Reittikartta

Päivän kuvat

Aamiaistettuamme teimme reissun postiin (portugaliksi Correios) ja lähetimme kotiin mm. Jukan kameran ja Tuulevin vaatteita. Pakkaaminen vei taas talven tottumattomuuden jälkeen oman aikansa ja tavaraa tuntui olevan aivan liikaa postipaketista ja hotelliin hylätyistä ylimääräisiksi todetuista tavaroista huolimatta, mutta kyytiin kaikki tarpeellinen lopulta saatiin.

Emme havainneet lyhyen visiittimme aikana isoja eroja Lissabonin eri kaupunginosien välillä. Esimerkiksi missä tahansa korttelissa saattoi yllättäen olla täysin autio, romahtanut talo, ja rumia, spreijattuja tägejä oli kaikkialla. Paikoitellen oli roskaista, muttei ylen määrin. Koirankakkaakaan ei sentään joka kulmalla pariisilaistyylisesti. Jalkakäytävät olivat lähes kaikkialla liukasta kalkkikiveä. Myöhemmin ilmeni, että samaa kiveä on käytetty ahkerasti jalankulkuväylillä muuallakin Portugalissa.

Keskiviikon ajomatkan aluksi hikoilimme itsemme ulos Lissabonin ytimestä. Kehnon liikenneopastuksen ja kuljettajan virhevalinnan vuoksi ajauduimme Cascaisiin vievän rantatien asemesta Tejo-joen yli vievälle sillalle, joten  teimme ylimääräisen pikakoukkauksen toispuoljokke ja kävimme kääntymässä Caparicassa. Näkipähän Tuulevikin Lissabonin isolta sillalta. Vastakkaisesta suunnasta tie Belemiin ja edelleen Estoriliin ja Cascaisiin oli hyvin opastettu. Kohta kruisailimme rantabulevardia katsellen, kuinka ihmislaumat palvoivat aurinkoa ja huuhtelivat itseään Tejon ja Atlantin rantavedessä. Rantatie oli vilkas, mutta kohtalaisesti pääsimme etenemään.

Garmin ohjasi meidät Cascaisin jälkeen Capo Rason niemeen johtavalle rantaväylälle. Maisema muuttui kuin veitsellä leikaten rehevästä vehreydestä karuksi kitukasvuiseksi hiekkadyyniheinikoksi, ranta hiekkaisesta rosokallioiseksi ja sää helteisestä viileän tuuliseksi. Tuuli oli niin väkevä, että sitä vastaan saattoi nojailla mäkihyppääjätyyliin nenälleen kaatumatta. Hiekka lensi kuin lumi kotomaassa talvella. Vinkan puhurin takia emme viitsineet käydä Capo da Rocassa, Euroopan mantereen länsikolkassa, sitä paitsi Atlantin yllä velloi pahaenteisen näköisiä sadepilviä.

Suuntasimme kohti sisämaata Sintran kaupungin suuntaan. Cascaisin rantatietä reunustaneiden palmujen sijasta maastossa kasvoi mäntymetsää, värikkäiden isokukkaisten pensaiden tilalla maata peittivät hennot, mutta sitkeät kedonkukat. Hiukan syvemmällä sisämaassa puusto vaihtui lehtipuuvaltaisemmaksi. Maasto muuttui oitis mäkiseksi, mikä tarkoitti tien kiemuroitumista.  Reissun ensimmäiset serpentiinit kuitattiin ajetuiksi. Pysähdyimme kepeälle lounaalle Linhon pikkukaupungin varjoa suovaan pikkupuistoon: Suomesta tuotua kuivattua ruisleipää ja limonaatia. Sintran ihmeitä emme ryhtyneet tutkimaan, vaan surautimme sen sekä Mafran kaupungin ohi ja edelleen pienoisia kyläteitä ja vähän isompiakin Bucalesiin. Bucales-Sobral de Monte Agraço -väli oli paikoin varsin viihdyttävää ajettavaa, tosin monilukuiset kylät hidastivat matkaamista. Sobralin eteläpuolella stoppasimme tienvarsikuppilaan kahvitauolle. Kahvi ja tee maksoivat yhteensä peräti yhden euron, eurohinnat eivät ole ilmeisesti ennättäneet Euroopan tähän kulmaan. Kaffepaussin jälkeen navigaattori käski meidät niin kapoisille kujille, ettemme kartan varassa olisi ikimaailmassa niitä osanneet käyttää. Vähitellen maisema alkoi muuttua riuskasti kumpuilevasta tasaisemmaksi ja loppumatka Lourinhãsta Penicheen oli suoraa tasamaata.

Penichen entisestä kalastajakylästä ja nykyisestä kalastaja-turistikylästä olimme varanneet huoneen Hotel Pinhalmarista pariksi yöksi. Koska majatalo sijaitsi parin-kolmen kilometrin päässä kaupungista, hurautimme pyörällä eväsostoksille keskustaan, jotta saimme jotain vahvistukseksi ennen illallisaikaa. Tiikeri parkkeerattiin takapihalle, jossa sille pitivät seuraa lintuhäkissä sirkuttavat viisi pientä papukaijaa ja rotansyöttilaatikoista päätellen mahdollisesti myös epätoivotut jyrsijät. Ennen ruokailua oli myös aikaa pyykkihuoltoon. Lisäksi Tuulevi hoiteli vihoittelevaa iskiastaan parasetamolilla ja Mobilatilla.

Hotellin keittiö valmisti (puoli tuntia etukäteen piti ilmoittaa, mitä halusimme, koska asiakkaita oli niin vähän) reissuhenkilöille jotakin paikallista kalaa - mahdollisesti hopeahuotrakala (Lepidopus caudatus)  - korianterilla maustetussa ruskeassa kastikkeessa keitettyjen perunain ynnä salaatin kera. Kalan etu oli ruodottomuus ja haitta mauttomuus, ei sapuska sinänsä pahaa ollut. Alkupalakattauksesta valitsimme tällä kertaa juustoa, katkarapupateeta ja leipää. Punaviini oli kotoisin lähiseudulta ja hyvää, kuulemma palkittua tavaraa.

Huoneessamme oli aika kosteaa, kun ikkunan lisäksi ei ollut muuta ilmanvaihtoa. Eivät meinanneet vaatteet oikein kuivua, koska Atlantti piti huolen, ettei meren rannalla helle vaivannut. Ihmettelemämme erikoisuus, joka toistui useasti hotelleissa Portugalissa ja Espanjassakin, oli bideeallas kylpyhuoneessa. Liekö portugalilaisilla samanlaiset extrapöntöt kotonakin? Eikö suomalaistyyppinen bideesuihku olisi edullisempi ja tilaa säästävä ratkaisu? 

Torstai 24.6.2010. Peniche.

Päivän kuvat

Pinhalmarin aamiainen oli hyvä, ravitseva ja monipuolinen. Normaalien kahvin ja teen sekä leivän plus voin, tavanomaisen kinkun ja juuston lisäksi tarjolla oli munakokkelia, jukurttia, paria sorttia sämpylöitä, jyväkästä leipää, ilmakuivattua kinkkua, hedelmiä, hedelmälihaisia mehuja sekä valikoima makeita leivonnaisia.

Vietimme patikkapäivän. Kävelimme kymmenkunta kilometriä, ehkä enemmänkin. Kävelysää oli mainio, pilvipoutainen ja lämmin muttei tukala. Ennätimme eräässä hiekkapoukamassa ottaa varovasti tuntumaa varsin viileään Atlantin valtameren veteen. Uimapuuhiin emme sentään paikallisten tapaan ryhtyneet. Jotostimme kiirehtimättä Penichea vartioivaan linnakkeeseen. 1500-luvulla pystytetty linnake on osittain kelpo kunnossa. Tyydyimme tarkastelemaan 8-sakaraista kolossia lähinnä pihamaalta ja sen muureilta käsin. Linnakkeessa on toiminut diktaattori Salazarin aikoina salaisen poliisin ylläpitämä vankila, nyt siellä on museo, johon emme kuitenkaan jaksaneet viitsiytyä. Lounastimme yhdessä monista satamaravintoloista leppoisasti katkarapucocktailit ja sekasalaatit oluiden kera.

Ennen hotellille paluuta katsastelimme vielä melko laajaa kalasatamaa. Laitureissa ja poijuihin oli kiinnitettyinä värikkäitä ja omaperäisen mallisia kalastuspaatteja lähes joka lähtöön. Ahkerassa käytössä olevia isoja varasto- ja huoltorakennuksia oli satamaan rakennettu ilmeisen äskettäin ja suuri kalatehdaskin näytti Penichessä olevan. Merelliseen aihepiiriin sopi myös toisaalla kaupungissa ollut isohko puulaaki, jonka porttia koristi suuri potkuri. Oliko se potkurivalimo vaiko veneverstas?

Penichen niemelle rakentuneessa kaupungissa on asukkaita noin 15 000, koko kunnassa yhteensä 28 000. Ahtaasti "kaavoitetun" keskustan rantataloista osa on oikein pittoreskeja ja aidontuntuisia, mutta kokonaisuutena kaupunkia ei voi kovin idylliseksi kehua. Koristeellisia azulejo-kaakeleita on Portugalissa perinteisesti käytetty talojen ulkoseinissä. Penichessäkin niitä havaitsimme, ja näytti niitä olevan uusienkin talojen seinillä.

Isoisä-/isoäiti-lapsenlapsi-yhdistelmiä näimme kävelyretkellämme useita. Lieneekö homman nimi Portugalissa se, että isovanhemmat vahtivat jälkikasvunsa jälkikasvua näiden ollessa töissä kalatehtaassa tai potkuriverstaassa.

Pari isoa yllätystä oli jo koettu futiksen MM-kisoissa: Ranska ja Italia eivät päässeet alkusarjasta jatkoon! Suomalaisittain katsottuna portugalilaisten jalkapallofanitus vaikutti ylen innokkaalta. Monissa autoissa liehui Portugalin punavihreä lippu tai useampiakin, joissakin sekä Portugalin että Brasilian kankaiset kansallistunnukset. Talojen parvekkeet ja ikkunat olivat monin paikoin koristeltuja lipuin ja kaupoissa oli väriä tunnustavaa krääsää yllin kyllin.

Iltamurkinaa nautimme taas hotellin ravintolassa. Tilasimme kielitaitoisen ja ammattitaitoisen tarjoilijan suosituksesta jälleen paikallista kalaa eli grillattua merilahnaa (Pagrus pagrus) keitinperunoiden ja salaatin kanssa. Olipa hyvää, suorastaan erinomaista! Hotellin omistajalla on parikin kalastusvenettä, joiden tuoretta saalista hotellin ravintolassakin tarjotaan.

Hotel Pinhalmar oli vallan ok. Puhtoinen uusi rakennus hyvässä kuosissa ja laadukas kalustus. Henkilökunta oli ystävällistä, varsinkin meitä serveerannut miestarjoilija oli oikeassa ammatissaan. Sopivalla tuulella läheiseltä jätevedenpuhdistamolta tosin tuntui tulevan hotellille ikävän hajuista käryä, muuten meren ympäröimällä niemellä piisasi raikasta meri-ilmaa. Kahden hengen huoneen hinta aamiaisineen oli jokseenkin asiallinen 45 euroa yöltä.

Perjantai 25.6.2010. Peniche - Amoreira - Óbidos - Gaeiras - Maloeira - Rio Maior - Alcanede - Alcanena - Liteiros - Torres Novas - Entroncamento - Asseiceira - Ferreira do Zêzere - Cernache do Bonjardim - Figueiró dos Vinhos - Castanheira de Pêra - Candal - Lousã - Ceira - Coimbra - Mealhada - Luso . 299 km.

Reittikartta (Peniche - Cernache do Bonjardim)
Reittikartta (Cernache do Bonjardim - Luso)

Päivän kuvat

Päivämatkan ensimmäinen etappi oli lyhyt. Pysähdyimme heti alkajaisiksi muutaman sadan metrin jälkeen Penichen niemen kärjessä sijaitsevan majakan ja ravintolan pihalle ja tähystimme nopeasti Atlantille ja paikallistimme meressä törröttävän omalaatuisen kalliopaaden, joka on yksi Penichen tunnusmerkki. Rantakalliot olivat loputtoman aaltovyöryn uraisiksi kuluttamia. Kalliojyrkänteessä oli siellä täällä jonkinlaisia luoliakin, mutta emme niihin  perehtyneet. Suuntasimme sisämaahan niemen pohjoisrantaa, joka oli perin karu, äkkijyrkkä ja autio.

Alkumatka Óbidosiin oli jotakuinkin tasaista peltomaisemaa. Óbidosin vanhaa keskustaa kiertää mahtava kaupunginmuuri, eipä näemmä linnoituksista tunnu olevan pulaa Portugalissa. Kohta Óbidosin jätettyämme pujahdimme metsien siimeksessä venkoilevalle tielle. Rio Maiorin liepeillä katselimme hetken agraarimaisemia, mutta sen jälkeen koko päivän kattaus sisälsi lähinnä reheviä metsäisiä vuoria ja kukkuloita, joiden välissä ja rinteillä puikkelehtivat polut olivat juuri sitä, mitä olimme tulleet Iberian niemimaalta etsimään.

Päivän parhaat mutkapätkät osuivat Ferreira do Zêzeren ja Figueiró dos Vinhosin välille sekä Coimbraan kulkevan 17-tien varrelle. Eivätpä Serra de Lousãn vuoristopolutkaan olleet vastenmielistä ohjastaa. Välillä tie oli niin kapoinen, että rehevimmillä pätkillä pusikot läpsivät käsisuojaan ja peiliin ahtaimmissa mutkissa. Coimbran tiellä oli runsaahkosti kanssakulkijoita, mutta liikennevirta soljui rivakasti, mikä mahdollisti verrattain urheilullisen kallistelun. Vuoristo-osuuksilla tiet olivat käytännössä yksityiskäytössämme, mikä hämmästykseksemme toistui lähes säännönmukaisesti Portugalissa valtaväylien ulkopuolella. Ilmeisesti kanta-astujat käyttävät moottoriteitä ja muita isoja pääsuonia. Castanheira de Pêran ja Lousãn välillä tie oli paikka paikoin märkä ja ukkoskuuro oli kasannut tielle monenlaista roinaa, joten eteneminen pyrki hidastumaan pappavauhtiseksi, mutta pääosan päivästä saimme kurvailla kuivalla alustalla suhteellisen joutuisasti.

Garmin kakisteli Castanheira de Pêrassa siihen malliin, ettemme löytäneet jatkoyhteyttä ulos taajamasta. Se oli sinänsä onni, sillä samanaikaisesti puhkesi reipas ukkoskuuro kaatosateineen, jota pakoon astahdimme Casmel-kuppilaan. Televisiossa oli menossa Portugali-Brasilia-ottelu, jota seurasimme kuuden vaarin, yhden mummelin ja muutaman henkilökunnan edustajan kanssa. Peli päättyi 0-0 ja oli aika tylsä, eikä baarikatsomon väkikään antautunut  kisahuuman vietäväksi. Matsin kääntyessä loppuaan kohti sade tyrehtyi, ja me jatkoimme matkaa. Loppujen lopuksi reitti Castanheira de Pêrasta Serra de Lousãn yli vievälle tielle oli helppo löytää kehnosta opastuksesta huolimatta. Tuulevi oli pukenut kurahousut ylleen, mutta pääsi luopumaan niistä jo Lousãssa, koska keli kuivui.

Muutamissa näkemissämme tekojärvissä vesi oli joltisenkin turkoosia. Liekö ollut uimalämpöistä, se jäi toteamatta. Penichessä merivesi oli virkistävää +18-asteista. Veneilyä noilla tekojärvilläkin harrastetaan. Castanheira de Pêrassa sijaitsevassa lätäkössä oli muutama lammikon kokoon nähden tolkuttoman suuri purjevene. Jospa Portugalissa suhteellisuudentaju ja purjeveneen omistamishalu eivät viihdy samassa persoonassa.

Coimbran kaupunki oli tieltä katsottuna suuruusluokaltaan kokoa L. Mäellä sijaitseva ikivanha yliopistokombinaattikin oli vaikuttavan näköinen ja laaja. Tienviitoitus oli myös Coimbrassa puutteellinen. Esimerkiksi se yleinen vika, että tietty nimi esiintyy kyltissä kerran ja sen jälkeen ei enää ollenkaan, vaivasi myös Coimbran ohitusväylien liikenneympyrä- ja risteysviidakkoa. Portugalin erikoisuus on myös se, ettei tiennumeroita juuri ilmoitella, mikä ei ainakaan helpota suunnistamista. Etäisyyksien ilmoittaminen liikennemerkeissä on myös sangen harvinaista. GPS:n avittamina pääsimme kuitenkin seuraavaan kohteeseemme Luson pikkukaupunkiin eksymättä. Loppupätkän Coimbrasta eteenpäin urakoimme moottori- ja isoja maanteitä myöten tehokkaasti, tylsästi ja äänekkäästi tulpattomia korviamme kiusaten.

Luson majoitus oli varattu netin ylitse Pensão Astóriasta. Huoneemme oli kodikkaan rustiikkinen: huone korkea; lattia, katto ja kalusteet tummanruskeaa puuta; kylpyhuoneen kaakelit sinivalkokuvioiset; ikkunoissa pitsiverhot. Hinta ei hirvittänyt: 35 euroa sisältäen aamiaisen.

Ruokailimme läheisen Hotel Imperialin ravintolassa. Mielikuvituksetonta naudanlihapihviä, lisäkkeinä sekasalaattia ja portugalilaiseen tyyliin sekä riisiä että ranskalaisia perunoita. Talon viini oli kiikutettu Mealhadasta, jonne on Lusosta kahdeksisen kilometriä. Jälkiruuaksi valitsimme jälleen uutta suosikkiamme ananasta, joka on tuoreena yksinkertaisesti hyvää. Jostain syystä tuoretta ananasta tulee kotona syötyä vain harvoin.

Luso on kylpyläkaupunki. Maistelimme kylpylän aukiolla paikallisesta lähteestä johdettua vettä, jota asukkaat kärräsivät kotiinsa pääläritolkulla. Hyvää vettä, ei siis maistunut miltään. Todennäköisesti samaa, mitä tulee hotellimme kylpyhuoneen hanasta. Mainittakoon vielä, että huomiomme kiinnitti toisaalla kaupungin mäellä seisova valtava lehtipuu, joka uhkui hehkuvan sinisiä kukkia. Puulaji jäi arvoitukseksi puutteellisten dendrologisten tietojemme vuoksi, veikkauksemme on silti jakaranda.

Meitä nukutti mainiosti viileässä ja hämärässä huoneessa, johon ei meteliä kantautunut.

Lauantai 26.6.2010. Luso -  Contenças - Penacova - Arrifana - Vila Nova de Poiares - Vila Chã - Vila Nova do Ceira - Góis - Pampilhosa da Serra - Orvalho - Barroca - Silvares - Paul - Tortosendo - Covilhã - Teixoso - Verdelhos - Sameiro - Manteigas. 208 km.

Reittikartta

Päivän kuvat

Upeeta, mahtavaa! Siinäpä tiivistettynä juhannuspäivän ajoa, reittejä plus maisemia peilaavat tunnelmat. Sää suosi, sillä emme kastuneet, vaikka paikallisia sadekuuroja oli runsaasti eli onnistuimme välttelemään pientä ripottelua vahvemmat vesisateet oivasti. Lämpötila oli varsin korkea, mikä vastasi sinänsä ennakko-odotuksiamme. Ilman kosteus oli ilmeisesti tavanomaista suurempi, mitä paikalliset ovat pitäneet epätyypillisenä ilmiönä ja ilmastonmuutosta syyksi arvelleet. Ajovaatetuksemme oli melko minimissä aiheuttaen tungosta pyörän laukuissa, T-paita-shortsit-linjalle emme kuitenkaan lähteneet turvallisuussyistä. Ja mihinpä päällyskamppeet olisivat sitten mahtuneet? Vehmailla seuduilla kulkiessamme monet tuoksut olivat seuranamme: tuntemattomien kukkien tuoksu oli välillä tyrmäävä, sateen jälkeinen havumetsä tuoksui jotenkin erilaiselta kuin Suomessa, hakkuuaukion pihkanhaju taas toi tuttuja tuntoja mieleen.

Coimbrasta Castelo Brancaan vievä teiden 17, 2 ja 112 yhdistelmä on aivan uskomaton moto-reitti. Se on pitkälti kohtalaisen leveäksi rakennettua uutterasti mutkittelevaa hyväpintaista baanaa. Nopea ajaa ja kurveissa näkyvyys on hyvä. Mukaan mahtuu myös vuorten rinteillä kieputtelevia osuuksia, joissa kurvit ovat tietenkin tiukempia eivätkä näin ollen näkyvyydeltään ihan yhtä avoimia. Myös Orvalhon ja Silvaresin välinen pikataival edellytti prätkän yhtäjaksoista taivuttelua ja tie oli käytännössä autio. Missä olivat portugalilaiset moottoripyöräilijät? Ei kai tuon parempia kurviteitä ole olemassakaan koko maassa. Ne muutamat harvat motoristit, jotka näimme, ajoivatkin sitten miedosti ilmaistuna reikäpäisellä tyylillä.

Sekä Portugalissa että Espanjassa useilla autoilijoilla oli ärsyttävä tapa oikaista monikaistaisissa kiertoliittymissä. Alussa se hätkäytti, kun yhtäkkiä vielä äsken etuoikealla ajanut peltikuorinen lehmä loikkasikin yhtäkkiä eteen, mutta nopeasti siihenkin tottui. Toinen mieltä pahoittava tapa kotilokuskeilla oli itsepintainen roikkuminen prätkän takakontissa, mikä viitannee paikallisen väestön meitä suurempaan kilpailuhenkisyyteen. Myös tien antaminen nopeammalle takana tulevalle on vaikeaa, saavutetusta paikasta jonon kärjessä ei olla valmiita luopumaan. Eihän ohittaminen moottoripyörällä ole ongelma, mutta jonninjoutavia autojonoja tuntui muodostuvan monesti jääräpäisen toiminnan ansiosta.

Etupäässä eheäpintaisia olivat Portugalin kulkuväylät olleet tähän saakka. Syrjäisimmillä seuduilla tapasimme harvakseltaan vaurioitunutta päällystettä. Penkereiltä ja jyrkänteiltä pudonneita kiviä ynnä muuta muraa oli verrattain taajaan ajoradalla, minkä takia sokeisiin mutkiin tuli ajettua yleensä tietyllä varauksella. Lomallahan sitä oltiin eikä kilparadalla.

Vähitellen matkan edistyessä, ja korkeuskäyriä ylemmäs kivutessamme, maisemat vaihtuivat vehreästä karummiksi. Metsien verhoamien kukkuloiden oheen alkoi ilmestyä paljaita kallioita ja kitukasvuisen havupuuston ja heinikon peittämiä vuoria. Tuulivoimaloita näimme vuorten harjanteilla lukuisasti. Välillä myllyjen rivistöt näyttivät hyvinkin scifimäisiltä rakennelmilta, toisaalta silti kummallisen vaikuttavilta ja komeilta laitoksilta. Ilmeisesti seutu on otollista puhurisähkön tuotantoon.

Serra da Estrelan vuoristossa Manteigasin pikkukaupungissa asetuimme taloksi Alfátima-nimiseen majataloon, jota ylläpitää Saksassa 27 vuotta asunut portugalilaisrouva, joten kommunikaatio hoidettiin saksan kielellä. Vaikutti siltä, että ravintolatoiminta oli talon päätuotantosuunta, ainakin ruokasali oli varsin suuri. Lisäksi yläkerrassa on neljä vierashuonetta. Majailu aamiaisineen maksoi 50 euroa vuorokaudelta.

Keskikesän juhlaillallisen söimme pitkän kaavan mukaan Alfátiman talonpoikaistyylisessä ravintolassa. Tarjolla oli erityisen laaja buffet monenmoisine herkkuineen, joten arvelimme, että muitakin nälkäisiä tulee itseään ravitsemaan. Vaan ei. Istuimme ruokalassa sentään miltei kolme tuntia, joten olisi luullut tuossa ajassa porukkaa paikalle ilmaantuvan. Oma vikansa, sillä sapuskat olivat hyviä: ahmimme kana- ja vihanneskeittoa, alkupalakimarasta salaatteja, ilmakuivattua kinkkua ja hunajamelonia, tomaattia ja tuorejuustoa, sitrushedelmiä, porkkanaraastetta, oliiveja. Pääruokaosastosta lautasillemme päätyi lampaanlihaa, kanaa, perunasalaattia, perunoita ja riisiä. Kalaakin maistoimme, mutta uunissa paistettu bacalhau (suolattu ja kuivattu turska) ja paneroitu uppopaistettu turska olivat pettymyksiä.

Sunnuntai 27.6.2010. Manteigas - Vale do Zêzere - Nave de Santo António - Torre - Loriga - Alvoco da Serra - Vasco Esteves de Cima - Unhais da Serra - Tortosendo - Covilhã - Penhas da Saude - Nave de Santo António - Vale do Zêzere - Manteigas. 131 km.

Reittikartta

Päivän kuvat

Huoneemme Alfátimassa oli suuri, mutta niukasti kalustettu. Kylpyhuoneen rekvisiitaksi kerättyjen särkymisalttiiden posliinisten kannujen ja vatien järkevyyttä epäilimme. Sänkymme oli varustettu suurella ja liioitellun paksulla talvipeitolla, joten Jukan yö oli aika hikinen, Tuulevi älysi chillailla huoneen varustukseen kuuluva kylpytakki peittonaan. Talon aamiainen sitä vastoin oli varsin mainio, vaikkei mitenkään ylirunsas. Nälkä siirtyi jälleen tunneilla tulevaisuuteen.

Sunnuntaiajelu vei meidät upeisiin maisemiin. Kaunis, ylväs ja ennen kaikkea vaikuttava on Serra da Estrela. Huimiakin paikkoja koimme Portugalin korkeimmassa vuoristossa. Manteigasista ulos löydettyämme köröttelimme paikoitellen huonokuntoista kapeaa asfalttipolkua Euroopan pisimpään jäätikön rouhimaan laaksoon nimeltään Vale Glaciar do Zêzere. Tietyökylttejä reitin varrella oli, joten kunnostustyöt lienevät käynnissä. Perin karu oli tuo laakso. Loputtomasti kiveä ja kalliota, joiden lomassa kitukasvuista havupuustoa ja laitumia sekä siellä täällä maisemaan verrattomasti sopivia kivisiä asuin- ja talousrakennuksia.

Zêzeren laakson kaita tie ruuvautui yli 1500 metrin korkeuteen Nave de Santo Antónion solaan, jossa rauhoitimme sielujamme avarien heinäniittyjen ja rosoisten kallioseinämien määrittelemillä näkymillä. Vääntäydyimme ylemmäs, neulansilmät piukentuivat entisestään. Joitakin autoja pyöri jaloissa vaikeuttaen mutkamatkaamistamme. Omituisten tummanpuhuvien kalliomuodostumien keskelle oli veistetty ylikokoinen madonnareliefi Nossa Senhora da Serra, jonka juurella ihmiset näyttivät miniatyyreiltä. Matka jatkui ja korkeuskäyrät vilisivät kartassa. Tie oli laadittu osittain äkkijyrkkään kallioseinämään louhimalla, eikä reittiä voi täysin vilpittömästi suositella korkeanpaikan kammosta kärsivälle. Takapenkiltä kuului eräitäkin hihkaisuja, jotka sompailun työllistämä kuski tulkitsi odottamattoman jylhistä maisemista johtuviksi.

Portugalin korkein vuori Torre on kapuamisen arvoinen. Kiitettävän arvosanan ansaitsevat näköalat ovat kansainvälistä luokkaa. Torren laki on sen etelärinteeseen ja viereisiin teräväpiirteisiin vuorenhuippuihin nähden hämmästyttävän tasaisen pyöreä. Pari observatorion näköistä tornia nököttää vuoren harjanteella sekä jonkinlainen kaupallisten tuotteiden myyntipiste ja hiihtohissin ylätasanne. Pari lullukkatyyppistä Serra da Estrelan koiraa maleksi mäellä turistien kuvattavina.

Tiemme kulki kohti Seian kaupunkia, jonne emme kuitenkaan päätyneet. Kurvasimme Tourenfahrer-lehden Portugali-jutusta napatulle loistavapintaiselle oikopolulle, joka oli niin uusi, että se puuttui sekä kartasta että Garminista. Kurveja seuraavat mutkat veivät meidät Lorigan kylään ja alavammille maille. Aina Unhais da Serraan ja sen ohikin saimme tunnelmoida erinomaista prätkätietä. Turha kai mainitakaan, että muusta liikenteestä ei ollut minkäänlaista riesaa. Covilhan jälkeen keplottelimme jälleen yläilmoihin puolentoista tuhannen metrin korkeudessa majailevaan Penhas de Sauden kylään. Ylämäkiosuudella näimme muutamia isoja romahtamaisillaan olevia rakennuksia, yksi niistä vanha kerrostalo. Mikä lienee talonraunioiden tarina?

Vaikka muuten sää olikin suosinut ajeluamme, Penhas de Sauden talviurheilukeskuksen liepeillä alkoi tihuuttaa vettä. Veistuhnua riitti miltei "kotiovelle" saakka, joten valokuvailu jäi siihen. Päiväkiertueen aikana jäi muutenkin monesta näyttävästä paikasta kuva ottamatta, kun yksinkertaisesti ei vain malttanut pysähtyä tai tienposkesta ei löytynyt sopivaa stoppipaikkaa. Pitäisi olla kypäräkamera!

Manteigasin kylän keskusta on yksi kaltevimmista missään ja koskaan. Tigerillä ajelu kylällä oli raskasta, koska kadut olivat jyrkkiä ja mutkat ultra-ahtaita. Kuinkahan siellä luistellaan talvella, kun lunta sataa? Kuulemma talvisin on välillä jopa pari astetta pakkasta ja maa toisinaan valkoinen. Torren rinteillä on oikea talvi ja siellä on laskettelurinteitä. Muualla Portugalissa kuin Serra da Estrelassa niitä ei olekaan, joten sinne portugalilaiset suuntaavat halutessaan kokea lunta. Manteigasiin saapuessamme näimmekin lumilautailupaikan; ainakin hohtavan valkoinen half pipe -kouru ja jokin toinen päällystetty rinne osui silmiimme.

Sunnuntaiajelun, jonka aikana kuittasimme lounaan Unhais de Serrassa kokiksella ja kahveella, jälkeen meni aika pitkään ennen kuin onnistuimme illastamaan. Kämpille palattuamme söimme pahimpaan nälkään perunalastuja ja joimme "jaffaa". Sen jälkeen päädyimme katselemaan futista ja lipittämään punaviiniä O Treno -baariin, jossa söimme lisää terveellisiä perunalastuja. Luulimme, että majapaikkamme ravintola on kiinni sunnuntaisin, joten Jukka kävi tiedusteluretkellä kylällä ja löysi parikin ruokapaikkaa, mutta lopulta totesimme kuitenkin Alfátiman avonaiseksi ja asettauduimme alakerran suureen saliin. Tuulevin iskias vihoitteli sen verran, ettei kauemmas käveleminen suuremmin innostanut. Söimme alkuruuaksi kanakeittoa sekä sekasalaattia ja pääruuaksi lampaankyljyksiä kera tuntemattoman vihannesmuusin, jossa oli ainakin kaalia. Joimme jälleen vettä ja tällä kertaa vain puoli karahvillista talon punaviiniä. Saimme jälleen aterioida omassa rauhassa, mikä sai aprikoimaan, näkyvätkö Portugalin talousvaikeudet vaikkapa kansan vähentyneinä ravintolakäynteinä.

Uni tuli nopeasti täysipainoisen päivän päätteeksi. Tuulevi uuvahti kohta kello 21 jälkeen ja Jukkakin jo ennen kymmentä.

Maanantai 28.6.2010. Manteigas - Pousada de São Lourenço - Gouveia - Mangualde - Viseu - Bodiosa - São Pedro do Sul - Santa Cruz da Trapa - São João da Serra - Vale de Cambra - Carvoeiro - Santa Eulália - Castelo de Paiva - Penafiel - Amarante. 267 km.

Reittikartta

Päivän kuvat

Jukka heräsi maanantaiaamuun aikaisen nenälleenmenon ansiosta puoli viiden aikaan ja Tuulevikin kovin kummallisesti jo kuuden kieppeissä.

Ei tarvinnut ajomatkalla taaskaan paljon suorista teistä ottaa stressiä. Ensietappi Manteigasista lähivuoren laella pönöttävän Pousada de São Lourenço -hotellin katveeseen oli kireäkurvinen serpentiinitie, joka valitettavasti on ottanut siipeensä ilmastonmuutoksen eli routimisen takia. Mäeltä aukeni muikea näköala Manteigasin yli kauas Zêzeren laaksoon. Vuoren harjalle päästyämme lasetimme pitkät tovit hyvälaatuista ylänkötietä, varsin mutkaista sellaista. Maisemat Pousadalta Gouveian kaupungin liepeille olivat pitkälti vihreää nummea kanervineen ja vähine lyhytkasvuisine havupuineen. Gouveiaan pudottauduimme kiviseen rinteeseen sommiteltua nopeasti ajettavaa kaartelupolkua myöten. Gouveian ja Mangualden välinen pätkä kuljeskeli alavammilla mailla, mutta käänteleiksi itsepintaisesti nopeitten ja hiukan hitaampien mutkien muodossa. Mangualdesta Viseun ohi pyyhkäisimme yksinkertaisuuden vuoksi moottoriteitse, mutta muutoin siksakkasimme pääasiassa koukeroisia vuori- ja metsäteitä.

Lounastimme kello 13 maissa Sao Pedro do Sulin kylässä tomaatti-sipulisalaatit sekä leipää, ruokajuomana piristävää colaa. Toki myös lihaisa päivän annos - jota paikalliset innolla ravintolan sisätiloissa popsivat (me söimme ulkona) - olisi ollut tarjolla. Kävimme lounassapuskaa keittiössä katsomassa, koska yhteinen kieli oli elekieli. Mutta kuka jaksaa sellaisessa helteessä täyden aterian jälkeen enää ajaa?

Päivän paras osuus oli Sao Pedro do Sulin ja Vale de Cambran välinen metsäisten kukkuloiden kätköissä luikerteleva käärmeenjälki. Erinomainen asfaltti, jatkuvalla syötöllä vasen-oikea- ja ylös-alas-taiteilua. Lienee tarpeetonta enää huomauttaa kanssaliikennöitsijöiden hämmentävästä harvalukuisuudesta, vaikka reitin varrella oli asutusta jonkin verran. Reitti oli piirretty muistiin Best Biking Roads -nettisivuilta. Myös seuraava erikoiskoe Santa Eulálian seuduilta Castelo de Paivaan vatkasi vastustamattomasti, tosin mutkaisuutensa lisäksi etenkin extrakehnon tienpäällysteen takia. Kurviensa ja maisemiensa vuoksi pätkä olisi ollut komea korpitaival, mutta säiden runteleman väylän mahdoton kuoppaisuus hidasti matkanteon lönkyttelyksi. Paikoitellen autiota ja syrjäistä metsätietä reunustivat isot lehtipuut, ymmärtääksemme eukalyptukset.

Douro-joen ylitimme korkeata siltaa pitkin. Joki oli sillä kohtaa aika leveä, ja isohkoja rahtilaivoja kellui laitureissa. Joen ja Penafielin välillä matkaamista hidastaneet tietyömaat kuumensivat tunteita, mutta loppupätkä Penafielista Amaranteen onnistui taas keikistelemään virkistävän mielikuvituksekkaasti Amaranten läheisillä kumpareilla. Navigaatiolaite yritti reitittää kulkumme eri kautta kuin tienviitoitus. Tällä kertaa onneksi uskoimme opasteita ja seurailimme mukavaa Rota dos Vinhos Verdes -teemareittiä pääteasemalle.

Koska Manteigasin majapaikassamme ei ollut nettiyhteyttä, jouduimme Amaranten pikkukaupungin maanantai-iltapäivän kuumuudessa etsimään majapaikkaa perinteisellä kyselymetodilla. Ystävällisesti Garmin johdatti meidät ensin lakkautetun albergarian ja sitten ultrahienon ja -kalliin linnahotellin tykö. Onneksi lopulta löytyi kolmen tähden Hotel Amaranto, josta Jukka puhui huoneen käyttöömme hintaan 55 € aamiaisineen. Sitä ennen Tuulevi ennätti katsastaa yhden mummelin yksityisesti vuokraaman huoneen, johon ei olisi huonekalupaljouden ja vanhanihmisentuoksun sekaan retkueemme tavaroineen mahtunut. Hintakin olisi ollut 35 euroa ilman aamiaista. Olisikohan mummon kanssa saanut selvitettyä, mihin pärrän voi parkkeerata? Amarantossa Tikrulle oli tallipaikka. Pienehkö hotellihuone oli kuuma, mutta tukaluutta helpotti hieman ilmastointilaite. Aloitus-Celciukset olivat +30 ja puhalluksella ne sai laskettua jopa +25:een. Kylpyhuone olisi käynyt opiskelijasaunasta arviolta 50 asteen lämpötiloineen.

Illallispaikaksemme valikoitui yksi Rio Tâmegan päällä roikkuvista terassiravintoloista, jossa nautimme sekasalaatit ja pihvit riisi- ja ranskalaislisukkeineen. Tilasimme ruokajuomaksi kuten yleensä talon punaviiniä ja saimme vinho verdeä, koska olimme viinin kotiseudulla eli Minhon alueella. Vaikka Minho on tunnetuin valkoviineistään, tuotetaan siellä myös paljon punaviiniä, joka lähes kaikki nautitaan paikan päällä. Juomamme viini oli kylmää, raikasta ja voimakkaan makuista, jotenkin kuplahtelevaa ja hyvin tummaa.

Portugalissa on ihan omat viinit. Niiden perustana ovat oman maan omintakeiset rypäleet, joiden tuoksu ja maku eroavat asioista jotain tietävien mukaan aika tavalla yleisesti tunnetuista, ympäri maailmaan viljellyistä viineistä. Maassa viljeltävistä noin 500 rypälelajikkeesta 95 % on sellaisia, joita ei muualta löydy. Portugali on myös maa, joka tuottaa eniten viiniä väkilukuunsa nähden. Lisäksi Portugali on maailman suurin korkintuottajamaa. Noin puolet maailman korkkitammimetsistä sijaitsee Portugalissa ja noin 75 % maailman kaikista pullonkorkeista tulee Portugalista. Toki Portugalissa korkista tehdään paljon muutakin: ensimmäinen sato, kun puu on 25-vuotias, kelpaa vain eristeeksi. Ensimmäinen varsinainen korkkisato saadaan 34-vuotiaasta puusta. Korkkitammia istutetaan jatkuvasti lisää, lastenlapsia varten, siten, että sen metsäala kasvaa vuosittain muutaman prosentin verran. Portugalin korkkitammialueita kutsutaan nimellä montados ja niissä elää monia ainutlaatuisia lajeja; mm. yli 40 lintulajia on niistä riippuvaisia.

Amarante on kaunis, persoonallinen ja vanha (perustettu 360 e.a.a.) joenrantakaupunki, jossa olisi voinut viettää enemmänkin aikaa. Illallisen jälkeen valokuvailimme öistä kaupunkia mm. São Gonçalon (paikallinen 1200-luvulla elänyt pyhimys, jonka mukaan on kaupungissa nimetty myös luostari, kirkko ja paljon muuta) sillan luona ennen palaamista yöpuulle lämpimään hotelliimme. Yöllä kolmen maissa oli pakko pitää ilmastointia jonkin aikaa turboasennossa, jotta pystyimme jatkamaan uhkakuumuuden katkaisemia unia.

Tiistai 29.6.2010. Amarante - Felgueiras - Silvares - Fafe - Guimarães - Caldelas - Braga - Ruivães - Albufeira da Venda Nova - Barragem do Alto Rabagão - Chaves - Rebordelo - Vinhais - Bragança. 287 km.

Reittikartta

Päivän kuvat

Amaranton aamiainen oli eteläisen maan aamiaisbuffetiksi hyvä. Harmi kyllä vihannekset puuttuivat ja osa hedelmistä oli säilykkeitä. Purkkiananas ei maistu paljon miltään, kun on ennättänyt tottua tuoreeseen. Hotellin yläkerrassa sijaitsevasta aamiaishuoneesta oli hieno näköala kaupunkiin.

Kuuma ilma vallitsi myös tiistaina. Säätiedotus lupaili Bragaan +33 asteen lämpötilaa ja määränpäähämme Bragançaankin 29 Celsiusta. Amarantesta suuntasimme ensin Guimarãesiin ajatuksenamme tsekata näkyisikö maantielle mitään UNESCOn maailmanperintölistatusta kelttien 300-luvulla ennen ajanlaskumme alkua rakentamasta Citânia de Briteirosin -linnoituksen jäänteistä. Helteellä ei juurikaan houkuttanut seisahtua paikan päälle paistumaan, mutta olisihan sitä voinut luoda kohteeseen kaukosilmäyksen tai kaksi. Jo ennen Felgueirasia kylläännyimme ruuhkassa matelemiseen ja kuljettaja laati GPS:ään uuden reitin. Ystävällismielinen paikallinen harvinaisuus eli motoristi pysähtyi ihan asiakseen tien toiselle puolelle ja kävi kysymässä tarvitsemmeko apua. Kiitokset hänelle, mutta homma oli kontrollissa.

Uuden reitin tarkoituksena oli oikaista pienpolkuja myöten Guimarãesin ja Bragan itäpuolitse ja välttää kaupunkien populaatiokeskittymät ja todennäköiset ruuhkat. Projekti pyörähti kivasti käyntiin ja matka jatkui noileasti metsäreittejä pitkin. Fafen kaupungin jälkeen Garmin meni umpisolmuun ilmeisen äskettäin muuttuneiden risteysjärjestelyjen vuoksi ja ajauduimme Guimarãesiin vievälle moottoritielle. Kävihän se näinkin. Ohitimme kaupungit yllättävän sujuvasti ja pääsimme päivän varsinaista ohjelmaa toteuttamaan, tosin Citânia de Briteiros jäi näkemättä. Päivän käsikirjoituksen mukainen kohokohta oli Bragan ja Bragançan välinen tie 103. Tie on motoristin unelma. Mutkaa mutkan perään, upeakuntoinen pikipinta, avaranäkymäiset kaarteet mahdollistavat reippaan hananannon ja maisemakin näkyy kuvassa. Parhaita osuuksia on vaikea valita, ajamisen kannalta pätkä oli yli kaksisataakilometrinen yhtäjaksoinen juhla. Maisemallisesti Peneda-Gerês-vuoriston eteläpuolella kulkeva osuus oli ehkä suurenmoisin.

Reitti ohitti useita tekojärviä, joista Barragem do Alto Rabagão oli selkeästi suurin. Luulisi, että moisen järven rannalla olisi anteliaasti turisti-infrastruktuuria, mutta emme tainneet nähdä kuin yhden leirintäalueen. Ehkäpä vedenpinnan korkeus vaihtelee liikaa. Jonkinlaisia kalankasvatusverkkoaltaita sen sijaan oli järven länsipäässä giganttisen patoseinämän lähellä.

Portugalin metsien määrä yllätti meidät. Näkemämme osa Portugalista oli yllättävän vihreää ja vehmastakin. Ilmeisesti Atlantin läheisyys vaikuttaa takaamalla riittävästi sateita. Pohjoisessa ja koillisessa olikin jo selvästi kuivempaa.  Metsäteollisuuttakin maassa tuntuu olevan metsiköiden aukkohakkuista ja nuorista istutustaimikoista päätellen. Vaikka maatalousmetsätieteellinen osaamisemme on puutteellista, otaksumme, että avohakkuiden uudistuksessa yleisesti käytetty ainakin nuorena taimena lähes sini-tai hopealehtinen puulaji on eukalyptus. Metsäin suhteellisesta runsaudesta huolimatta puutalot olivat Portugalissa harvinaisia. Onko puutavara kallista vai onko kivimateriaali käytännön kannalta portugalilaisten mielestä jollain lailla parempi kuin hirsi?

Helleajo alkoi vaatia veronsa. Matkan varrella erään huoltoaseman digitaalimittari kertoi lämpötilaksi +38 astetta. Ajoviiman ansiosta kuumuutta kyllä sieti yllättävän hyvin, vaikka välillä pää tuntuikin sulavan, mutta pysähdyksissä oli hyvin tukalaa, ellei löytynyt varjoa. Vinhaisissa, reilut kolmekymmentä kilometriä ennen Bragançaa, pohdimme jo vakailmeisinä, että jäisimmekö pienkaupunkiin yötä pitämään. Onneksi jatkoimme Bragançaan, joka osoittautui sangen kivaksi vierailukohteeksi. Perille päästyämme oli kyllä uitettu olo. Urheilualusasut eivät olleet jaksaneet toimia tarkoituksensa mukaisesti koko pitkää päivää, vaan kastuivat ajan mittaan läpimäriksi ja tarttuivat ihoon, josta ne piti suorastaan kuoria irti.

Amarantessakaan emme nettiin päässeet, vaikka periaatteessa hotellissa piti olla wlan. Niinpä jouduimme Bragançassakin metsästämään yöpuuta. Törmäsimme ensin Ibis-hotelliin kaupungin laidalla, mutta hetken harkinnan jälkeen jatkoimme keskustaan, josta löysimme Residencial Classis -nimisen oivan majapaikan hintaan 50 € aamiaisineen. Hotelli löytyi Garminin majoituslistalta ja Jukka muisti nimen jostain lukemastaan matkaoppaasta. Päätimme jäädä kahdeksi yöksi, kun helleajo oli vetänyt aika ventiksi. Kommunikointi majatalon vastaanottovirkailijan kanssa hoitui ranskan ja englannin sekoituksella. Majoittautumistilanteessa vastaanotossa jutteli ja kommentoi myös (ilmeisesti portugalilainen) hotellivieras, joka ilmoitti käyneensä Suomessa. Pyörä lukittiin hotellin eteen jalkakäytävälle.

Yläkerran tilavassa huoneessa oli puulattia. Kylpyhuone oli remontoitu vast'ikään ja laaja parveke oli kutakuinkin kattoterassia vastaava. Pesimme ison kasan vaatteita. Pyykkimme kuivuivat liehuvien Brasilian, Espanjan, Italian ja Saksan lippujen lomassa rutikuviksi sillä välin, kun olimme kylällä jalkapallopeliä katsomassa ja syömässä. Onnistuimme löytämään sivukujalta etevän tascan (Tasquinha kenties nimeltään) ottelun katsontaan. Pieni baari oli täynnä nuorehkoa väkeä, - oli siellä yksi pappakin - joka eli mukana ottelussa, muttei ryhtynyt pettymystään riehumaan, kun Portugali hävisi Espanjalle harmittavasti 0-1. Pelin seuraamisen lomassa ihmiset näyttivät juovan lähinnä olutta. Viiniä ei juonut kukaan muu kuin me, limpparia jokunen - ehkä alaikäinen. Lisäksi naposteltiin katkarapuja, pieniä simpukoita ja toast-keksejä, joiden päälle siveltiin tonnikalatahnaa. Istuimme baaritiskin ääressä. Menimme aluksi siihen seisoskelemaan, mutta paikalliset tyrkyttivät meille pian jakkarat. Jukka tilasi punaviiniä, jota saimme pakkaskylmistä savimukeista. Olut muuten valutettiin yllättävästi muovituoppeihin, jotka tyhjennyttyään toimivat katkarapujen- ja simpukkainkuorten roskiksina. Jukan vieressä istui kohtelias mies, joka tarjosi meille tapaksiaan. Vaikea olisi ollut kieltäytyä suostuttelukykyisen herran tarjoomuksista, joten jokusen söimme. Hän melkein syötti meille tonnikalatoastejaan ja hyvä, ettei kuorinut katkarapujakin valmiiksi. Varsin kätevästi se häneltä kävikin. Kippiksen verran tuli hänelle suomea opetettua. Portugalissa sanotaan "cincin" kuten Italiassa. Vastavuoroisuutta toteuttaakseen Jukka osti sitten kolme olutta, jotka tulivatkin pulloissa ja kaadettiin oikeisiin laseihin. Ennen pelin loppumista ehti "ystävämme" tarjota vielä yhdet pienet hanaoluet. Hän myös kertoi, ettei isommin välitä viiniä juoda. Baarin pidättyväisen eloisaan, ystävälliseen ja sympaattiseen tunnelmaan jotenkin tiivistyi Portugalista ja sen asukkaista mieliimme jäänyt vähintäänkin positiivinen mielikuva.

Olimmekin hieman tuiskeessa, kun läksimme etsimään illallispaikkaa. Kovin runsasta ei ravintolatarjonta ollut. Kerrankin olisimme halunneet ruokailla ulkoterassilla, kun sää oli ihanaisen lämmin, mutta eihän sellaisia tietenkään kohdalle osunut. Lopulta päädyimme Restaurante Pocasiin, jossa söimme alkuruuaksi leipää ja oliiveja ja pääruuaksi lampaankyljyksiä erinäisten lisukkeiden - ranskanperunat, riisi, kaali-parsakaali-muhennos, kukkakaali, porkkana - kera ynnä tietysti joimme vettä ja talon punaviiniä.

Keskiviikko 30.6.2010. Bragança.

Päivän kuvat

Vietimme ajaovapaan kaupunkipäivän Bragançassa, joka on Trás-o-Montesin alueellinen pääpaikka. Paikalla on ollut asutusta jo neoliittisella kaudella. Kesäkuussa koko kaupunki tuoksui huumaavasti, kun jokin iso lehtipuu, ehkäpä lehmus, kukki hurjana. Odööri oli meille ennen kokematon - suorastaan hajuvesimäisen runsas ja välillä jopa päällekäyvä. Tuoksuvat puut kuhisivat ja sirisivät valtavia, tuhansien yksilöiden kottaraisparvia, jotka eivät vaienneet edes yön pimeydessä.

Jo roomalaisaikana silloisesta Brigantiasta tuli sotilasvaruskunta. Maurien ajan jälkeen kuningas Sancho I:n kaudella rakennettiin Bragançan herttuan feodaalilinna, johon tutustuimme kiireettä. Linnoitukseen kuuluu muun muassa ns. prinsessatorni ja Domus municipalis, 1100-luvulla rakennettu kaupungintalo, sekä jesuiittakirkko 1500-luvulta. Myös asuintaloja on yhä vanhojen monikertaisten kaupunginmuurien sisäpuolella. Ei uskoisi, että linnoitusta on viimeksi korjailtu 1300-luvulla, sen verran hyväkuntoisena se yhä hallitsee kaupunkia mäeltään. Linnoituksessa, jonka pihan Vila Cafessa nautimme kaffetta, oli rauhaisaa eikä tietoakaan turistiruuhkasta. Kahvilassa viereisessä pöydässä oli ranskankielinen perhe ja toisessa portugalilaisia, jotka meitä zoomailivat uteliaasti ja mahdollisesti tuumailivat, mitä kummaa kieltä puhumme. Kyllähän me monestikin matkan varrella kiinnitimme paikallisten huomiota enemmänkin kulkupelimme ja varustautumisemme vuoksi. Nyt ei ainakaan turistimaisen asumme olisi luullut herättävän huomiota. Päivä oli niin kuuma, että Jukkakin oli kaivanut shortsit matkagarderobistaan.

Linnoituksen lisäksi tutustuimme myös kaupunkiin, jossa oli meneillään jonkinmoinen performanssi- ja tilataideteos-happening. Kummallisia näkyjä kohtasimme sen ansiosta. Muun muassa oli sinistä teippiä vedetty pitkin rotvalleja satoja metrejä. Jostain massasta muotoiltuja suurikokoisia esineitä oli eri liikkeiden edustoilla: jättikokoiset veitsi ja kinkkusiivu leikkele- & lihakaupan ovella, megakokoinen partahöylä parturiliikkeen edessä, ihmisen kokoinen avain lukkosepän liikettä vartioimassa jne. Aukiolla oli kaksi luonnollisen kokoista muovilehmää. Muoviruohoa oli myös. Sekä käsi-installaatio, jota kuvavalikoiman otos hahmottanee sanoja tarkemmin.

Lounasta söimme F'Grill-pikaruokalan ulkopöydässä: Tuulevi vege-salaattia ja Jukka tonnikalasalaattia; juomana oli Sumol-limppari, jossa mukana myös polpa elikkä kuitu. Jostain syystä vain harvalla ravintolalla oli terassi. Kahviloilla, joita oli lukuisia, katupöytiä oli paljon.

Edelleen ihmettelimme moottoripyörien vähäisyyttä tässä prätkäilyyn mitä sopivimmassa maassa. Pohjois-Portugalissa näimme sentään muutaman Bemarin sekä jokusen muun isomman hutman. Kevytmoottoripyöriä näytti olevan sekatyömiehen näköisillä ukkeleilla, pizzatakseina kevareita ja skoottereita. Edellisiltana pari katumönkijää yritti aiheuttaa pahennusta Bragançan keskustassa pörräämisellään. Olisiko kaksipyöräisten harvinaisuus elintasokysymys? Ehkä ne ovat suhteessa kalliimpia kuin esimerkiksi Espanjassa. Ehkä auto mielletään coolimmaksi.

Jonkin verran aikaa kului paperikaupan etsimiseen. Tarvitsimme kirjekuoren ja postikortteja. Lopulta sellainen löytyi ja myöhemmin lisää, kun tarvetta ei enää ollut. Niin se menee aina, että sitä, mitä etsii, löytyy vasta sitten, kun etsii jo jotain muuta. Esimerkiksi tavallisen ruokakaupan löytäminen tuottaa suuria hankaluuksia paitsi silloin, kun ei etsi sellaista vaan esimerkiksi hotellia, joita taas löytyy pilvin pimein, kun etsii esimerkiksi postitoimistoa. Postitoimisto tosin tällä kertaa oli näkyvällä paikalla ja sieltä läksivät vihdoin postiin kaikki 15 korttiamme sekä Portugali-matkakirja ja Portugalin kartta. Toiminta postissa oli hidasta. Jonotimme puoli tuntia, sillä virkailijain työtapa oli ylen epätaloudellinen. Ja kortteihin tuli typerät frankkeeraukset. Jostain syystä meille ei myyty postimerkkejä itse liimattaviksi, vaan virkailija punnitsi ja frankkeerasi joka ikisen kortin erikseen.

Vierailimme myös kaupunginkirjaston nettikoneella. Oli muuten melkoisen yllättävää, ettei kirjaston neuvontatiskin virkailija puhunut englantia, saksaa eikä ranskaa eikä ilmeisesti mitään muutakaan vierasta kieltä. Onneksi Internet on yleismaailmallinen sana. Varasimme majapaikan Espanjasta, Ponferradan läheltä Noceda del Bierzosta. Tutkailimme myös sääennusteita, joiden mukaan viikonlopuksi oli luvassa sateita Picos de Europan vuoristoon, joka oli lähipäivien kohteemme. Kirjasto oli aika hulppea. Olisikohan ollut vanhasta rakennuksesta restauroitu vai uusi mutta vanhaan malliin soviteltu. Kirjaston ulkopuolella hengaili koko joukko naamiaisasuihin pukeutunutta nuorisoa.

Kummastelimme portugalilaisten hoikkuutta. Lihavia ihmisiä ei juuri näkynyt, mutta ruokaa tuntui uppoavan porukkaan isoja annoksia. Ainakin ravintola-annokset ovat julmetun suuria. Makujen pitää myös ilmeisesti olla portugalilaisille voimakkaita: makean on oltava ällöimelää, happaman tulee olla huippuätäkkää ja suolaisen turkasen suolaista.

Mutta tyypillisen portugalilaisen näköistä henkilöä ei mielestämme ole. Portugalilaisia on hyvin monennäköisiä eikä ihme: onhan maa ja kansa ollut melkoinen kansojen sulatusuuni kautta vuosituhansien - keltiberit, lusitanialaiset, kreikkalaiset, karthagolaiset, foinikialaiset, roomalaiset, keltit, maurit, visigootit, langobardit ja mitä kaikkia niitä onkaan. Sekoitukset ovat maan etelä- ja pohjoisosissa aika erilaisia ja silti portugalilaiset ovat yhtenäisempi kokonaisuus kuin useimmat muut eurooppalaiset kansat. On oikeastaan aika kummallista, että maa ja kansakunta on lähes yksikielinen ja ainakin päällepäin katsoen yksimielinen tai ainakin jotenkin yhtenäinen. Sillä miten se muuten olisi yhä olemassa Euroopan reunalla vain valtameren ja ison naapurinsa rajaamana?

Portugalin kieli on muuten maailman yleisimpiä. Sitä puhuu yli 200 miljoonaa ihmistä. Portugalin murteet eroavat suhteellisen vähän toisistaan lukuun ottamatta maan pohjoisosien galegoa eli galician kieltä, jota puhutaan Espanjassa Galician itsehallintoalueella sekä osissa viereisiä Asturian ja Kastilia ja Leónin itsehallintoalueita. Brasiliassa puhuttu portugali eroaa Portugalin portugalista lähinnä ääntämiseltään. Kieli on muuttunut vuosisatojen kuluessa yllättävän vähän, joten nykyihmiset pystyvät varsin vaivatta lukemaan 1500-luvulla kirjoitettua Os Lusiadas -kansalliseepostaan.

Ruokailimme samassa Pocas-ravintolassa kuin edellisenä iltana. Tällä kertaa ensiksi sekasalaatit ja sitten maalaisvalkosipulimakkaraa, joka tarjoiltiin samojen lisukkeiden kera kuin edellisillan kyljykset. Juomaksi makkaran kera valikoitui Super Bock -olut.

Illalla, kun olimme tulossa syömästä, pääsimme seuraamaan torvisoittokunnan ja rumpuorkesterin esitystä. Rumpuporukka paukutti äänekkäästi ja kovalla tarmolla, torvipoppoo yllättävän komeasti. Esityksiä kävelykadulla seurasivat lisäksemme mm. jonkinlaiset kaupungin silmäätekevät hienoissa vetimissään.

Seuraava sivu
Pääsivulle