|
Torstai 8.7.2010. Sallent de Gállego - Puerto del Portalet (1794 m) - (F) Soques - Gabas - Les Eaux-Chaudes - Eaux-Bonnes - Gourette - Col d'Aubisques (1709 m) - Col du Soulor (1474 m) - Arrens-Marsous - Argelès-Gazost - Lourdes - Tarbes - Saint-Gaudens - Muret - Toulouse - Montauban - Montfaucon - Carlucet - Couzou - Rocamadour. 431 km.
Torstain ajourakasta muodostui varmaan kuumin kokemamme. Pittoreskista Sallent de Gállegosta, joka on ollut hiihtäjien suosiossa ainakin 1900-luvun alusta lähtien, lähtiessämme säätila oli oikein sovelias ja Pyreneitten ylityksenkään aikana kuumuus ei vielä piinannut, mutta laskeuduttuamme Ranskan puolella lopullisesti alangolle, helle iski kuin tuhat volttia. Sääennuste oli lupaillut jopa 37 asteen hellettä, ja se varmasti pitikin kutinsa ellei ollut jopa alakanttiin ennustettu. Jos Sallent oli ainakin osittain vanha kylä, Espanjan ja Ranskan rajalle noussut El Formigal näytti hiihtoturismin tarpeisiin retrotyylisistä rakennuksista kasatulta hotellikylältä. Rajaseudun puuton nummimaisema oli autio, ehkä talvella on paikalla enemmän vipinää. Ranskaan saavuimme kivutta ja jarruttelimme melko jyrkkää alamäkeä laaksomaisemiin. Pari vanhaa parhaat päivänsä nähnyttä kylpyläpaikkaa sivuutimme ja lähdimme taas nousemaan ylämaille. Lehmiä siirrettiin parissakin paikassa tietä myöten korkeammalla sijaitseville laitumille, mikä aiheutti lyhyet mielenkiintoiset katkokset etenemiseemme. Col d'Aubisques -solalle kohottautuva kapea serpentiini olisi normaalioloissa ollut hilpeä kallistella vauhdilla ylös, mutta nyt vasta tehty asfaltti oli petollisen liukas ja irtosoraakin oli radalla säädyttömän paljon. Ennättiköhän tie puhdistua ja kuivua kunnolla ennen viikon-parin kuluttua ajettua Tour de France -kilpailua? Solatiellä oli liikennettä suorastaan paljon. Gouretten kaupungin lähellä Les Crêtes Blanches -hotellin pihalle oli kertynyt näkymiä tiirailevaa väkeä miltei ruuhkaksi asti. Myös Col d'Aubisques'n laella oli porukkaa jokseenkin Alppi-tyyliin. Oman mausteensa soppaan antoivat alueella käyskentelevät erilaiset elikot: makupaloja kerjäävät aasit sekä nurmikoilla laiduntavat lehmät, hevoset ja lampaat. Juttelimme hetken saksalaismotoristin kanssa ja otimme vastavuoroisesti toisistamme kuvia, kun se kerrankin oli mahdollista. Asfaltoitua slalomrataa riitti Argelès-Gazostin tienoille saakka. Bonuksena yksi hurjanpuoleinen valaisematon, märkä tunnelikin, joka on varmasti mukava pala kilpapyöräilijälle. Tasamaan autojonojen saunalämpötiloissa kylästä kylään mateleminen meinasi aikaansaada hellehepulin. Positiivisena seikkana totesimme, että ranskalaiset autoilijat kiittävät, jos antaa tietä. Tarbesissa pidimme supermarketin paahteisella parkkipaikalla ruokatunnin, jolloin päätimme muuttaa suunnitelmaamme. Hillittömän kuumuuden vuoksi siirryimme moottoritielle, ja johan alkoi eteneminen sujua. Toulouse oli suuri ja kuuma. Ohitimme sen suhteellisen asiallisesti kuten muutkin isommat taajamat matkan varrella. Ranskan autoroutet olivat toki nopeita, eikä auringonporotus tuntunut ihan niin sietämättömältä kuin pienillä paikallisteillä, mutta ei siirtyminen mitään herkkua ollut. Juomavettä kului paljon ja hetken päästä se virtasi hikenä iholla. Tigerin moottorin lämpömittarin viisari viihtyi normaalia korkeammalla ja kone myös luovutti lämpöään jaloille enemmän kuin tarpeen. Maksullisen moottoritien kassaporteilla ohjeistus oli tietenkin vain ranskaksi, mikä ei ollut eduksi oikeita toimintatapoja arpoessamme. Kaiken kaikkiaan on myönnettävä, että tuossa helteessä motarijotostus oli ainoa oikea vaihtoehto. Konepolulta Rocamadouriin oli vielä vallan kiva mutkatie muutamine neulansilmineen. Hotel Lion d'Or oli jyrkkään rinteeseen kaiverretun ja rakennetun kylän keskustassa keskiaikaisen kaupunginmuurin sisäpuolella. Onneksi olimme älynneet varata Tikrulle tallipaikan - pysäköintiongelmia olisi taatusti tullut muuten. Hiki valui kummaltakin enemmän kuin koskaan kun vihdoin pääsimme nuhruiseen huoneen kopperoomme. Olimme aivan poikki tukalan kuuman ajopäivän jälkeen; kenties kärsimme myös nestevajauksesta. Peseydyttyämme minikokoisessa ja liian kauan sitten remontoidussa suihkuhuoneessa läksimme ruokailemaan samaan kombinaattiin kuuluvaan, tien toisella eli rotkon puolella sijaitsevaan ravintolaan: kylän AOC-vuohenjuuston (appellation d'origine = tarkistettu alkuperänimitys) kera tarjotut salaatit molemmille (Tuuleville vaihdon jälkeen ilman pähkinöitä, jotka juuston ohella ovat paikallisen keittiön ydinainesta), pääruuaksi Jukalle pestopastaa ja Tuuleville sienimunakasta. Jälkiruuaksi Jukalle vaniljajäätelö ja Tuuleville sitruunasorbettia. Juomaksi pullo punaviiniä ja kaksi kannullista vettä. Johan maittoi uni sen jälkeen! Perjantai 9.7.2010. Rocamadour. Aamulla Tuulevi nukkui yli kymmeneen, mutta Jukka läksi kylälle jo kahdeksan jälkeen tutustumaan tilanteeseen ja ottamaan valokuvia. Yhdessä läksimme sitten ulos puoli kahdentoista maissa ja söimme aamiaiseksi mansikoita ja vadelmia. Hieman myöhemmin lounastimme tomaatti-mozzarella-basilika-salaatit ennen kapuamista pyhille paikoille. Tarina mukaan Pyhän Amadourin (eli Amatorin), erakon, jonka mukaan kylä on nimetty, täysin säilynyt ruumis löytyi vuorelta 1200-luvulta ja on nyt sijoitettu kryptaan. Toinen pyhiinvaeltajien kohde on puinen Musta Madonna -patsas. Paikkakunnalla on myös muita tarutavaroita kuten ritari Ronaldin miekan jäänteet. Kirkossa keltaisiin t-paitoihin, joissa luki staff, pukeutuneet nuoret sytyttelivät kynttilöitä oikein urakalla. He olivat vastaanottamassa noin tuhatta nuorta pyhiinvaeltajaa, jotka matkasivat fillareilla Rocamadouriin ilmeisesti kuudesta eri lähtöpaikasta 5-6 päivää. Ideana on fyysinen ja henkinen matka - vähän niin kuin Santiago de Compostelaan taivallettaessa. Ja yleensäkin pyhiinvaelluksissa. Hirveästi saivat nuoret pilgrimit ääntä aikaan yhteislauluin ja -huudatuksin. Kirkkojen lisäksi mäelle oli tietysti rakennettu myös linnoitus (Remparts de Rocamadour, 1300-luku). Sinne johtavaa serpentiinikävelypolkua ei tarvinnut tallata yksin, vaan porukkaa kapusi ylös ja alas mäkeä runsain määrin ellei jopa sankoin joukoin. Näköalatasanteelle pääsystä veloitettiin 2 euroa/henkilö. Ylös olisi päässyt myös hissi-yksiraiteisyhdistelmällä, mutta hyväähän liikunta teki - iskiaksesta huolimatta. Kannatti kiivetä, sillä linnoituksen muureilta oli komeat näkymät sekä alas kylään että kauemmaksi maisemaan. Meitä hieman hirvitti, miten huolettomasti pikkulapset kekkaloivat muureilla ja valleilla. Rocamadour, jonka pinta-ala on 49 neliökilometriä ja jossa on noin 600 asukasta, on täysin turistikohde: Ranskan toiseksi vierailluin paikkakunta; vuodessa yli miljoona turistia, joista iso osa on pyhiinvaeltajia. Kylä on rakennettu uskomattomaan paikkaan, josta kuvat kertovat enemmän kuin mitkään sanat. Ravintoloita, pikaruokapaikkoja ja kaikenlaisia pikkuputiikkeja on paljon, muttei kumma kyllä yhtään kahvilaa, ruokakaupasta puhumattakaan. Kioskeissa juomista ja jäätelöistä peritään turistihintaa ja ravintoloitten hintapaletti on kartellimaisen yhteneväinen, samoin tarjonta: hanhenmaksaa (ei kiitos), saksanpähkinöitä ja vuohenjuustoa on lähes kaikissa ruuissa eikä löydy päivän menyytä, jossa ei olisi vähintään yhtä noista. Ruoka on Ranskassa paitsi arvossaan myös hinnoissaan. Tarjoukset tuntuivat varsin tyyriiltä edullisten portugalilais- ja espanjalaissettien jälkeen - etenkin kun juomat eivät enää kuuluneet menyyn kokonaishintaan. Illan ruokapaikaksi valikoituneen pizzerian tarjoilija oli varsin tyly: heitteli ja tömäytteli laseja ja pulloja pöytään, ei hymyillyt kenellekään eikä halunnut ymmärtää Tuulevin ranskaa. Liekö ollut ylirasittunut, humalassa vai muuten vain tollo? Tai ehkä hänelle olisi pitänyt puhua oksitaania, eteläisessä Ranskassa ja pienissä osissa Italiaa ja Espanjaa puhuttavaa romaanista kieltä, joka on sukua muun muassa katalaanille. Matkoilla oppii, ettei mikään maa ole yksikielinen. Yö oli kuuma ja nukkuminen vaikeaa huolimatta avoimesta ikkunasta, joka onneksi antoi vuoren suuntaan eikä kadulle. Lauantai 10.7.2010. Rocamadour - L'Hospitalet - Montvalent - Martel - Brive-la-Gaillarde - Donzenac - Tulle - Egletons - Ussel - Bourg-Lastic - Saint-Julien-Puy-Lavèze - Combronde - Montmarault - Moulins - Nevers - Guérigny - Prémery - Varzy - Clamecy - Courson-les-Carriéres - Jussy - Escolives-Sainte-Camille. 493 km. Alkupätkä Rocamadourista moottoritielle oli suhtkoht nopeaa, mutta epäsuoraa maantietä. Rocamadourin kunnan L'Hospitalet-kylässä piti vielä pysähtyä ihastelemaan Rocamadour-näkymää uudesta suunnasta. Ei l'Hospitaletkaan hassummin sijainnut, mäen laella jyrkänteen reunalla ja ravintoloita ynnä majoitusta, joista hienoja näköaloja, oli tarjolla yllin kyllin. Ennen moottoritielle tuloa halkaisimme pari keskiaikaista pikkukaupunkia, Montvalentin ja Martelin. Ihan kivan näköisiä nekin. Ensimmäinen motariosuus oli ilmainen Briveen saakka, todennäköisesti siksi, että Briveen menevä tavallinen maantie oli poikki kenties korjaustyön takia. Tutustuminen Massif Central -vuoristoon jäi todella pintapuoliseksi. Ajoimme kuitenkin Tullesta Clermont-Ferrandin lounaispuolelle isohkoa pikatietä, joka oli ylen hauska ja nopea kallistelubaana. Keski-Ranskan eteläosiin useamman maakunnan alueelle sijoittuva tiheämetsäinen Massif Central -vuoristo on geologisesti Ranskan vanhinta aluetta. Uhkeita vulkaanisia vuoria ja kukkuloita kuten Puy de Dôme (1464 m) näytti seudulla seisoskelevan ja tulivuorenkraattereitakin löytyy. Alueen loputtomat syheröpolut ja lukuisat "Ranskan kauneimmat kylät" jäivät odottamaan parempaa tilaisuutta. Kumpumaisema vaihtui tasaiseksi agraarimaaksi. Reissun viimeisen solan (Col de Naves, 330 m), ylitimme lähes huomaamatta asiaa heti Clermont-Ferrandin jälkeen. Moottoritie oli vähemmän kuuma kuin torstaina, mikä ei haitannut ollenkaan. Kulkuneuvoja oli runsaasti menossa ja tulossa. Tapahtumaköyhän päivän yhden harvoista muistijäljistä jätti yhdellä harvoista huoltoasemista todistettu valtaisa asiakasjono naisten vessaan. Hurjastelimme jotakuinkin maltillisesti maksullisia teitä aina Montmaraultin rampille asti. Pika- ja moottoriliikenneteitä kaasuttelimme Moulinsin ohi ja Neversiin sekä edelleen loputtoman oloisesti pienempiä uria kierrellen ja kaarrellen Escolives-Sainte-Camillen kunnan Ruususen unta nukkuvaan, vain rajoitetusti idylliseen La Cour Barrée -kylään ja majapaikkaamme Le Mas des Lilas -hotelliin. Talon isäntä, joka puhui englantia, toisin kuin rouvansa, näytti meille asumuksemme, joka oli luvalla sanoen kummallinen, eikä vastannut täysin vaatimattomia odotuksiamme 60 euron hotellihuoneesta. Huone oli ikään kuin rivitalossa, joskaan minkäänlaista eteistä ei ollut. Vessa- ja suihkuhuonerakennelma oli kummallinen hökötys, jonka seinät eivät yltäneet vinoon kattoon asti, vaan niin höyryt kuin huurutkin levisivät pikkuruiseen ja epäkäytännölliseen huoneeseen, jossa oli liikaa kalusteita, kirkkaankeltaiset tapetit ja syvänpunaiset täyspitkät samettiverhot. Vettä tuli hanoista miten kuten ja antiikkisen ilmastointilaitteen säätäminen oli... säätämistä. Olimme jotenkin saaneet netistä huonetta varatessamme sen kuvan, että hotellissa - tai motellissa, jollaiseksi se pikemminkin osoittautui - olisi ravintola. Sellaista ei kuitenkaan ollut aivan lähelläkään, onneksi sentään kreikkalaistyylinen, joskin ranskalaisen pitämä, ravintola naapurikylässä Champs-sur-Yonnessa kävelymatkan päässä. Sieltä talon isäntä ystävällisesti varasi meille pöydän. Se oli järkevää, sillä taverna oli aivan täynnä, ruuan laadusta johtuen syystä. Söimme alkupaloiksi noin kymmenen erilaisen mezedesin valikoiman, pääruuaksi souvlakia ja jälkiruuaksi viisi erilaista herkkupalaa, joiden valikoima ystävällisesti muokattiin pähkinäallergikko-Tuuleville sopivaksi. Maukasta, modernisoitua kreikkalaistyyppistä ruokaa hintaan 20 euroa/syöjä sekä puoli litraa Nemea-viiniä kympillä. Sunnuntai 11.7.2010. Escolives-Sainte-Camille - Auxerre - Saint-Florentin - Bouilly - Troyes - Sommesous - Reims - Rethel - Charleville-Mézières - Montherme - Haybes. 325 km. Aamiaisesta perittiin Le Mas des Lilasissa huoneen hinnan päälle kahdeksan euroa/nuppi, mutta se oli ranskalaiseksi monipuolinen: teen ja kahvin lisäksi kahta eri leipälaatua, croissantit, tuoremehua, jukurttia, juustoa, hilloja, hunajaa, voita. Aamiaisen hinta-laatusuhde oli parempi kuin huoneen eikä tarvinnut lähteä sunnuntaiajelulle nälkäisenä. Sunnuntain paikanvaihto ei ollut odotetusti kovinkaan ikimuistettava. Ajokeli oli jälleen kuumempi kuin edellispäivänä, ei tosin niin pökerryttävä kuin torstaina. Kuitenkin helle jatkui niin läkähdyttävänä, että luovuimme suosiolla pikkutiekurvailusta. Muutamat näkemämme auto (ilmastoitu tietenkin!) ja moottoripyörä tai pari peräkärryssä -yhdistelmät alkoivat tuntua houkuttelevilta kuuman sään siirtymävaihtoehdoilta. Valtaosan tehokkaasta peliajasta vietimme moottoriteillä, alussa ja lopussa allamme oli nopeakulkuinen maantie. Suurimman osan päivästä matkasimme Champagnen maakunnan valtavien vilja- ja auringonkukkapeltojen lomassa. Ihmettelimme, missä Champagnen kuuluisan kuohuviinin raaka-aine oikein kasvaa. Charleville-Mézières'n ohitettuamme maisema muuttui Ardennien kukkulametsiköksi ja lämpötilakin inhimilliseksi. Juuri ennen majoittautumistamme saimme pikaisesti kallistella kurvejakin jokilaaksojen rantatörmillä. Auxerren kaupungin reunamilla oli epämääräiselle kentälle pysäköity suuri määrä asuntovaunuja ja -autoja. Ensin arvelimme, että siinäpä leirintäalue vähemmän oivallisella paikalla tien vieressä. Mutta nähtyämme kolossaaliset jäte- ja roskakasat alueen vieressä, arvelimme, että taitaa olla jokin köyhän väen leiri. Liekö porukka ollut romanialaisia mustalaisia, joitten karkotuksista saimme lukea syksymmällä. Muista erikoisista tapahtumista mainittakoon touhukas hiekkaa ja roskaa lennättävä trombi jossain matkan varrella. Myös iso-iso sikapatsas sattui silmiin eräällä pysähdyspaikalla. Onnistuimme lisäksi väläyttämään nopeusvalvontakameran salamavaloa jossain päin reittiä. Erilaisia ovat peltipoliisit Ranskassa kuin Suomessa, jotenkin vanhanaikaisen näköisiä. Ei tainnut olla takaapäin kuvaava kamera, kun maksulappua ei ole näkynyt. Vanhalla savuttavalla BMW:llä liikkunut idioottinuorukaisten sakki ohitti meidät jarruttaakseen heti eteemme, toistaen aktin muutamaan otteeseen. Asian järkevyys ei valjennut meille, joten pääsimme pienellä kaasukahvan väännöllä vanhan kulttuurimaan edustajista helposti eroon. Niin se matkailu avartaa. Ranska on laaja maa. Viljelyalueilla peltoja on kosolti, ja ne ovat käsittämättömän suuria. Pitää toki vehnää rutosti kasvattaakin, mikäli meinaa paistaa leipää kaikille patonginpurijoille. Kuivan näköinen on Ranska myös isolta osaltaan. Nyt ajamillamme seuduilla ei näkynyt kovin kummoisesti jokia. Jos ilmastonmuutos etenee ennustetusti, mistä näille peltohehtaareille saadaan kasteluvesi? Puhumattakaan muista Etelä-Euroopan kuivikoista. Ranskassa näkee paljon ranskalaisvalmisteisia autoja. On kai luonnollista ja ehkä kunnia-asiakin ostaa kotimainen kulkupeli. Olisiko verotuksella sormensa pelissä? Mikä lienee ranskalaisautojen hinta verrattuna esimerkiksi japanilaisiin? Suomeen nähden japsiautoja näkyi ällistyttävän vähän. Asuntomme Haybesissa, vanhassa liuskekivityöläisten kylässä Meuse-joen mutkassa, oli erittäin kuuma. Tukaluutta lisäsi se, ettei kylpyhuoneessa ollut ovea, vaan se oli ikään kuin alkovi. Vessa oli erillinen pönttökomero ja hieman viileämpi. Muuten huone oli mukava: tilavahko ja kevyesti sisustettu. Pestyämme pyykit siirryimme hotellin ravintolan terassille ensin oluille ja sitten ruokailemaan jalkapallon MM-loppuottelun parissa. Söimme ardennelaislegendojen menyyn á 22 euroa: ruokaisat salaatit kinkku- ja juustokuutioineen, kuhaa ruohosipulikastikkeessa kesäkurpitsakuutioiden, parsakaalin ja perunapyreen kera sekä jälkiruuaksi juustolajitelman, joka ei suinkaan ollut valmis setti, vaan tarjoilija toi esille suuren valikoiman erilaisia juustoja ja luetteli niiden nimet samalla niitä osoitellen. Kyllä ei ollut helppoa valita noin kolmenkymmenen juuston joukosta - etenkään kun ei tiennyt, montako oli soveliasta ottaa. Jukka valitsi viisi, Tuulevi neljä erilaista juustoa. Joimme karahvipunaviiniä (talon pulloviinilista oli luvalla sanoen tyyris). Terassilla oli ruokailemassa sekä Espanjan että Alankomaiden kannattajia, muttei mitään fanaatikkoja. Viereisessä pöydässä istui kaksi ilmeisesti hollantilaista pariskuntaa, joista toisen mies totesi Espanjan juhliin päättyneen pelin jälkeen tyynesti C'est la vie! Lähipöydän pyöräilevä isä- & poikakannustajajoukko oranssinvärisine pörrömaskotteineen oli hiljaisen pettynyt kavutessaan kanssamme samaa matkaa kuumalle yöpuulle. Pettyneeltä vaikuttivat myös nurkkapöydän kaksi oranssipaitaa. Yöllä mökä kaduilla oli melkoinen, kun espanjalaiset ja muut heitä kannattavat juhlistivat mestaruutta ajelemalla autoilla korttelirallia, huutaa kailottamalla ja tööttäilemällä autontorvia - liekö vuvuzela-stadiontorviakin joukossa. Määritelmän mukaan vuvuzela tuottaa ääniä, jotka muistuttavat sumusireeniä tai elefanttia. Meitä se kyllästytti pitemmän päälle. Maanantai 12.7.2010. Haybes - Fépin - Vireux-Molhain - Givet - Waulsort - (B) Heer-Agimont - Dinant - Rocher Bayard - Achêne - Hamois - Havelange - Liege - (NL) Maastricht - Gulpen - Nijswiller - (D) Bocholtz - Aachen - Neuss - Düsseldorf. 273 km. Maanantaiaamuna nautimme hotellin buffetaamiaiset á 8,50 euroa. Valikoimaa oli riittävästi tuoreita hedelmiä myöten. Aamiaisen aikana alkoi tuima ukkosmyräkkä. Jukka säntäsi pikavauhtia yläkerran huoneeseemme, jossa ikkunat olivat selällään, tyynyt ikkunalla kuivumassa eli nyt kastumassa ja miniläppärimme avoimena ikkunan ääressä olevalla pöydällä. Olimme nimittäin ennen aamiaista aloittaneet laivamatkojen etsinnän, koska emme olleet etukäteen varanneet paluulippuja Suomeen. Lähtö tietysti viivästyi rankkasateen ansiosta, mutta olipahan aikaa roikkua laivayhtiöiden puhelinlinjoilla. Alkoi jo hirvittää, että joudumme kiertämään Haaparannan kautta, mutta lopulta saimme Tallink-Siljan Superfastilta A-luokan hytin reitille Rostock-Helsinki hintaan 517 euroa. Olisi tietenkin pitänyt varata aiemmin, muttei meille tullut mieleenkään, etteikö Ruotsin laivoille ainakin päivävuoroille mahtuisi aina pari ihmistä ja yksi moottoripyörä. Laskumme meinasi aluksi olla kolmen oluen verran liian pieni. Lopulta teimme siitä vain yhtä olutta vajaan, mutta eipä likirehellisyytemme erityisen höveleitä kiitoksia matkaan saattanut. Läksimme matkaan ilman tarkkaa tietoa määränpäästä ja siten ilman majoitusvarausta. Rostockissa pitäisi olla keskiviikkoiltana. Seurailimme alkuun Meuse-jokea. Silmänmukaisia jokimaisemia, useita sulkuja, pieniä kyläsiä sekä linnoja ja linnanraunioita totta kai. Pitkiä ja kapeita jokilaivoja ynnä muita veneitä seilasi rauhaisasti virtaavalla joella. Belgian puolella tienpinnoite huononi lähes dramaattisesti. Bensiini maksoi saman verran kuin Ranskassa. Dinant näytti kiinnostavahkolta paikalta linnoituksineen ja ahtaaseen jokilaaksoon sullottuine keskustoineen. Dinantista kallistelimme hauskan Rocher Bayardin metsätaipaleen kautta Liegeen vievälle maantielle. Ukkosmyrskyn jäljiltä metsätiellä oli puunoksia ja muuta rojua mainittavan paljoin. Eräässä kylässä myräkkä oli pistänyt puuta nurin lähes kotoisaan tyyliin. Hiukan ennen Liegeä söimme myöhäislounaiksi belgialaiset perunat majoneesin kera. Liege näyttäytyi tieltä katsottuna teollisuustaajamana rumine ruosteisine savuttavine tehdaskolosseineen. Liegestä siirryimme Alankomaiden Maastrichtiin moottoriteitse, harvoin vaihtuu valtio yhtä huomaamatta kuin tuolla. Maastrichtissa oli asianmukainen ruuhka, jota yritimme väistää pikkuteitä myöten. Löysimme lisää ruuhkaa, nyt tietöiden aiheuttamaa. Hollannissa ei mopoilijoilla ilmeisesti ole kypäräpakkoa, ainakin mopedistit näyttivät huitelevan paljaspäin. Hollannin vierailumme ei kestänyt kauan. Äkisti havaitsimme olevamme Saksassa. Puskimme moottoriteitse kohti Ruhrin teollisuusseutua. Ohitimme jossain vaiheessa valtavan ruskohiiliavolouhoksen, josta puuskatuuli nosti epäterveellisen näköistä pölyä ilmaan. Pölläkkää yritettiin vissiin sitoa vesisumulla, jota tuli pitkistä suutinrivistöistä kaivosalueen reunamilla. Erikoista sinänsä kuinka vähän moottoritielle näkyy jälkeäkään Ruhrin alueen väestökeskittymistä. Tuntuu kuin alue olisi yhtä maaseutua. Düsseldorf valikoitui lopulta tukikohdaksemme sopivan sijaintinsa vuoksi ja siksi, ettemme olleet kaupungissa ennen käyneet. Valitsimme Garminin listalta hotellin, jonka lähistöllä näytti olevan muitakin. Saimme huoneen toisesta hotellista, josta kysyimme. Yöpyminen aamiaisineen Diana-hotellissa maksoi 65 euroa. Tiikerin hallipaikasta piti pulittaa lisäksi kymppi per yö. Huone oli aivan okei: melko tilava, siivottu hyvin; toki kokolattiamatto saksalaiseen tapaan eikä päällimmäinen taatusti ainoa. Tyynyiksi saimme taitellut peitot, koska talossa oli vain höyhentyynyjä - ei harvinaista Saksassa sekään. Omistajarouva ja työntekijät, joista ainakin osa hänen poikiaan, olivat käsittääksemme venäläistä alkuperää. Ruokailimme lähistöllä, kuuluisan ostoskadun Köningsalleen ja Graf-Adolf-Strassen kulmassa italialaisravintola Da noin terassilla ensin suuret ja hyvät sekasalaatit ja sitten pasta-annokset (Jukka cannelloneja ja Tuulevi spaghettia). Jukka joi kolme olutta, Tuulevi lasin punaviiniä ja kaksi pientä pulloa vettä. Laskulla oli vain yksi vesi, joten Jukka huomautti, että kaksi tilasimme, mutta eipä siitä meille tarjoilijalta kiitoksen sanaa herunut, joten ei sitten meiltä puolestaan tarjoilijalle tippiä. Ennen kuin läksimme ruokailemaan, laittoi Jukka huoneemme vaatekaapissa olevaan turvalokeroon miniläppärin, Garminin sekä molempien kaulapussit passeineen ja luottokortteineen. Lokero näytti aika täydeltä, joten hän päätti kokeilla mahtuuko ovi sulkeutumaan. Mahtuihan se ja lukittui saman tien. Eikä auennut yleisavaimellakaan. Henkilökunta totesi, että talonmies hoitaa homman tiistaina. Lokero oli numerokoodilla ohjelmoitavaa mallia, mutta henkilökunta kertoi sitä käytetyn aina avaimella. Ehkä siksi, että ohjelmointisysteemi on epäkunnossa? Olisikohan kannattanut kertoa asiasta asiakkaille? Tiistai 13.7.2010. Düsseldorf. Nautittuamme aamiaista, joka oli moniin reissumme aamupaloihin verrattuna hyvinkin monipuolinen, läksimme läheiseen Louis-myymälään, joka oli yllättävän pieni. Myös muut tutuimmat moottoripyörätarvikekauppaketjut olivat edustettuina samalla alueella. Tuulevi sovitti kypärää, Schuberthin C2-mallia, jonka valmistus on jo lopetettu. Hän sovitti myös C3-mallia, mutta se ei ollut niin (Tuulevin ison ja pyöreän) päänmukainen kuin C2. Kävimme myös Internetissä eCommerce-nimisessä paikassa, jossa sen käyttö maksoi 1,80 euroa puolelta tunnilta. Yhteys oli hidas ja nettiselaimen versio vanha. Eipä antanut oikein vakuuttavaa kuvaa saksalaisen informaatioteknologian tasosta. Ei uskoisi, että Düsseldorf tunnetaan paitsi Saksan mainosalan keskuksena myös tietoliikennealan ytimenä, jossa on 18 internet-yhteydentarjoajaa. Dianassa tosin oli maksuton wlan. Söimme myös lounasta kotinurkilla La Lampadassa, jälleen italialaisessa ravintolassa. Tarkoitus oli syödä kevyesti, mutta annokset salaattia ja kananrintaa olivat melko tuhdit. Maistoimme paikallista Uerige-olutta, joka on tummaa, makeaa ja voimakashumalaista altbieriä. Louis-, netti- ja lounasreissumme aikana hotellin väki oli murtanut väkivalloin auki turvalokeron, jonka talkkari oli jo aamulla läsnä ollessamme sorkkarautaa käyttäen irrottanut sijaintipaikastaan vaatekaapin pohjalta. Voinee puhua venäläistyyppisestä toimintamallista. Venäjähän on maa, jossa mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy. Saatuamme näin taas tavaramme haltuumme kävimme ostamassa C2-kypärän (nyt kun yhden viimeisistä vielä sai; tarjoushinta 309 euroa) ja Jukan sivulaukun sisälaukun sekä Jukalle coolmax-kypärähupun. Sen jälkeen oli aika tutustua eloisan ja vilkkaan cityn vanhempaan osaan, Altstadtiin. Düsseldorfissa se ei tosin tarkoita keskiaikaista keskustaa, vaikka paikasta, jossa pieni Düssel-joki virtaa Reiniin, tunnetaan kaupunki ainakin jo vuodelta 1135, tosin nimellä Dusseldorp. Toisen maailmansodan pommituksissa tuhoutui nimittäin koko kaupunki. Düsseldorfin Altstadt tunnetaan maailman pisimpänä baarina (die längste Theke der Welt), koska pienellä, puolen neliökilometrin alueella on yli 300 baaria ja diskoa. Ruokaravintoloita oli myös runsaasti ja sekä niiden että baarien terasseilla väkeä syömässä ja juomassa ihan mustanaan. Sää oli mitä parhain ulkona syömiseen ja ravintolatarjontaa toden totta joka lähtöön: perussaksalaisia, italialaisia, espanjalaisia, libanonilaisia, korealaisia, turkkilaisia, kalaan erikoistuneita, luomuravintoloita jne. Altstadt Rheinuferpromenadeineen on siis Düsseldorfissa etenkin huvialue. Päästyämme vanhaan kaupunkiin nautimme jäätelöt ja sorbetit. Viilennys tulikin tarpeeseen tarvottuamme Königsalleeta huippuhelteessä. Ei huvialue kaukana hotellistamme ollut, mutta kuumuus oli melkoinen ja Tuulevin iskias jatkoi vihoitteluaan. Päästyämme Reinin rantaan istuksimme pitkän tovin portailla seuraten paitsi ihmisvilinää myös vilkasta jokiliikennettä, minkä jälkeen kävimme pilseillä Rheinuferpromenaden varrella olevassa laivaravintola Allegrassa. Vaellettuamme aikamme pitkin katuja ja kujia valokuvia napsien ja ihmispaljoutta pällistellen päätimme illan vaihteeksi italialaisen ruuan äärellä La Grappa -ravintolan terassilla: nauhapastaa ja kanttarelleja - Jukalle kermakastikkeessa, Tuuleville ilman kermaa. Juomana puoli litraa chiantia ja kolme neljäsosalitraa vettä sekä digestiiveiksi Fernet Brancat. Katu oli täynnä porukkaa sekä vieretysten sijaitsevien ruokailupaikkojen terasseilla että kulkemassa niiden välissä. Kyllä siinä tuli havainnoitua monenmoista kulkijaa piukkashortsisista teinitytöistä umpihunnutettuihin musliminaisiin ja kaljamahaisista lökäpöksyistä sliippattuihin puku- & salkkuherroihin. Mukavan leppoisa ilta hieman ahdistavan turvaboksiepisodin jälkeen ja ennen paahtomatkaa Rostockia kohti. Keskiviikko. 14.7.2010. Düsseldorf - Wuppertal - Hagen - Unna - Rheda - Bielefeld - Hannover - Hampuri - Lyypekki - Wismar - Rostock. 601 km. Päivän agendana oli noin 600 kilometrin moottoritiepunnerrus Itämeren rannalle. Laivaan pääsy oli vasta klo 23, joten kiirettä ei tarvinnut pitää. Selonteko päivän tapahtumista jää väkisinkin lyhyeksi, mitäpä autobahn-ajosta keksisi kerrottavaa. Liikenne konebaanoilla oli vilkas lukuun ottamatta Lyypekin ja Rostockin välistä osuutta. Maisemien uljuudella ei voi kerskailla. Saksan motarithan kulkevat usein puskavallien tai puustoseinämien välissä, jolloin näkymien ihailuun ei tarvitse panostaa. Tietöitä oli tavanmukainen määrä, ruuhkia muutamien taajamien tienoilla. Pysähdyksiin asti liikenne ei jumiutunut muualla kuin Hannoverin liepeillä. Jos Portugalissa tienviitoitus oli välillä hapuilevaa ynnä epäloogista ja Espanjassa ja Ranskassakin tienpitäjän keskittyminen opastuksen suhteen välillä osoitti herpaantumista, oli Saksan teiden opasteet erinomaisen järkeenkäypiä ja selkeitä. Düsseldorfista lähteminen oli paljon nopeampi prosessi kuin sinne saapumien. Pian olimme Garminin ohjein moottoritiellä. Muutenkin gps-laitteemme ja sen noin puoli vuotta aiemmin päivitetty karttaohjelma olivat keskiviikkona erehtymättömiä. Taitavat saksalaiset päivittää kartta-aineistonsa säntillisemmin kuin eteläeurooppalaiset kollegansa. Kerran väläytimme nopeuskameraa Saksassakin. Wuppertalin kupeessa jyrkässä alamäessä Triumph Tiger taisi innostua laukkaamaan lievästi yli 100 km/h:n nopeusrajoituksen. Eipä ole tuostakaan valokuvasta mitään kuulunut. Tällä reissullamme jäi aito currywurst syömättä. Näyttäisi siltä, että Serways-ketju on tehnyt Saksassa saman huoltoasemille kuin ABC Suomessa. Sama tylsä konsepti joka paikassa. Entisaikojen huoltoasemien parkkipaikkojen tyypilliset makkarakojut loistavat nykyisin poissaolollaan. Puolalaiset rekkakuskit harjoittavat ammattiaan Saksassa näemmä samalla asenteella kuin kotimaassaan. Muista ei tarvitse välittää. Jos oma rekka kulkee yhdenkin kilometrin tunnissa nopeammin kuin edellä ajava virkaveli, ohi on päästävä. Siinä sitten isot autot köröttelevät mailitolkulla rinta rinnan hidastaen muuta liikennettä. Matkamme ensimmäisen suomalaisauton, ajoneuvoyhdistelmän, bongasimme Dortmundin jälkeen. Muitten kuin itsemme puhumaa suomen kieltä kuulimme Lissabonissa ja sen jälkeen vasta Rostockin satamassa. Emme tainneet oleilla suomalaisten suosimissa kohteissa. Satamassa saimme notkua vajaat kaksi tuntia ennen kuin kulkijoita alettiin laskea sisään laivaan. Kaluston lastaaminen autokannelle sujui taas normaaliin tyyliin. Ensin jonotettiin ties miten kauan toimettomina, ja sitten, kun oli siirryttävä lautan uumeniin, oli hirveä kiire ja hässäkkä. Eräs virolainen henkilökunnan edustaja ohjasi ylitarmokkaasti pilliinsä puhaltaen kulkuneuvoja paikoilleen. Pyörät ohjattiin samaan kasaan, joten kiinnitysoperaatio oli hankala, mutta mielikuvitusta käyttäen onnistui. Torstai 15.7.2010. Superfast VII, Itämeri. Meillä oli Superfast VII:lla ikkunallinen A-hytti. Hulppeaa!
Muuten nukutti hyvin (etenkin Tuulevia), mutta huonot tyynyt, yläpedin
jonkin osan kolkotus sekä kauittimien plimplomit ja kuulutukset hieman
häiritsivät matkaväsymyksen poisnukkumista. Ihmeempiä tärinöitä tai mölyäviä
humalaisia ei ollut havaittavissa. Aamulla aallot hieman keinuttivat
paattia. Lämpötila hytissä oli miellyttävä viileä; pitkästä aikaa ei
tarvinnut nukkua hikipäässä. Laivalla matkustaessa on aikaa pohdiskella vaikkapa sitä,
millainen olisi meille ihanteellinen majapaikka matkan varrella. Perille
pääsemistä edistää selkeä viitoitus majapaikkaan. Saapumiseen ja lähtemiseen
liittyvä positiivinen asia olisi ainakin tavaroiden pyörän kyytiin purkamis-
& pakkaamispaikka, joka olisi katettu (sateen varalta) ja varjossa (paahteen
varalta) ja jossa olisi laskutilaa. Pyörän pysäköintipaikan tulisi olla
tasainen ja turvallinen, mielellään prätkän säilyttää yön yli tallissa tms. Perjantai 16.7.2010. (FIN) Helsinki - Lahti - Heinola - Hartola - Joutsa - Kangasniemi - Pieksämäki - Suonenjoki - Kuopio - Vuorela. 385 km. Aikainen oli herätys reissun viimeisenä päivänä. TallinkSiljan edustaja herätti laivakansan kovaäänisten kautta viidellä kielellä klo 5.30. Aamiainen ei kiinnostanut pätkän vertaa, joten valuimme vähitellen kulkuneuvomme ääreen. Autokannella oli huh-huh-kuuma, kun laitoimme Tiikeriä lähtökuntoon muitten mp-ihmisten seurassa. Kun uloskäynti lopulta avautui, oli virolainen pillikalle jälleen elementissään. Vuosaaresta pääsi vaivatta valtaväylille ilman Helsingin ruuhkia. Mäntsälässä söimme runsaan aamiaisen huoltamon tapaan á 6,40 euroa. Takapenkkiläistä nukutti ankarasti yöunien katkettua turhan varhain. Ennättipä rouva kerran nukahtaakin moottoritiellä ennen aamiaistaukoa, asiasta ilmoitti kakkoskuskin kypärän kolahtaminen kuskin päähineeseen. Ajorupeama ei ollut järin mielenkiintoinen tälläkään kertaa. Joutsassa oli jälleen pidettävä virkistystauko leirintäalueen kahvilassa. Hieman ennen Suonenjokea koukkasimme Viipperoharjun vanhaa tietä ja pidimme reissun viimeisen jaloittelupaussin autiossa harjumaisemassa. Loppujen lopuksi olimme kotona mukavan varhain kello yhden maissa johtuen aikaisesta rantautumisesta Helsinkiin. Moottoripyörällä taitoimme taivalta tällä lähes kuukauden reissulla yhteensä 6375 kilometriä. Kun on tarpeeksi pitkään reissussa, ei tule matkan lopulla tunne, että loma loppuu liian aikaisin. KIRJALLISUUTTA: Lindsay Bennett, Ranska. Näe ja koe -sarja. Tammi, 2007. |
