|
Torstai 1.7.2010. Bragança - Varge - Rio de Onor - (E) Rihonor de Castilla - Ungilde - Puebla de Sanabria - Castro de Sanabria - Barrio de Lomba - El Puente - Doney de la Requejada - Alto del Peñon (1840) - Truchillas - Truchas - Iruela - Quintanilla de Losada - La Baña - Puerto de Fonte da Cova (1842 m) - Trigal - Puente de Domingo Flórez - Vega de Yeres - Yeres - Vega de Yeres - Puente de Domingo Flórez - Salas de la Ribera - Carucedo - Mirador de Orellán - Las Medulas - Carucedo - Santalla - Villalibre de la Jurisdicción - Columbrianos - San Román de Bembibre - Arlanza - Noceda del Bierzo - San Justo de Caballinas - Noceda del Bierzo. 269 km. Vaikka Bragança olikin jees, sisämaan kuumuus tuntui turhan painostavalta. Jos Portugalista pitäisi asuinpaikka valita, tuumimme sen löytyvän mieluummin jostain vilpoisammasta paikasta meren rannalta. Helteen vaikutuksen alaisina jätimme Bragançan ja pian Portugalinkin taaksemme ja tähtäsimme Espanjan kamaralle. Jollain ilveellä Garmin sai ohjattua meidät vaatimattomalle syrjätielle naapurimaahan johtavan päätien asemesta. Eipähän ollut ruuhkaa, mutta ilmaston kolhima kulkuväylän päällyste verotti ajonautintoa ja matkavauhtia. Toisaalta näimme rajalla hauskan kyläparin: Rio de Onor Portugalin puolella ja Rihonor de Castilla Espanjassa. Kylät näyttivät jotenkin erilaisilta kuin portugalilaiset kyläset, itse asiassa ne vastasivat monia jatkossa näkemiämme espanjalaistaajamia. Rihonorin ja Ungilden välinen osuus oli käytännössä asumatonta saloa. Puebla de Sanabrian jälkeen oli vuorossa soukka erämaapolku, joka kapusi Alto del Peñon -solan korkeuksiin. Ei ristinsielua missään. Vuorten rinteiden upean violetista värityksestä huolehtivat sankat kanervakasvustot. Myös meille tuntematon keltaisena kukkiva pensas oli jälleen vahvasti edustettuna. Matkamme jatkui ylhäisessä yksinäisyydessä. Truchillasin minikylään sopisi "tiettömän taipaleen takana" -luonnehdinta, paitsi, että ohut pikitie vie sen läpi. Astetta suuremman Truchasin jälkeen kinttupolku vaihtui mainioksi mutkilla varustetuksi pikatieksi. La Bañan tienoilla maisema muuttui äkkijyrkäksi vuoristoksi, mutta yllättäen myös tekniikan temmellyskentäksi. Kalliota oli murskattu laajalti vuoriteollisuuden tarpeisiin. Näkymät olivat suorastaan rumat. Ylimpänä loistivat osittain lumen peittämät vuorenhuiput, mutta kaivokset ja kivenottamot särkivät luonnonidyllin. Vuoret ylittävällä väylällä lyllersi ennätysmäärä raskaita kuorma-autoja ja rekkoja lasteinaan kiveä ynnä muuta. Tie sinällään oli hauska jyrkkine käännöksineen ja hyvine asfalttipintoineen. Rio Sin laaksossa kurviorgia rauhoittui ja tie oikeni piirun verran nopeammaksi. Puente de Domingo Flórezissa tienviitassa luki Las Medulas ja se käski kääntymään pois suunnitellulta reitiltä. Kiittelimme kartalta puuttunutta oikotietä ajan säästymisestä ja karautimme Yeresin kylään todetaksemme, että riemu oli ollut ennenaikaista. Kunnollinen tie päättyi umpiperään. Hoksasimme, että joku neropatti oli sutannut opaskylteistä 4x4-merkinnät pois eli Yeresistä Las Medulasiin kivikkoisena urana jatkunut polku oli tarkoitettu vain maastoajoneuvoille. Luultavasti Tigerilläkin olisi polun selvittänyt yksin ajaen, mutta ajatus kaksi päällä ja täydellä kuormalla enduroinnista ei saanut kannatusta. Turhasta ylimääräisestä koukkauksesta kiukustuneina palasimme Puente de Domingo Flóreziin, jossa pidimme hermonlepuutus- ja välipalatauon. Las Medulasin punaisia suippokärkivuoria pääsimme lopulta ihastelemaan gps-laitteen originaalisesti ehdottamaa reittiä seuraten. Mirador de Orellánin näköalapaikalle vei upouusi tie. Pysäköintipaikalta näköalatasanteelle on noin 600 metrin ylämäkikävely, mutta se kannattaa. Näkymät ovat sanalla sanoen henkeäsalpaavat. Las Médulas, joka on kuulunut Unescon maailmanperintökohteisiin vuodesta 1997, oli Rooman valtakunnan tärkein kullankaivuualue. Paikan erikoinen maisema johtuu roomalaisten käyttämästä tekniikasta, jossa kiveen tehtiin ensin pieniä reikiä ja reikiin johdettiin sitten suuret määrät vettä, mikä aiheutti maanvyöryjä. Roomalaiset rakensivat yli sata kilometriä kanavia saadakseen kaivosalueelle riittävästi vettä Sierra de la Cabreran vuorilta. Osia vesiputkijärjestelmistä on säilynyt. Alueella on tehty järjestelmällisiä arkeologisia tutkimuksia vuodesta 1988. Kävimme myös Las Medulasin kylän laidalla, kylään ei ollut ajoneuvolla asiaa muilla kuin asukkailla. Isolta parkkipaikalta punaiset vuorenhuiput olivat myös nähtävissä, mutta ei niin vaikuttavasti kuin näköalatasanteelta. Loppumatka Noceda del Bierzoon luonnistui jouhevasti Ponferrada ohitusteitse välttäen ja moottoritietä kaahaten Bembibreen asti ja sieltä pikkutietä perille. Garmin tosin ohjasi meidät ensin vitsikkäästi naapurikylä San Justoon, mutta lopulta Las Fontaninas -hotelli löytyi helposti pienestä Nocedasta. Talon isäntä Miguel, joka omienkin sanojensa mukaan puhui spanglishia, tervehti meitä huikkaamalla Tuulevin nimen, kun kapusimme majatalon edessä Tikrun kyydistä. Puhetta miehellä riitti paljon; rouva oli hiljaisempi - ehkä pakosta. Lapsia perheessä oli ilmeisesti kolme ja majatalo samalla perheen koti. Rustiikkisesti kalustettu - mm. vanha keinutuoli ja kirjoituspöytä - huoneemme oli tilava ja uusi, kylpyhuone suorastaan hulppea lasisine pesualtaineen ja sadesuihkuineen. Illallisen valmistelut olivat pitkälliset, sillä emäntä käänsi päivän menyyn ilmeisesti Internetin avulla englanniksi, ja isäntä sen sitten meille monisanaisesti ja hauskasti suullisesti toi julki, kun istuimme ison ruokasalin pöydän ääressä - jotenkin tutun oloisesti ainoina asiakkaina. Keittiössäkin kävimme tutustumassa antimiin. Alkuruokana oli vähintään puolituntisen neuvottelun tuloksena lopulta bierzolaista vihanneskeittoa, jota tosin ei voi vegaaneille suositella sisältämänsä maalaismakkaran vuoksi, sekä kupilliset gazpachoa, tietenkin leivän kera. Pääruuaksi Jukka söi paneroituja sinisimpukoita, jotka eivät olleet erityisempi kulinaristinen tapaus, ja Tuulevi herkullisia kanttarelleja jonkinlaisessa munakokkelissa. Salaattia emme tilanneet eikä sitä lisukkeenakaan ollut. Annokset olivat aivan riittävät, mutta portugalilaisiin jättiannoksiin verrattuna pienet. Jälkiruuaksi Jukka söi paikallisia kirsikoita ja Tuulevi ananasta. Yllätysjälkiruuaksi Miguel toi vielä ahomansikoita, joita Tuulevi allergisena uskalsi syödä kaksi pientä, joten Jukka sai loput noin 20. Miguelista oli mielenkiintoista, että myös Suomessa kasvaa kanttarelleja ja metsämansikoita. Hän myös kertoi saavansa kyläläisiltä tomaatteja, koska nämä eivät jostain syystä pidä niistä. Tämä ihmetytti meitä. Juomapuoli oli mielenkiintoinen. Tilasimme talon punaviiniä sekä kuplavettä. Kun pyysimme toiset lasit, saimme luennon siitä, miten kuplavesi tulee sekoittaa viiniin, mutta pidimme päämme. Onneksi, sillä niin sanottu kivennäisvesi oli makeaa gaseosaa, jota suomalainen ei vissyksi miellä; muistuttaa lapsuutemme sittistä eli sitruunasoodaa. Perjantai 2.7.2010. Noceda del Bierzo - Villar de las Traviesas - Toreno - Matarrosa del Sil - Villablino - La Vega de los Viejos - Puerto de Somiedo (1486 m) - Caunedo - La Riera de Somiedo - Las Morteras - Puerto de San Lorenzo (1394 m) - Villanueva - La Plaza - Las Ventas - Caranga - Agüeras - Llanuces - Alto de la Cobertoria (1173 m) - Pola de Lena - Villallana - Moreda - Cabañaquinta - Alto de la Colladona (850 m) - Villoria - Laviana - La Faya de los Lobos - Rozadas - Martimporra - Nava - Infiesto - Arriondas - Cangas de Onís. 268 km. Aamiainen on Espanjassa päivän vähiten tärkein ateria. Fontaninan vastapuristettu appelsiinimehu ja tee maistuivat, mutta makeita leivonnaisia emme mielineet. Saimme siis paahdettua leipää öljyn kera. Syötyämme varasimme netitse huoneen Cangas de Onisista kolmeksi yöksi. Monisanaisten hyvästien jälkeen oli aika jatkaa matkaa. Muinaisen iskelmän "sanat eivät riitä kertomaan" -lyriikka kuvaa fiiliksiä moottoripyöräilyrintamalla. Täydellisiä mopoteitä oli tarvottavana niin paljon, että heikompaa saattaisi jo hirvittää. Perjantain täysimääräinen ajorupeama alkoi Rio Silia seurailevan 631-tien nopeatempoisena tunnusteluna vailla pahempaa muun liikenteen häirintää. Tie 633:lle oikaisimme Garminin kehotuksesta La Vega de los Viejosin kautta, mikä ei ainakaan vauhdittanut menoa huonokuntoisen tien takia. Mutta näimmepä meille ja todennäköisesti valtaosalle suomalaisista ennestään tuntemattoman La Vegan hiirenhiljaisen kylänpoikasen. Avaralle Puerto de Somiedolle tie nousi verkkaan kaarrellen kuin varkain. Solan pohjoisramppi olikin sitten varsinainen kurvikaruselli ja jyrkkä sellainen. Hienojen laaksonäkymien kuvaaminen jäi haaveeksi pysähtymispaikkojen puuttumisen vuoksi. Ruokailimme kerrankin kunnollisen lounaan. Caunedon vuoristokylässä osuimme paikallisia herkkuja tarjoilevaan tavernaan, jossa rouva osasi espanjan ja elekielen avulla taitavasti ja täsmällisesti kuvailla eri ruokalajeja; kaikki eivät osaa. Aterioimme ensin suolalihaa vuohenjuuston kera ja sitten suuret annokset sekasalaattia. Joimme kuplatonta vettä. Jukka jutteli talon pienen tyttären kera englanniksi, kun tämän äiti oli ensin kehottanut lastaan harjoittelemaan englannin puhumista turistisedän kanssa. Ei sielläkään sisällä muita syöjiä ollut; ulkona istuskeli jokin seurue. Sympaattisessa maalaisravintolassa lounaan nautittuamme jatkoimme laskeutumista notkon pohjalle. Hieman ennen La Rieraa, Malva-tekojärven jälkeen tie ahtautui jyrkkäseinäiseen kanjoniin, joka toi mieleen muutamat Provencen rotkot Ranskassa. Laakson perästä oli vuorossa kiemurtelua Puerto de San Lorenzon solan laelle ja sieltä jälleen vähitellen kovin epäsuorasti alas. Sitten taas ylemmille maille Alto de la Cobertorian korkeimmalle kohdalle. Espanjassa tuntuu olevan monta nimitystä solalle. Pola de Lenan taajaman jälkeen viihdyimme hetken jokilaaksossa, kunnes taas kiipesimme neulansilmä kerrallaan La Colladonna -solan päälle. Pola de Lavianan ohitimme pikatietä painellen ja kurvailimme erityisen mutkikasta tietä La Faya de los Lobosin laelle ja edelleen loputtomasti kurvitellen Navan kaupunkiin. Päivän mutkasaldo alkoi olla täysi. Onneksi Navasta pääsimme sukkelasti suoraviivaisempaa äkkipikaväylää Cangas de Onísiin (asturiaksi Cangues d'Onís). Cangas de Onisin kotimme Hotel Monteverde sijaitsee kaupungin keskustassa rauhallisen sivukujan päässä lähellä jokea ja sen ylittävää notkuvaa kävelysiltaa, jolla saa olla enintään 20 ihmistä samaan aikaan. Huone oli pienenpuoleinen ja kokolattiamattoinen, mutta muuten hintalaatusuhteellisesti kelvollinen (126 € kolmelta yöltä aamiaisineen). Kylppäri vaikutti vastaremontoidulta ja suihkun viemäri veti ihan kotimaiseen malliin, mikä on eteläisessä Euroopassa jokseenkin harvinaista. Katumelua ei sisäpihanpuoleiseen huoneeseemme kulunut. Harakat metelöivät katolla ja se kuului kylppärin ilmanvaihtoröörienkin kautta. Nukkumismukavuutta haittasi matrimoniaalinen tyyny eli päänaluseksi tarkoitettu yhteinen pitkä pötkylä. Ison yhteisen lakanan kanssa kaksi lämpötaloudeltaan erilaista ja nukkumisasennoiltaan yksilöllistä individiä vielä jotenkin pärjää, mutta yhteinen tyyny on oikeasti hankala esimerkiksi, kun haluaa kääntää hikistyneen tyynyn toisin päin. Ja miten toimitaan, jos toinen ei halua ollenkaan tyynyä? Roikutetaan tyynyn toista päätä sängyn ulkopuolella? Portugalissa oli usein mahdollisuus aviovuodemallissakin kahteen peittoon: esimerkiksi portugalilainen vohvelikangas(päivä)peitto Jukalle ja lakana Tuuleville. Monteverden isäntä oli edellisen majapaikan isännän vastakohta: asiallinen, hiljainen ja rauhallinen. Ystävällisiä ja kohteliaita olivat toki molemmat, mutta eri tyylilajeissa. Saapuessamme hänellä oli resepsuunissa apuna tyttö, joka puhui englantia, mutta aamiaiset hoidettiin espanjaksi sen vähän mitä siinä jutella tarvitsi. Muutenkin seutukunta vaikutti melko vieraskielitaidottomalta. Tai sitten sellaisia olimme me seudulla, jossa kielivalikoimaan kuuluu muun muassa asturian kieli (Asturianu tai Asturleonés), jonka virallistamiskampanjan edustajien pensselien ja spraypurkkien jälkiä näkyi lukuisissa nimikylteissä perjantaireitin teiden varsilla. Jollei kylän tai kaupungin nimi ollut virallisessa kyltissä kahdella kielellä, oli se korjattu oikeaan muotoon kieliaktivistien käsin, esim. J muutettu X:ksi (kummassakin tapauksessa ääntynee hoona). Asturian kieltä puhutaan Pohjois-Espanjassa joissakin osissa Asturian itsehallintoaluetta sekä Leónin, Salamancan ja Zamoran maakuntia. Portugalin Miranda do Douron alueella puhutaan sen lähisukulaista mirandeesia. Kielellä arvioidaan olevan noin 600000 puhujaa, mutta vain 100000 heistä on äidinkielisiä. Asturiassa kieli on suojeltu autonomisella lainsäädännöllä, ja se on valinnainen kieli kouluissa, mutta ei kuitenkaan virallinen kieli. Mirandeesilla on Portugalin Miranda do Dourossa virallinen asema. Aamiainen oli melko vaatimaton, mutta monipuolisempi kuin Fontaninasissa. Silti se painottui suomalaismakuun turhan paljon makean puolelle. Onneksi tarjottiin sentään teetä, tuoremehua, sämpylöitä, sulatejuustoa, maissihiutaleita, jukurttia sekä omenoita. Jukan tropical cocktail -jukurtti maistui samalta kuin lapsuusajan punaiset ja keltaiset neliönmuotoiset purkkatyynyt, joita oli kaksi läpinäkyvässä pakkauksessa. Illan aluksi Tuulevilla oli halu maistaa kuuluisaa paikallista siideriä jossakin tyypillisessä sidreriassa, joten hankkiuduimme sellaiseen. Ei olisi kannattanut: juoma oli pahaa ja palvelu tylyä, kun emme osanneet juoda tarjoilijan korkealta päänsä yläpuolelta alas lantion korkeudella pitelemäänsä isoon lasiin kaatamaa siideritilkkaa etiketin mukaisesti Pohjanmaan kautta. Lattialle sijoitetusta siiderin kaatosammiosta huolimatta siideri loiskui kapakassa - kuten muuallakin, minkä myöhemmin havainnoimme useasti - niin, että tahmeus tuntui kengänpohjissa ja juomanlaskijain lahkeet ja kengät kastuivat. Sidreriassa olisi saanut ruokaakin, ainakin tapaksia, mutta, kun asturialaistyylinen palvelukulttuuri ei meitä miellyttänyt, suuntasimme toisaalle tyhjennettyämme ensin pullon, jonka omavaltaisesti veimme pöytään ja josta annostelimme omaan tahtiin ja tapaan. Jukalla oli mielessä sellainen ruokapaikka, jossa voisi katsella futista syömisen lomassa. Päädyimme ensin baariin, jossa näytti olevan ruokapuolikin takaosassa, mutta emme sielläkään syöneet, vaan joimme pienet oluet. Seuraavaksi löysimme hyvinkin kansoitetun kapakan, joissa söimme isot annokset grillikylkeä ja sekasalaattia sekä jälkiruuaksi isot lohkot verkkomelonia sekä joimme punaviiniä samalla kun katsoimme Uruguay-Ghana-matsia, jonka urukhait voittivat rankkarikisassa, mikä tietysti latinoyhteyden vuoksi suurinta osaa asiakaskunnasta miellytti, vaikka meistä olisi ollut mukavaa saada jatkoon yksi afrikkalaisjoukkuekin. Iltapäiväottelu, jossa Hollanti passitti ennakkosuosikki Brasilian kotiin, jäi harmittavasti näkemättä. Lauantai 3.7.2010. Cangas de Onís. Vietimme huolto- & löpöttelypäivää. Sataa tihutti. Pyykkiä pesimme ja toivoimme kosteahkosta ilmanalasta huolimatta saavamme sen kuivaksi maanantaihin mennessä. Tuulevi ompeli Jukan sisäsivulaukun irtiratkenneista saumoja yhteen mitenkuten. Kassi uhkasi hajota vetoketjun läheltä tereiden kohdalta ja kangas oli sen verran liestyvää, ettei kursintatyölle uskaltanut takuuaikaa antaa. Huoltotoimista suoriuduttuamme haimme turisti-infosta, jossa asiakaspalvelija puhui hyvää englantia, pari karttaa, minkä jälkeen tarkkailimme sekä yltä että alta kaarevaa, kivistä, roomalaista Sella-joen ylittävää siltaa, joka on rakennettu 1200-luvulla. Joen veden totesimme kylmäksi ja kirkkaaksi. Lounaspaikkaa valikoimme pitkän tovin. Olisimme halunneet tapaksia, mutta eihän niitä päivän lounaan (menu del dia) aikaan mistään saanut. Paikallista perinneruokaa fabadaa (papu-possupataa tai -keittoa) emme halunneet, vaan nautimme sekasalaatit alkuruuaksi ja Jukka pääruuaksi merianturaa ja Tuulevi porsaanleikettä. Jälkiruuaksi saimme jukurttia. Juomana olivat punaviini ja vesi. Hinta oli 9 euroa/lounastaja. Lounaan lomassa saimme taas ihmetellä siiderinkaatoseremonian älyttömyyttä. Cangas de Onisin asukasluku on vain 4000. Vilkkaammalta se vaikutti matkailijatulvan vaikutuksesta. Suurin osa matkailijoista vaikutti olevan espanjalaisia. Toisin kuin Portugalissa, havaitsimme espanjalaisissa tyypillistä espanjalaisuutta kuten stereotyyppistä ulkonäköä, nopeaa ja kovaäänistä puhetta sekä sitä tehostavaa käsien käyttöä. Monteverde-hotellin aamiaistilassa oli langaton verkko sekä televisio, mutta telkkarista ei näkynyt MM-jalkapalloa miltään kanavalta. Niinpä suuntasimme iltapäiväottelun seurantaan läheiseen baariin, jossa oli runsaasti futiksen katsojia ja kaupan päälle langaton nettiverkko. Joimme kokista, kahvia ja teetä. Tuulevi lähinnä nettaili, mutta Jukka katseli jalkapallo-ottelua, jossa Saksa pudotti Argentiinan jatkosta maalein 4-0. Yllättäen muukin baarikansa iloitsi Saksan maaleista eikä kannattanut espanjankielistä joukkuetta. Kävimme myös varaamassa mereneläväravintolasta pöydän illaksi ruokailua ja Paraguay-Espanja-ottelua varten. Se ei ollut ihan helppoa, koska tarjoilijat eivät osanneet edes sen verran englantia kuin me osaamme espanjaa, ja se on vähän. Mutta onnistuimme silti elekielen avulla saamaan pöydän sisätiloista television läheltä. Katuterassin pöydät olivat jo kaikki varattuja. Illalla söimme tiiviissä futistunnelmassa laatuaterian. Ateria koostui alkukeitoista: Jukalle crema de nécoras (katkarapukeitto), Tuuleville sopa de pescado y marsico (merenelävä- & kalasoppa, jossa oli isoja sattumia). Pääruuat jaettiin: mejillones al vapor (keitetyt sinisimpukat) ja zamburiñas a la planca (grillatut kampasimpukat). Jälkiruuaksi ei ollut tarjolla hedelmiä, joten sorruimme flan pudimiin (brazilialainen paahtovanukas, Jukka) ja juustokakkuun (Tuulevi, joka ei jaksanut syödä annoksesta edes puolta). Jälkiruuat olisi voinut jättää syömättä. Niistä tuli ähky olo ja ne olivat suhteellisen kalliita (4-5 euroa/kpl). Koko ruokailun hinta - alkuoluineen, punaviineineen ja vesineen - oli hiukan yli 60 euroa eli ehdottomasti reissun kallein. Huuto oli ravintolassa melko kova, kun Espanja voitti. Melkein kuin koko kisat olisi jo voitettu. Illan päätteeksi Tuulevi hajotti viuhkansa huuhtelemalla sitä vedessä. Muovi ja kangas kestivät, liima ei. Toimenpiteen syynä oli viuhkalle roiskunut mereneläväsoppa sekä siihen tarttunut tupakanhaju. Onneksi uusi viuhka löytyi läheisestä suvereenishopista hintaan 4,50 euroa. Vaaleaa puuta ja mustaa kangasta - tyylikäs. Sunnuntai 4.7.2010. Cangas de Onís - Mestas de Con - Poó de Cabrales - Las Arenas de Cabrales - Poncebos - Tielve - Sotres - Hoyo del Tejo - Sotres - Tielve - Poncebos - Las Arenas de Cabrales - Poó de Cabrales - Mestas de Con - Soto de Cangas - Covadonga - Soto de Cangas - Cangas de Onís. 120 km. Sunnuntaiaamun ratoksi käväisimme pienellä säänhaistelukävelyllä Sellan sivujoen Rio Güeñan varrella. Yksi perhostelija touhusti joessa. Plazalle virittelivät aamuvirkut torimyyjät kojujaan - lähestyihän kello jo kymmentä. Picos de Europa (Euroopan huiput) on vuoristoalue vain 20 km Espanjan pohjoisrannikolta sisämaahan. Huiput ovat osa Cantabrian vuoristoa ja sijaitsevat useammalla autonomisella alueella (Asturias, Cantabria sekä Kastilia ja León). Yleisimmin hyväksytty selitys nimelle on se, että vuoret olivat ensimmäinen, mitä merelle näkyi laivoilta, jotka palasivat Amerikoista. Picos de Europan kansallispuisto (n. 65 000 hehtaaria) on perustettu vuonna 1995, mutta Covadonga-järven seutu, nykyisen kansallispuiston länsiosa, on rauhoitettu jo vuonna 1918. Vuoristo pääsi vuonna 2003 UNESCO:n biosfäärikohteeksi. Vuoristo on lähes kokonaan kalkkikiveä. Korkein huippu on Torre de Cerredo (2648 m). Alueen korkeussuhteista kertoo jotakin myös se, että siellä on jäätikköjärviä. Sunnuntairisteilylle lähdimme kiireettömällä asenteella. AS114-tie kyyditti meidät vikkelästi, loivasti kaarrellen Las Arenas de Cabralesiin. Poó de Cabralesin liepeillä vuoren seinään rouhittu tie tarjosi ahtaampiakin kurveja. Lyhyt sadekuuro tiputti muutaman vesipisaran kypärän visiiriin, muttei haitannut muuten. Las Arenasista marssimme Picos de Europan kansallispuistoon, ja jo vain maisemat muuttuivat laakista karkean vuoristoisiksi. Hyvälaatuinen tie puikkelehti majesteetillisessa kurussa Rio Cares -kymen kulkua noudatellen. Poncebosin pikkasessa taajamassa on pieni tekojärvi ja vesivoimala sekä Bulnesin vuoristokyläseen vievän funikulaarin lähtöasema. Matkaa suunnitellessamme funikulaari- tai köysirataekskursio Picos de Europassa oli listallamme, mutta utuisen ja pilvisen sään takia emme sitä toteuttaneet. Raukeatempoinen vaellus jatkui kansallispuiston huippaavissa maisemissa. Jyrkkään rinteeseen kaivettu tie kapeni, ja jonkin verran kivikuntaa oli putoillut jyrkänteeltä ajoradalle, joten kohtalaisen valppaasti sai pyörää ohjailla. Ohitettavia autoja mönki meitä hitaampina ja vastaantulijoitakin oli lajin verran, olimme siitä päätellen oikealla turistiseudulla. Tielven kylän tai paremminkin väljän talorykelmän laidalla tiirailimme hetkisen rinteillä muina miehinä taitavasti loikahtelevia vuohia. Paikallisia tunnuseläimiä lehmiä oli oleskellut parkkipaikalla lukuisista tallaantuneista liukumiinoista päätellen. Kansallispuiston uumenissa luikertelevan tien varrella on muutamia vähäväkisiä kyliä, jotka ovat kuuluisia luolissa kypsytetyistä juustoistaan. Sotres oli suurin näkemistämme, eikä sekään kovin kookas. Kylän kokoon nähden siellä oli ihmeen monta hotellia, ainakin neljä. Sotresin jälkeen tie heikkeni dramaattisesti, mutta jatkoimme matkaa, koska hotellimme seinällä olleesta kartasta olimme tulkinneet, ettei tie päättyisi umpikujaan vaan voisimme tehdä kiertoajelun. Sitä paitsi eräs pariskunta paineli isolla skootterillaan idän suuntaan niin määrätietoisesti, että arvelimme tien palaavan jossain vaiheessa sivistyksen pariin. Nousimme sen verran korkeammalle, että sukelsimme pilven sisään. Näkemäalue rajoittui lähiympäristöön, joka oli puutonta, kivistä ruohikkotannerta. Hoyo del Tejossa kulku-uralta erkani päällystämätön, patikointiin tarkoitettu kivenmurikkapolku, jota emme todellakaan lähteneet jutaamaan. Tämäkö oli se hotellin karttaan piirretty väylä isommalle tielle? Koska Trevisoon johtava raitti ei osoittanut petraantumisen merkkejä, käännyimme takaisin. Hoyo del Tejon pysäköintipaikan eksoottisen näköisellä usvanummella käyskenteli hevosia sekä lehmiä vasikoineen meistä piittaamatta. Mukava oli tvistailla jälleen kunnollista asfalttia paluumatkalla. Maisematkin näyttivät erilaisilta alamäkeen lasketellessamme. Tällä kansallispuiston syrjäisellä tiellä näimme jostain syystä useampia prätkiä, mm. kolmen Gold Wing -pariskunnan porukan. "Koti"matkalla tuikkasimme vielä matkailijoiden ruuhkauttamaan Covadongaan, jossa pidimme kevyen eväspaussin kuuluisaa luostaria välimatkan päästä katsastellen. Päätimme myös pistäytyä vilkaisemassa kauniiksi kehuttua Lago de Enolia, mutta teimme pian U-käännöksen, sillä alkoi sataa vettä ja tie nousi sakeaan pilveen. Palasimme Cangas de Onísiin, koska maisemia ei olisi sumussa nähnyt eikä yleinen kastuminenkaan kiihottanut asuntomme kuivausmahdollisuuksien vähäisyyden vuoksi. Koska lounas oli mitätön (kokojyväkorppuja ja jaffaa Covadongassa parkkipaikalla paksukarvaisen ja likaisen lampaan seuratessa meitä aidan takaa), tuli illallisnälkä espanjalaisittain hyvin aikaisin. Hieman iltaseitsemän jälkeen nakotimme jo pizzeriassa valtavien vihersalaattien ääressä. Pääeineeksi Jukka söi spaghettia herkkusienigorgonzolakastikkeen kera ja Tuulevi jauheliharavioleja. Maanantai 5.7.2010. Cangas de Onís - Tormin - Oseja de Sajambre - Puerto del Pontón (1280 m) - Puerto de Panderruedas (1450 m) - Posada de Valdeón - Santa Marina de Valdeón - Puerto de Pandetrave (1562 m) - Portilla de la Reina - Puerto de San Glorio (1609 m) - La Vega - Potes - Ojedo - La Hermida - Linares - Collado de Hoz (658 m) - Quintanilla - Collado de Ozalba (560 m) - Puentenansa - Collado de Carmona (611 m) - Valle de Cabuérniga - Ruente - Luzmela - Villanueva de la Peña - Torrelavega - Santa Cruz de Bezana - El Astillero - Gama - Argoños. 266 km. Sää oli mitä otollisin moottoripyörämatkailulle: +20-25 Celsiuksen lämpötila ja aurinkoista. Vasta loppupäivästä elohopea kiipesi yli 25 asteen. Heti kohta Cangas de Onísin eteläpuolella Cañon kylässä Rio Sellan koskeen laadittu Estación de Desove de Salmones -lohiporras jäi tarkastamatta. Matkailuesitteen mukaan siellä voi seurata lohien nousua. Olisikohan heinäkuun alussa kyseisessä portaikossa ollut kovakin kutu mielessään jokea ylämäkeen kiipeävien koukkuleukojen tunku? Desfiladero de los Beyos -rotko oli pystyseinäinen ja paikoin kapea. Huikeimpia paikkoja ei voinut edes yrittää kuvata, kun pysähtymislevikkeitä oli perin kitsaasti. Kuilun pohjalta tie sahasi Puerto del Pontón -solan korkeuksiin miellyttävän hyväpintaisena. Hiukan harmitti, kun Mirador de Osejassa ei tullut ikuistettua ällistyttävän komeaa rotkomaisemaa ja seinämässä kiertävää tietä. Posada de Valdeoniin vievä sivuraide alkoi kunnoltaan 625-tietä kehnompana, mutta muuttui kohta asialliseksi. Monenlainen on Picos de Europa. Jos oli Beyosin rotko jylhä ja toisaalta kuilun pohjalla virtaavan kirkasvetisen joen ansiosta pirteäkin, oli myös vuoriston maasto vaikuttavaa. Tie johti karusta kanjonimaisemasta pehmeästi kumpuilevalle vuoriylängölle ja kulki vähemmän huimaavasti mäkien harjalla tai loivissa rinteissä. Keltakukkaista puskaa olivat tunturien rinteet täälläkin tulvillaan. Ristinsielukin tuntui harvinaiselta. Kartalle valkoisella maalattu lenkki oli yksi reissumme autioimmista. Uneliaanpuoleiset Posada de Valdeón ja Santa Martina de Valdeón sekä pari muuta taloryhmää olivat käytännössä reitin ainoat asutuskeskukset. Puerto de Panderruedasin solatasangolla näimme muutaman muunkin kaksijalkaisen, muuten oli laitumella ruokailevilla nautaeläimillä ylivoima yksilöiden määrässä inehmoihin verrattuna. Posada de Valdeónin ja Santa Martina de Valdeónin välinen lyhyt etappi oli älyttömän kapea ja kuoppainen. Santa Martinan jälkeen tie hyventyi jälleen ja mutkaa ryhtyi pukkaamaan reitin kiertyessä Puerto de Pandetraven solatietä ylöspäin. Puerto de Pandetravella huomasimme, että Pyhän Jaakobin pyhiinvaellusreitin eli Camino de Santiagon, Espanjan ja Ranskan rajalta Pyreneiltä Luoteis-Espanjan Santiago de Compostelaan kulkevan pyhiinvaellustien, opasteita oli tienposkessa. Pilgrimistejä ei näkynyt kuvassa. Portilla de la Reinan jälkeinen kurvibaana oli aiempaa leveämpi aina Puerto de San Glorion laelle saakka. Itärinteen näköalaterassilta näki pyörryttävän esteettömästi alas serpentiinitietä sekä kauas laaksoon ja ympäröiville vuorille. Iso kaurispatsas oli pystytetty levähdyspaikalle tervehtimään ohikulkijoita. Solan jälkeen tie huononi oleellisesti. Päällystevaurioita oli säännöllisen tasaisesti ja tienpiennar oli sortunut useista paikoista, tien peruskorjaus oli kylläkin jo käynnissä. Vasta Potesissa saatoimme jälleen ajaa kunnollisella asfaltilla. Ojedossa väliaika: colaa ja kinkkusämpylää. Potesin ja La Hermidan välillä viiletimme vilkkaassa liikenteessä ylvään rotkolaakson pohjalla vuolaana kohiseva koski seuranamme. La Hermidasta nousimme uhkajyrkkää spiraalipolkua Linaresin kylään, tie jatkui erinomaisen kiharaisena ja muutenkin ensiluokkaisena parin solan ylitse Rio Nansan jokilaaksossa sijaitsevaan Puentenansaan. Alavilta mailta nousimme heti uudestaan Carmona-solalle jälleen erityishauskaa tervapolkua myöten. Valle de Cabuérnicasta laskimme laaksotien kuumuudessa moottoritielle. Konepolkua posotimme Santanderin ohitse miltei Santoñaan saakka stopaten lopulta Argoñosin kaupunkiin. Argoñosin merkillisen näköinen majapaikkamme Hotel La Traina oli myös siitä yllättävä, että alakerrassa sijaitsi kylpyläosasto saunoineen. Siellä löylyttelimme illalla paikalliseen tapaan uima-asut päällä. Ulkouima-altaaseen tai sisäporealtaaseen emme tutustuneet. Osastolla saunan ulkopuolella oli tuperruttavasti ainakin 50 astetta lämmintä ja saunassa luultavasti sopivat 80-90 astetta. Kuumuus tunki myös hotellin käytäville; samoin kosteus, joka irrotteli maalia seinistä. Onneksi huoneessa oli ilmastointi. Illastimme tylyn tädin emännöimässä ravintolassa ainokaisina ruokailijoina sekasalaattia (Jukka) ja jamon ibericon kera tarjottua melonia (Tuulevi) sekä meriahventa a la plancha, joskin Jukka epäili, ettei se grillattua ollut, ynnä mansikkamoussea (Jukka) ja sitruunamoussea (Tuulevi). Tiistai 6.7.2010. Argoños - Ria de Argoña - Colindres - Bilbao - Larrabetzu - Muxika - Gernika - Gautegiz-Arteaga - Lekeitio - Ondarroa - Mutriku - Deba - Arroa Bekoa - Zestoa - Azpeitia - Errezil - Tolosa - Berrobi - Puerto de San Antón (490 m) - Leitza - Gorriti. 242 km. Saunaosaston käyttö kuului hotellihuoneen 40 euron hintaan, aamiainen ei. Söimme sitä kuitenkin alakerran cafeteriassa vajaalla kympillä: vastapuristettua appelisiinimehua, teetä sekä pintxoja (kinkkusämpylä ja leipäpala, jonka päällä munakasta ja serranonkinkkua). Tukeva ja maukas aamiainen. Yöllä oli satanut vettä, mutta matkaan lähtiessämme pilviverho alkoi hälvetä ja kohta aurinko porottikin pilvettömältä taivaalta. Tiistain siirtymä alkoi pistolla eräälle Biskajan lahdelle. Onkimiehiä oli silloilla ja soutuveneissäkin eväniekkojen narrauspuuhissa. Santoñan viekoitteleva kuvajainen siinsi peilimäisen sileän laguunin vastarannalla. Survouduimme kuitenkin moottoritien runsaan liikenteen sekaan. Maisemat autopistan poskessa olivat komeat - vuoria, merta, niittyjä ja peltoja - vaikkei kuljettaja niihin kerinnyt ajamiseltaan keskittymään. Nopea eteneminen oli miedosti stressaavaa, kun piti koko ajan varoa yllätyksellisten espanjalaisautoilijoiden kekseliäitä tempauksia. Painalsimme pitkät tovit neljän saksalaismotoristin imussa. Kolmella heistä oli innovatiiviset suuriläpimittaisista muoviputkista rakennetut sivulaukut. Bilbaossa jättäydyimme kvartetin seurasta ja pudottauduimme pois isolta kulku-uralta. Garmin hupsutteli ja yritti harhaanjohtaa meitä minne sattuu ennen kuin pääsimme suunnitellulle reitille. Paikallistie tosin oli niin autoista tukossa, että U-käännyimme ja suunnistimme merelle päin Picasson maalauksesta tunnetun Gernikan kautta. Heti sivupolulle päästyämme olimme käytännössä yksiksemme. Tie aaltoili tavattoman mutkaisena ja mäkisenä vihreiden ja varjoisten metsien katveessa. Gernikan keskustan ruuhkaan emme halunneet, joten peippailimme metsäisten kukkuloiden yli veden ääreen Lekeitioon. Kuvauksellisesti merenlahdessa lymyävässä Lekeitiossa etsiskelimme taukopaikaksi baaria tai kahvilaa, mutta emme löytäneet. Jatkoimme rantatietä itään päin. Rantaa nuoleva väylä on karttaan merkitty keltaisella eli sen olettaisi olevan kohtalaisen tilava ja nopeakulkuinen maantie, mutta sepä olikin yksi matkamme kapeimmista ja kurvikkaimmista pätkistä. Hauska silti tai ehkä sen takia. Ondarroan kaupungin kalasataman edustalla vietimme katukahvilassa lounaspaussin. Kivalta tarjoilijattarelta tilasimme pintxoja, eräänlaisia baskien tapaksia, hyvää kinkkujuustomunakasta sekä patonkia ja colajuomaa. Tarjoilijatar opetti myös, että kiitos on paikallisella kielellä eskerrik asko. Kylteistä tavaamamme baskin kieli tuntuu käsittämättömältä, vähän kuin takaperin kirjoitettua konttikieltä.
Tietoisku:
Baskimaa eli Euskal
Herria on itsehallintoalue Pyreneiden niemimaan ja Biskajanlahden helmassa, Ranskan
ja Espanjan välissä. Kaikkiaan 2,1 miljoonaa baskia asuu kolmella Ranskaan
ja neljällä Espanjaan kuuluvalla alueella, joista kolme muodostaa
autonomisen alueen Euskadin (espanjaksi País Vasco), joka jakautuu kolmeen
piirikuntaan: Araba, Bizkaia ja Gipuzkoa. Lisäksi alueella asuu muitakin kuin baskeja, noin miljoonan asukkaan verran. Kevyen lounaan lopetettuamme jatkoimme rannikkotietä Debaan, jonka lähellä kuvasimme hetken Atlantin aaltojen kovertamia kallioita ja tasaisia merimaisemia. Olipa muuten rannalla miellyttävän vilpoista. Päätimme oikaista alkuperäissuunnitelmasta poiketen suorempaa reittiä Pamplonan suuntaan. Yllättävän lavea tie vei meidät hoppuisasti Azpeitiaan, jonka jälleen kanttailimme jälleen perusteellisesti metsien siimeksessä Tolosan kaupunkiin asti. Tolosasta keikuttelimme nelinumeroista mutkatietä parinkin matalan solan yli metsäteollisuuskaupunki Leitzaan, jossa kyselimme sijaa majatalosta. Vastaus oli ei-oo, siispä seuraavaksi tiemme kävi Garminin hotellilistalta löytyneeseen moottoritiehostaliin, josta otimme huoneen hintaan 67 euroa sisältäen illallisen muttei aamiaista. Tuulevi tuli jostain syystä kirjatuksi motellin kirjoihin englantilaisena. Ilmeisesti kysely henkilökunnan englanninkielen taidosta sekä passin kertoman Suomi - Finland -nimiseen maan tuntemattomuus saivat vastaanottovirkailijan kirjaamaan omat päätelmänsä totuuden sijaan. Illallista ei jostain syystä saanut syödä baarin puolella, jossa oli televisio, vaan oli ruokailtava salissa, jossa töllötintä ei ollut. Ruokailimme salaattia, porsaanfileetä, jäätelöä (Jukka) ja vanukasta (Tuulevi) sekä punaviiniä & vettä MM-jalkapallomatsin ensimmäisen puoliajan aikana, jolloin Jukka hyppäsi aina välillä tarkistamassa pelitilanteen. Toiselle puoliajalle ennätimme ensin baarin puolelle ja sitten omaan huoneeseemme katsomaan, miten Hollanti voitti Uruguayn ja pääsi loppuotteluun. Kivilattiaisessa, tilavassa, niukasti kalustelussa huoneessa oli reissuin huonoimmat sängyt, upottavat joustinpatjat. Verhot olivat kumia tai kumin tapaista muovia! Pyyhkeet polyesteriä, pesu 30 Celsiuksen lämpöisessä vedessä. Edellispäivältä kosteiksi jääneet pyykit saimme kuivumaan Jukan huoneen poikki ripustamalle narulle. Keskiviikko 7.7.2010. Gorriti - Irurtzun - Pamplona - Huarte - Urroz - Lumbier - Alto de Iso (670 m) - Navascués - Puerto las Coronas (950 m) - Burgui - Garde - Anso - Hecho - Jasa - Aisa - Lastiesas Bajas - Jaca - Sabiñánigo - Biescas - Sallent de Gállego. 258 km. Hostal de Paco Zelain baari oli erittäin vilkas: moottoritiematkaajia lamppasi aamukahvilla tiuhaan tahtiin. Söimme siellä aamiaiseksi jälleen pintxoja: kinkkutomaattisämpylät vastapuristetun appelsiinimehun, teen ja kahvin kera. Baskimaassa olisi oleillut mieluusti kauemminkin, mutta kotimatkaaminen edellytti matkantekoa. Harmillisen vähän tuli valokuvattua Baskimaassa, uhkeita vuoristo- ja laaksomaisemia olisi ollut tuossakin maakunnassa. Pysähtymismahdollisuuksien puute serpentiiniteiden varsilla hankaloitti jälleen kuvaustoimintaa. Pyreneille taivallus alkoi liukkaasti autovia-tyypin moottoritietä pitkin. Hieno moottoritie laajoine kaarteineen ja loistavine maisemineen. Alamäkeen pudotellen olimme äkkiä Pamplonan eli baskiksi Iruñan porteilla. Pamplonan laitamillakin näkyi lukemattomia juuri meneillään olevaan härkäjuoksufiestaan matkaavia, asianmukaisesti valkoisiin asuihin plus punaisiin huiveihin ja vyöhön pukeutuneita juhlijoita. Kaikki kaupat näyttivät olevan kiinni. Ohitimme suurkaupungin pohjoispuolelta aika joustavasti ja jatkoimme kaakkoon Lumbieriin suorasukaista maantietä. Koska oli jälleen hot-hot-kuuma, kuski reititti kurssin vuoriston mahdollisesti viileämpään ilmanalaan. Ei sää ylempänä ollut juurikaan viileämpi 900 metrin yläpuolellakaan, mutta paraslaatuinen tie vekslasi innokkaasti ylös-alas rutisevan kuivia havumetsäkukkuloita. Helle vaivasi aika tavalla, ja somassa Garden kylässä pysähdyimme virkistäytymistauolle. Parkkeerasimme Tigerin ilmeisesti kauppa-autoa odottelevien kyläläisten ihmeteltäväksi ja lompsimme leirintäalueen kahvilaan. Yritimme ostaa juotavan lisäksi sämpylöitä tai muuta suolapalaa, mutta cafen tarjonta rajoittui ruokapuolella perunalastuihin. Suoloja niistäkin toki sai ja virvoitusjuomasta energiaa. Gardesta poistuva tie ruuvautui vuoren yli ja sieltä alas ihailtavan kiehkuraisesti. Tienpientareen niittäjä oli levitellyt heinää ja männynkäpyjä runsaalla kädellä ajoradallekin, joten aivan surutta ei passannut päästellä kaitaa jyrkkäkurvista vuoripolkua. Anson kylästä Hechoon johtava unelmaväylä oli taas uudehko ja avaraksi rakennettu sisältäen rutkasti käännöksiä ja korkeuseroja, voiko paremmasta edes uneksia! Hechosta lasetimme hetken etelään Valle de Hechon pohjalle luotua suoraa maantietä, kunnes vilkku vasempaan ja nokka kohti itää. Jasan tie oli ihan omanlaisensa: kuoppainen ja pahasti kärsinyt. Jasan ja Aisan yhdistävä metsätie oli mielenkiintoinen kokemus, kippurainen yksikaistainen polku ei ilmeisesti kuulunut tienhoidon priorisoinnissa listan kärkeen. Pahimpia monttuja oli paikkailtu pien lisäksi myös soralla, joten irtonaista hiekkaa oli tiellä vietävän runsaasti lähes koko matkan. Yksi kuumuuden sulattama pikipaikkaus meinasi yllättää kuskin, mutta selvisimme eturenkaan luistelusta säikähdyksellä. Aisan kyläseen pääsimme ehjin nahoin, mutta muutimme käsikirjoitusta siten, että ajoimme Jacan kaupunkiin parempikuntoista reittiä. Michelin-karttaamme oli nimittäin oikein erikseen merkitty, että Boraun kautta kulkevalla mutkatiellä olisi vaarallisia osuuksia. Koluamamme Espanjan tiet - syrjäisimpiä polkuja mukaan laskematta - ovat olleet pääsääntöisesti loistokuntoisia. Portugalin tapaan väylät ovat olleet myös kovin vähän liikennöityjä pois lukien moottoritiet, joiden liikennetiheys on ollut huomattava. Vähäisten kokemustemme mukaan Espanjan kaupungeissa liikenne on sujuvaa, kävelijöille ja sivutieltä tuleville annetaan tilaa. Maanteillä taas ei juurikaan väistellä takaa vauhdikkaammin tulevaa. Esimerkiksi etanavauhtia ryömivä rekka ei siirry tien laitaan vaikka olisi tilaakin, vaan kerää sopivassa ylämäessä mahtijonon taakseen, mikäli ohittaminen on mahdotonta. Jos antaa tietä perässähiihtäjälle, voi olla suhteellisen saletti, ettei iberialaisen ohittajan käsi heilahda kiitoksen merkiksi. Ihmetystä on herättänyt Espanjassakin moottoripyöräin verrattain vähäinen määrä, eikö Espanja kuitenkin ole prätkäilymaa? Jacassa kaupan pihalla syödyn myöhäislounaan jälkeen navigoimme itään Sabiñánigoa päin ja edelleen isohkoa tietä kohti Ranskan rajaa. Biescasissa totesimme lämpötilan niin sietämättömäksi, että jatkoimme ylös vuoristoon ja nimenomaan 1305 metrin korkeudessa sijaitsevaan Sallent de Gállegon kaupunkiin. Lämmin oli Sallentissakin, muttei niin päällekäyvän tukahduttavaa kuin tasamaalla. Majapaikaksi valikoitui pittoreskin kylän majapaikoista El Reyno, toinen paikka, josta sijaa kysyimme. Rustiikkisen raikkaassa huoneessa nukutti hyvin. Paikan ainoana miinuksena voinee pitää sitä, ettei kuumaa vettä ollut saapumisaikanamme tarjolla, vaan pakollinen pyykkäys ja suihkut jäivät haalean veden varaan. Myöhemmin tuli myös kuumaa vettä. Pesutoimien jälkeen kuljeksimme kylällä yleissilmäystä luoden. Paikallinen väki valmistautui jo lipuin ja kannatushuudoin Espanjan välieräotteluun Saksaa vastaan. Me päädyimme katsomaan sitä läheisen Hostal Centron baariin, jossa joimme ensin oluet ja sitten puoliajalla tilasimme illan menyyn. Tällä kertaa ei ollut ollenkaan ongelmallista saada ruokailla baarin puolella. Alkuruuaksi Tuulevi söi artisokkia, Jukka parsaa ja kinkkua. Pääruuaksi Jukka otti mustekalarenkaita niin kuin lopulta Tuulevikin, kun ensin pöytään kannettu pikkuinen kirjolohi oli aivan raaka. Jälkiruokana oli hunajameloni. Espanja voitti. Emme arvanneet kovin isoäänisesti germaanijoukkuetta kannustaa, mutta silti meitä otaksuttiin saksalaisiksi. Alakylälle pystytettiin isoa markkinateltta-aluetta liittyen loppuviikolla alkaviin useampiviikkoisiin Valle de Tenan musiikkifestareihin, joiden puitteissa Sallentissa ja myös muissa alueen kylissä oli luvassa musiikkiesityksiä päivittäin eri lavoilla. |
