.

Lounastimme Langeacissa pikkubaarin päivän annokset, joissa oli kaksi vaihtoehtoa. Jukalle osui sitkeä pihvi, Tuuleville parempi kananliha kebablastuina. Ranskanpottuja oli lisukkeena enemmän kuin riittävästi sekä jokunen tomaatinviipale ja salaatinlehti. Jälkiruuaksi joimme kahvit. Palvelu oli hyvin ystävällistä kielivaikeuksista huolimatta.

Langeacista suuntasimme etelää kohti. Ei ollut paljon kritiikille sijaa jatkoreitissäkään. Ei juuri muita lajikumppaneita tien päällä, mutta mutkia, kurveja, kaarteita senkin edestä. Saguesin jälkeen asfalttipolku oli aika kapea, ja me valitsimme sentään isommalta vaikuttaneen tien. Mont Mouchet -vuoren rinteillä oli melko koleaa ja virkeä tuuli kannusti laskeutumaan lämpimämpiin laaksomaisemiin. La Malzieu-Villen pikkukaupungissa pidimme iltapäivän hehkussa huilaustauon. Jaloittelimme keskiaikaisilla kapeilla kujilla ylhäisessä yksinäisyydessä. Lounasaika oli ohi, joten ihmiset olivat kaikonneet ruokaa sulattelemaan.

Paussin jälkeen karautimme suorahkoa tietä Saint-Chély-d'Apcheriin, jossa harhailimme hetkisen, kun Garminilla meni sormi suuhun opastustehtävässään. Menden kaupunkiin vievä D 806-tie oli jälleen väkevä kallistelubaana erinomaisine pinnoitteineen. Alueelle tunnusomaisesti kyliä tai kaupunkeja ei ollut tien varressa juurikaan eli kahvaa sai kääntää varsin vapautuneesti. Aivan asumatonta seutukunta ei silti ollut, siitä kielivät tienvarsiniityillä runsaslukuisina laiduntaneet nautalaumat. Limousinin alueella elukat olivat lähes järjestään ruskeita (limousin-rotua), etelämpänä alkoi esiintyä myös valkoruskeita ja mustavalkoisia variaatioita.

Linnojen määrä oli maanantain reitillä vähäinen esimerkiksi Loiren laaksoon verrattuna, keskiaikaisen näköisiä kyliä ohitimme useita. Vuosisatoja vanhasta historiasta kertovat todisteet jaksoivat ihmetyttää päivästä toiseen. Ja se, että vanha on säilytetty toisin kuin Suomessa. Lot-joen laaksoon laskettelimme alamäkeä kilometrikaupalla. Laakson pohjalla seisovan, runsaan 13 000 asukkaan Menden ohitimme vanhaa keskustaa hipaisten, nyt jo helteisessä säässä. Historian siipien havinaa olisi ollut Mendessäkin tarjolla, mutta meillä oli toisenlaiset suunnitelmat. Kaahasimme korkeiden, äkkijyrkkien vuorenseinämien reunustamassa Lot-joen laaksossa isoa N 88-maantietä vilkkaassa liikenteessä vauhdikkaasti kaarrellen Chanacin keskiaikaista pikkukaupunkia kohden. Autovilinään eksynyt ketunpoikanen rupesi epäröimään kesken tienylityksensä ja kääntyi juuri edessämme takaisin. Nuori repolainen törmäsi Tigerin vasempaan jalkatappiin ja kuskin vasemman saappaan kärkeen kuollen taustapeilikuvasta päätellen todennäköisesti välittömästi. Kettuparka oli väärässä paikassa väärään aikaan.

Ohitimme herttaisenoloisen Chanacin pysähtymättä ja ryhdyimme kipuamaan metsäisten vuorten siimekseen vievälle pikkutielle. Rinteessä pysähdyimme toviksi tarkastelemaan Chanacia yläviistosta. Loppumatka oli taas mukavaa kurvittelua autiolla tiellä. La Canourgueen päästelimme alamäkeen pienessä autojonossa karujen kallioseinien viertä luikertelevaa pikipolkua. Edelleen jaksoimme kummastella, kuinka mäkistä, suorastaan vuoristoista Ranskan keskiylängön eteläliepeetkin ovat. Serpentiinejä olisi Suomeenkin jaettavaksi. Kauempaa katsottuna maisema vaikuttaa todellista tasaisemmalta. Vuorten metsäisyyskö harhauttaa?

Asuntomme Hotel Logis de la Commercessa osoittautui reissun tähän mennessä tilavimmaksi ja karuimmaksi huoneeksi, jossa oli sekä parisänky että yhden hengen vuode, kirjoituspöytä, pari punostuolia ja matkalaukkupenkki sekä kulmassa ranskalainen parveke, jonka suunnalta kylää valvoo valtava, valkoinen madonnapatsas jyrkänteen reunalla seisten. Kokolattiamaton puuttuminen miellytti, samoin eteisen laajat runsashenkariset vaatekaapit, mutta hiljattain uusittu tilava kylpyhuone ei, koska osoittautui epäkäytännölliseksi englantilaistyyppisine suihkuineen (seinäsuutin ilman minkäänlaista letkua) ja pesuainetelinepuutteineen. Eikä sitä juuri siivottukaan, saati täydennetty saippuoita.

Illallistimme puolihoitoaterian á 13 euroa hotellin laajassa, perinteisen oloisessa ravintolassa. Kinkkua, melonia ja salaattia; ulkofileetä, ranskanperunoita ja vihreitä papuja; jäätelöä/omenapiirasta; Tarnin laakson punaviiniä ja vettä.

Tiistai 17.7.2012. La Canourgue - Banassac - Le Monastier-Pin-Moriès - Marvejols - Le Monastier-Pin-Moriès - Banassac - La Canourgue. 43 km.

Reittikartta

Päivän kuvat

Kauppahotellin aamiainen, joka oli tarjolla hämärässä ja jotenkin sotkuisessa tilassa hotellin baarin vieressä, oli perusranskalainen: kahvi/tee, tuoremehu, patonki, pulla, leipä, keksit, voi, marmeladi, jukurtti. Murojakin oli tarjolla, muttei muroille kippoja.

Aamiaisen jälkeisellä vierailulla turisti-infoon, jossa oltiin avuliaita mutta lähes englannintaidottomia, tarkentui jo illalla hotellissa saatu tieto, että lähin itsepalvelupesula sijaitsee parinkymmenen kilometrin päässä Marvejolissa. Paikansimme sen Google-karttojen katunäkymästä helposti.

Niinpä hurautimme pyykkireissulle Marvejolsiin, jossa pesimme koneellisen pyykkiä, jonka varsin kuumalle säädetty kuivausrumpu sitten kuivasi ja lämpökäsitteli. Puhdasta ja ruttuista tuli itsepalvelupesulassa, joka sijaitsee hauskasti kaupunginmuurin portin toisen tornin alakerrassa ja on pienenpieni huone kolmine pesukoneineen ja yksine kuivausrumpuineen. Ohjeet ynnä maksu- sekä pesu- ja huuhteluaineautomaatit seinillä; lattialla täpötäysi roskis, jonne putosi ja hävisi yksi 20-senttinen. Marvejols on ränstyneellä tavallaan söötti. Vanhaa rakennuskantaa on paljon - osa enemmän vinksallaan, osa paremmassa kuosissa. Melko runsaasti erikoisliikkeitä, ja ostimmekin pyykkien peseytymistä odotellessamme yhdestä valokuvauskaupasta kameraan uuden vara-akun varsin edulliseen hintaan.

Pyykkäyksen päätyttyä päätimme lounastaa. Yhtään valtavan houkuttelevaa paikkaa emme löytäneet, mutta asetuimme lopulta isolle aukiolle, jonka reunabrasserien nuhjuinen ja ontuva palkollinen tarjoili meille kerrankin suhteellisen salaattipitoiset salaatit.

Helle iski pohjolan porukkaan voimallisesti. Marvejolsin varjoisilla keskiaikaisilla kujilla kuumuus vielä menetteli, mutta hiki tuli, kun lähtiessämme paluumatkalle jouduimme pakkaamaan ja pukeutumaan armottomassa auringonpaahteessa.

Vuorten katveessa lymyilevän parintuhannen asukkaan La Canourguen, oksitaaniksi La Canorgan, kunnan vanha keskusta sijaitsee Urugne-joen äpräillä. Lozeren Pikku-Venetsiaksikin kutsutussa kylässä virtailee myös pieniä viehkoja kanavia. Rakennuskanta on paikoin hyvinkin iäkästä: kirkko 1100-luvulta, puuristikkotaloja 1300-luvulta. Ennen iltaruokailua käveleksimme kaupungin vanhan osan kujasia ristiin rastiin vanhaa arkkitehtuuria maallikkotyyppisesti tutkaillen ja kanavan kaloja pälyillen.

La Canourguen seutu ylpeilee kahdella paikallisella ruokalajilla, joilla on oikein nimikkoveljeskuntakin. Perinneherkuista manouls tehdään lampaan mahalaukusta ja pouteille siansorkista ja naudanlihasta. Ensin mainittu jäi maistamatta, eikä jälkimmäinen perin raskas ruokalaji vakuuttanut herkullisuudellaan ainakaan kesähelteellä. Pouteillea nimittäin päädyimme syömään toisena iltana osana paikallismenyytä, johon alkuruokana kuului joko kylmäsavukirjolohi tai alueen leikkelelautanen, jotka tasasimme keskenämme, ja jälkiruokana valikoima paikallisia juustoja. Huhhuh.

Keskiviikko 18.7.2012. La Canourgue - Sainte-Énimie - Saint-Chély-du-Tarn - Pougnadoires - La Malène - Les Vignes - Le Rozier - Meyrueis - Gatuzières - Col de Perjuret (1031 m) - Col de Fourques (1205 m) -  Mont Aigoual (1567 m) - Col de Prat-Peyrot (1380 m) - Col de la Serreyrède (1299 m) - Col du Minier (1264 m) - Col de la Broue (1102 m) - Col de la Sablière (1008 m) - Le Vigan - Alzon - Col de la Barrière (808 m) - Cornus - Fondamente - Saint-Maurice-de-Sorgues - Sylvanés - Fayet - Brusque. 228 km.

Reittikartta

Päivän kuvat

Emme ole koskaan nähneet niin monta kanoottia yhden päivän aikana! Gorges de Tarnin eli Tarnin rotkojen pohjalla venkoilevan Tarn-joen verkkaisemmilla osuuksilla lipui ja vilkkaammissa virtapaikoissa lasketteli satamäärin muovikajakkeja ym. vesikulkimia. Kanoottihommat olivat otaksuttavasti asiallista askarta keskiviikon helteessä. Mutta ei ollut hassumpi päivä meillä pyörän selässäkään. Upeita pätkiä toisensa perään.

Tarnin rotkoon ajelimme La Canourguesta nousten ensiksi pirteää serpentiiniä Causse de Sauveterre -ylängön ylittävälle kurvirikkaalle maantielle. Hieman ennen Sainte-Énimietä tie kohtasi Tarnin rotkon. Näkymä laakson reunalta yllätti: rotko on jyrkkäseinämäinen ja melko syväkin. Laskeuduimme vuoren rinteeseen loihdittua spiraalia kanjonin pohjalle joen ääreen ja ajoimme kalliojyrkänteiden vieressä ja välillä allakin (kuten Cirque les Baumesissa) joen alavirtaa kohden. Ajaminen oli rentoa, kun reunakaiteen toisella puolella ei ollut satojen metrien pudotusta niin kuin vaikka Combe Lavalin tai Gorges du Verdonin turistireiteillä. Maisemat olivat silti perin jylhiä karuimmissa kohdissa. Rotkossa kyläsiä oli paikoin kummallisen epätodennäköisissä paikoissa. Toisaalta kapeassa rotkossa ei ollut välttämättä paljon valinnan varaa taajamien rakennuspaikoiksi. Rotkon pohjalla piilottelevat, korkeiden kallioseinämien ympäröimät Saint-Chély-du-Tarn ja Pougnadoires ovat kovin kuvauksellisia ja tehokkaasti suojassa pahalta maailmalta. Piskuinen Hauterives taas sijaitsee nykykatsannossa hankalasti maantiehen nähden joen toisella puolen, joten esimerkiksi rakennustarvikkeet rahdataan kylään köysiradan avulla, kuten juuri ohi ajaessamme tapahtui.

Liikennettä oli Tarnin rotkossa vähänlaisesti, saimme ajella koko lailla omaa tahtia myös lähes koko loppupäivän. Epävarmat autoilijat aiheuttivat kuitenkin jälleen kerran tai pari sydämentykytyksiä. Kapealla tiellä kaikki eivät uskaltaneet ajaa tien oikeassa reunassa, vaan tahtoivat valloittaa puolet vastaantulijoidenkin kaistasta, mikä pakotti tekemään etenkin kurveissa tietynlaisia pikaisia moottoripyörän ohjausmanöövereita. Erikoinen juttu, että osa ranskalaisista autoilijoista on erityisen ystävällisiä ja huomaavaisia, mutta jotkut kuvittelevat itsensä euroopanomistajiksi.

Le Rozierin minikylässä erkanimme Tarnin laaksosta ja käännyimme Gorges de la Jonte -rotkon pohjalla ja rinteillä kikkailevalle maantielle. Tie nousi vähitellen ylemmille metriluvuille. Etenkin alkukilometreillä pystyseinäisen laakson maisemat olivat vaikuttavat. Itse Jonte-joki on aika vähävetinen ja kapea, joten kanoottiliikennettä ei joella näkynyt. Jonten rotkotie oli oikeastaan Tarnin reittiä parempi ajettava, sillä tie on leveämpi, mutkissa vallitsee yleensä parempi näkyvyys ja liikennettä oli vieläkin harvemmassa. Kallistelu oli niin hauskaa, ettei valokuvia muistanut ottaa Jonten rotkolaaksosta montakaan. Myös helle oli melko painostava, joten taajaan toistuva pysähtyminen ei huvittanut.  Meyrueisin tienoilla maasto alkoi muuttua aiempaa karummaksi ja puustokin alkoi harventua. Tie alkoi vyyhtiytyä oikeasti korkeuksiin, jossa se pysytteli, kunnes aloimme lasketella alas seutukunnan korkeimman vuoren Mont Aigoualin laelta.

Mont Aigoualin huipulla pistäydyimme ihailemassa maisemia, kuten teki moni muukin matkaaja. Näkymät olivatkin verrattoman laajat. Idän autereisessa horisontissa näytti kuin lumihuippuinen vuori olisi kummitellut näkemäalueen äärirajoilla. Vaikka kirkkaalla säällä jopa Mont Blancin voi nähdä Aigoualin huipulta, ounastelimme kuitenkin, että kyseessä oli todennäköisesti Mont Ventoux, jonka kalkkikivinen lakiosa näyttää erehdyttävästi lumiselta. Luulimme, että olisimme saaneet Mont Aigoualilla olevasta kahvilasta jotain pientä purtavaa lounaaksi, mutta ostettavaa oli kenties ennakoitua vilkkaammasta turistiliikenteestä johtuen vähänpuoleisesti. Pienen purkillisen perunalastuja napostelimme sentään pahimpaan suolaisennälkään.

Mont Aigoualilta pujottelimme alamäkeen varoen, sillä ranskalaiseen tapaan tienpinnoitteen korjausten jäljiltä ajouralla oli poskettoman runsaasti irtosepeliä etenkin yllättävissä paikoissa. Useampikin sola tuli ylitettyä. Maisemiltaan ne eivät olleet mitenkään majesteetillisia, koska sijaitsivat metsäisillä kukkuloilla. Edelleen ihmetytti maan metsäisyys Ranskan keskiylängön alueella. Le Viganin tienoilla käännyimme länteen vievälle D 999-tielle, joka tarjosi aiemman serpentiinikieputtelun asemesta vauhdikasta, kaarrosrikasta ja paikoin mutkikastakin maantieajoa pitkälle Alzonin länsipuolelle, jossa tie alkoi vähitellen oieta maastonkin tasaantuessa.

Päivän päätteeksi välillä Cornus-Brusque kurvailimme pienempiä maalaisteitä  ja etenkin tie D 540 oli periaatteessa kiva, kapea ja mutkikas tervapolku, mutta auringon porotus oli saanut asvaltin ilkeästi hikoilemaan eli pikeä oli osittain huonohkokuntoisen tien pinnassa paikoin vaarallisen runsaasti. Tarkkaavaisella ajolla liukkaistakin paikoista selvittiin. Päivän päätepysäkillä olimme aika poikki johtuen meitä koko päivän hellineestä päälle käyvästä helteestä.

Jos aiemmin nautalaumat olivat värittäneet teiden varsia, keskiviikon reitin varrella niitä ei paljon näkynyt. Näimme tosin useita lampaista varoittavia liikennemerkkejä, mutta lampaista emme saaneet yhtään havaintoa. Kai niitä kuitenkin jossain on, kun niistä kerran varoitellaan.

Saapuessamme Brusqueen, kylä ei näyttänyt erityisen houkuttelevalta. Iso, ruma kivimurskaamo ei varsinaisesti ole maisemallinen makupala. Kylän reunalta alkanut tietyömaakin tuntui pikemminkin rasittavalta kuin tervetulleeksi toivottavalta. Kylän ydin osoittautui loppujen lopuksi varsin sympaattiseksi ja verkkaisella tavallaan viehättäväksi maalaistaajamaksi.

Ranskaa pidetään ruokakulttuurin mallimaana. Kuitenkin kummallisen samanlaisia ravintoloissa tarjottavat ruuat ovat yllättävän laajoilla alueilla. Ainakin sisämaassa jatkuva lihansyönti alkaa pian kyllästyttää, ja ruokalistojen kasvissapuskavalikoimatkin ovat usein suppeat. Nimenomaan pienillä paikkakunnilla, joissa valinnanvaraa on vähän. Salaatit ovat usein melko raskaita, pikemminkin liha- tai juustolautasia kuin kasvisannoksia. Ja mikä järki siinä on, että yhdellä aterialla pitää syödä kaikkea? Keitto voisi olla lounas, juustoja voisi tarjota aamiaisella, jälkiruokamustikkapiirakkaa iltapäiväkahvilla. Päivälliseksi riittäisi alkuruoka plus pääruoka.

Kuin sääntöä koettelevana poikkeuksena Brusquen majapaikkamme Dent de St. Jeanin päivällinen erottautui ranskalaisruokaloiden perusmenyistä positiivisesti. Alkupalaksi Jukka söi kylmäsavukirjolohta ja salaattia, Tuulevi kirjolohi-raputerriiniä ja salaattia; pääruokana maistui molemmille naudanliha grillatun tomaatinpuolikkaan, kesäkurptsamuhennoksen ja homejuustokastikkeen kera. Brusque sijaitsee roquefort-juuston (oksitaaniksi ròcafòrt) seutukunnalla. Roquefortiin käytettävä maito on peräisin Aveyronin departementista ja sen lähiympäristöstä ja sen on oltava Lacaune-rotuisten lampaiden käsittelemätöntä täysmaitoa, johon istutetaan Penicillium roqueforti -homeen itiöitä Roquefort-sur-Soulzonin luolista. Juustoa kypsytetään Combalou-vuoren luolissa ja sitä saa varastoida, leikata ja pakata vain Roquefort-sur-Soulzonin alueella. Roquefort sai EU:n alkuperäsuojan ranskalaisista juustoista ensimmäisenä. Jälkiruokaakin söimme: Jukka vaniljajäätelöä ja Tuulevi vadelma-sitruunasorbettia. Jukka joi pari pressionia eli hanaolutta (á 2,5 dl), Tuulevi 2,5 dl punaviiniä.

Huoneemme oli okei. Laminaattilattia, ranskalainen parveke, oikeita henkareita, pöytä ja tuoleja eli laskutilaa. Seinät oli maalattu kirkkaankeltaisiksi ja siitä tuli jotenkin välimerellinen fiilis. Valaistus oli ranskalaiskummallinen. Ei kattovaloa ja sama namiska sytytti sekä eteistilan että kylpyhuoneen valot. Hotellin käytävät oli maalattu kirkkain värein ja koristeltu mm. lasten kämmenkuvilla paikallisten koululaisten avustuksella.

Torstai 19.7.2012. Brusque - Col de l'Hôpital (883 m) - Col de Coustel (883 m) - Saint-Amans-de-Mounis - Col del Par (864 m) - Murat-sur-Vèbre - Col de la Jasse (901 m) - Moulin-Mage - Col de la Croix de Deux Sous (897 m) - Gleussac - Lacaune - Col de Piquotalen (1004 m) - La Salvetat-sur-Agout - Saint-Pons-de-Thomières - Col de Sainte Colombe (634 m) - Aigues-Vives - Saint-Marcel-sur-Aude - Narbonne - Perpignan - Ille-sur-Têt - Prades - Olette - Mont-Louis - Bolquère. 296 km.

Reittikartta

Päivän kuvat

Hotellimme aamiainen oli vallan mainio. Oikea puffetti, ja kaikkea sai ottaa itse. Perusranskalaisten aamupala-ainesten lisäksi tyrkyllä oli mm. juustovalikoima, hedelmäsalaattia, hedelmiä, mysliä ja yksittäispakattujen teollisuushillojen sijasta talon omatekoisia hilloja.

Brusque (oksitaaniksi Brusca) on 300 asukkaan kutistuva kyläpahanen, jonka jo ennen suurta vallankumousta raunioitunut, huimassa paikassa kylän yläpuolella sijaitseva linna on 1060-luvulta, ja jonka erakkokappelissa asusti pyhimyksiä ja erakkomunkkeja ainakin 1500-luvulta 1700-luvun lopulle. Linnan muureilta lienee ollut hyvä pitää tarvittaessa silmällä kylää, kylän halki virtaavaa Le Dordou -jokea ja mahdollisesti paikalla ollutta siltaa eli kahlaamoa. Hyvän aamiaisen jälkeen jaloittelimme hetken kylän mukavassa pikkukeskustassa. Le Dordoun ylittävän sillan kanteen on upotettu metallisia kaloja, mikä näin kuriositeettina tuotakoon julki.

Torstain ajourakka alkoi - toisin kuin keskiviikkona - yllättävän viileän poutasään vallitessa. Viileys saattoi johtua siitä, että alkumatkasta purjehdimme aika korkealla verrattuna merenpintaan. Vasta iltapäivän tunteina lämpeni keli oleellisesti.

Brusquesta keplottelimme välittömästi jyrkkää, kapeaa serpentiiniä Col de l'Hôpitalin laelle. Surffailu jatkui Mont Frechin (1070 m) rinteillä osittain pintaan kihonneen pien liukastamalla asvaltilla, kunnes kohtasimme D 622-tien, jolla meno jatkui erinomaisen kurvikkaana plus tie oli parempikuntoinen ja hippusen leveämpi. Karjalaisten nimikkosola Col de Sié jäi löytymättä, vaikka sitä tovin etsimme. Kartassa sola oli merkitty väärälle tielle. Viiletimme hetken Route des Lacs -teematietä eli järvireittiä, jos nyt kyseisiä jokiin padottuja tekoaltaita ja muutamia pieniä lätäköitä voi varsinaisiksi järviksi kutsua. Mutkaviidakkoa jatkui päättymättömänä ketjuna Saint-Pons-de-Thomièresin kaupunkiin saakka. Eipä hupsumpaa. Thomièresin eteläpuolella D 907 suoristui vauhdikkaaksi kaarreväyläksi, jota oli ilo tykittää reippaalla otteella, sillä ripeä vauhti lievitti nopeasti nousseen lämpötilan aiheuttamaa tukaluutta.

Narbonnea ja Välimeren rantaa lähestyessämme maisema muuttui radikaalisti. Pinnanmuodot tasoittuivat, maaperä oli kuivempaa, kasvisto alkoi muistuttaa pikemminkin Espanja tai Portugalin flooraa. Myös rakennuskanta oli selkeästi välimerellistä. Etenimme muutaman kylän läpiajoa lukuun ottamatta yllättävän sujuvasti moottoritien alkuun huolimatta siitä, että olimme isohkon kaupungin, Narbonnen, vaikutuspiirissä. Moottoritiellä A9 kouhotimme aika vilkkaan liikennevirran seassa 110 - 130 km/h marssinopeutta. Kohtalaisen navakka sivutuuli riepotteli aukeilla paikoilla pyöräkuntaamme ikävästi, toisaalta tuuli lievitti helteentuntua hieman.

Aire de la Palmen moottoritielevähdyspaikalla totesimme olevamme Välimeren rannalla. Seudun rantavyöhykkeelle tunnusomaista ovat kapeiden kannasten merestä rajaamat suuret laguunit. Kannaskaistaleilla näytti olevan isohkoja kerrostalokasaumia vieri vieressä. Ilmeisesti lomaparatiiseja ovat ne. Äkkiäkös tuo viitisenkymmentä kilometriä moottoribaanaa oli läpäisty kahden euron hintaan. Hyvä niin, hitaampi ajo reippaan kolmenkymmenen asteen kuumuudessa ei kiihottanut edes ajatuksena. Perpignanista riensimme Pyreneitten vuoristoa kohti moottoriliikennetietä Ille-sur-Têtin tienoille. Ille-sur-Têt on kuuluisa urkupillistöjä muistuttavista kalliomuodostumistaan. Myös hedelmätarhoja ja hedelmien myyntipisteitä oli alueella viljalti. Tien vasemmalla puolella 2784 metrin korkeuteen nouseva Canigou-vuori näytti valehtelematta vaikuttavalta sitä hitaasti ohittaessamme.

Moottoriliikennetie päättyi, ja tien mutkaisuus lisääntyi sitä mukaa kuin aloimme nousta alavilta mailta Pyreneitten rinteille. Onneksi välillä oli ohituskaistoja, joten hidasteista pääsi helposti eroon. Pradesissa paikkasimme nestevajausta ja kuivattelimme hikeentynyttä ajovaatetusta. Kuumuus oli painostava. Pradesin jälkeen iloksemme liikenne väheni, ja kun kipusimme rinteitä edelleen ylös päin, lämpötilakin alkoi muuttua inhimilliseksi. Tuntui älykkäältä päätökseltä varata majoitus ylempää Pyreneiltä laaksojen sijasta.

Maisemat olivat upeat jallittaessamme Tiikeriä ylämäkeen neulansilmästä seuraavaan. Tet-jokea seuraava tie oli paikoitellen erinomaisessa kuosissa, paikoin jo kunnostusta kaipaavassa tilassa. Hassua, kun joittenkin ohituskaistojen varrella sai kääntää kahvaa puolitosissaan, jotta sinnikkäästi kampoihin pistävistä, mustaa savua tupruttavista, vanhoista Relluista ja Pösöistä pääsi eroon. Kilpailuhenkistä porukkaa. Loputtomalta tuntuvan kanttailun päätteeksi saavuimme Mont Louisiin, josta oli vain lyhyt pyrähdys Bolquèren pääasiassa harmaasta kivestä rakennettuun kylään. Pidennetyn viikonlopun majapaikkamme l'Ancienne Auberge löytyi opasviittojen avulla "vanhankaupungin" kapeiden kujien sokkeloista helposti.

L'Ancienne Aubergen Madame Ghislaine Blanc oli ystävällinen, mutta hieman varautunut, ja yritti kovasti puhua englantia. Hyvin tulimme toimeen englannin ja ranskan sekamelskalla. Huoneemme ei ollut kovin suuri, mutta riittävä ja parvekkeellinen. Vuoteet erilliset mutta vierekkäin - saimme siis omat viltit ja pötkömalliset tyynyt. Huoneen kalustukseen kuului myös pieni kirjoituspöytä, pari punostuolia ja puinen vaatekaappi. Lattia oli muovimattoa, mutta seinät sen sijaan tekstiiliä, likaisen vaaleanpunaista pölyisen kokolattiamaton näköistä materiaalia. Kylpyhuone oli tilavahko ja kylpyammeellinen. Outo ratkaisu on ollut laittaa neljä lasitiiltä kylpyhuoneen ja makuuhuoneen välisen seinän yläosaan niin, että valo loistaa huoneeseen öisen vessareissun aikana. Lasielementin sijainti vaatekomeron yläpuolella mahdollisti kuitenkin valon loisteen vaimentamisen sijoittamalla ajokamppeita kaapin päälle.

Illallista muinaiskievarissa valmisti Monsieur Marc Blanc, jonka kanssa oli asioitava ranskan kielellä. Jukaltakin se onnistui tässä vaiheessa matkaa "sujuvasti" muutaman sanan varastolla. Söimme kaikkina Bolquèren iltoinamme oman talon ruokasalissa samassa pöydässä puolihoitotyyliin. Torstai-illan menyy oli sienikeittoa, paikalliset leikkeleet, katalonialaiset lihapullat oliivi-porkkana-tomaattikastikkeessa paistettujen yrttiperunoiden ja isojen valkoisten papujen kera sekä crema catalana. Ähky tuli, vaikkei Tuulevi ottanut keittoa kuin tilkkasen ja suurin osa pavuista jäi molemmilta syömättä. Joimme vettä ja puoli litraa talon kevyttä punaviiniä.

Edellinen sivu
Seuraava sivu
Pääsivulle