Tiistai 29.7.2008. Mikołajki.

Päivän kuvat

Etelään suunnattujen ikkunoiden ansiosta auringonporotuksen lämmittämässä kopperossamme oli yöllä tavattoman kuuma. Unen laatu ei ollut kehuttava läpimärissä lakanoissa nukkuessa. Koisasimme aamulla normaalia pitempään osaksi "vapaapäivän", osaksi aamun viileämmän sään tähden. Tiistain keli näytti onneksi piirun verran edellispäivää inhimillisemmältä. Tuulenvire ja pilviverho pitivät auringonpaahdetta rahtusen aisoissa.

Masurian vierailumme tavoitteena oli päästä vesille. Valmisristeilyt poissulkien näppärimmin se luonnistui polkuveneellä. Pari tuntia kynnimme muovisella lautallamme Mikołajskie-järven vihreää, sameahkoa ulappaa. Jalat saivat mukavasti liikuntaa poljeskelusta, haittapuolena selkä ja persaukset tahtoivat hiota muovisilla istuimilla. Maisemain katselu järveltä käsin oli kivaa vaihtelua. Järvellä oli ryhmää aika lailla: kajakkimelojia, polkuveneilijöitä, soutelijoita, vesiskootteristeja, moottoriveneilijöitä, purjevoimin seilaavia sekä risteilyaluksilla liikkuvia.

Ruokaisat salaattilounaat oluen kanssa nielaisimme Mikołajskie-järven rantakävelykadun lomanviettäjien kansoittamassa terassibaarissa, jossa uupuneen oloisilla tarjoilijatyttösillä ei tainnut olla paras päivänsä. Toisessa ulkoilmakuppilassa ryyppäsimme isot lasilliset turkkilaista kahvia, jotka olivat itsessään hyvänmakuiset, kun lisäsi riittävästi sokeria ja malttoi antaa porojen laskeutua lasin pohjalle. Juoma ei vain sopinut Jukan vatsalle, vaan sekoitti sen tykkänään eli toimi tehokkaasti laksatiivina.

Myöhäisiltapäivän auringosta nauttien istuskelimme huoneemme parvekkeella Zubr-panimotuotteita maistellen, pyykkien kuivumista seuraillen ja joutilaina elämänmenoa pohdiskellen.

Illan mittaan vääntäydyimme likeisen Porto Cafén pöytään. Kana-nuudeli-sopan, liha-sipuli-pierogien ja spagetti bolognesen syönnin päätteeksi jälkiruokimme itsemme Cointreau-liköörillä ja jäätelöllä maustetuilla omenapiirailla. Ruoka oli maittavaa, mutta nuori naispuolinen edeskäypä ei tässäkään ruokalassa osoittanut kovin suurta kiinnostusta asiakaspalvelua kohtaan edes, kun havaitsimme, että hän meinasi laskuttaa meiltä ylihintaa tilauksistamme. Ravintolaan sopimatonta konemusiikkihälyä hän sentään suostui hiljentämään pyynnöstämme.

On muuten ihmeellistä, että olipa sitten Puolan pohjois-, itä- tai eteläosissa, on ravintoloiden tarjonta ainakin meidän koeponnistamissamme paikoissa pitkälti samansuuntainen. Żurekit, flakit, pierogit, bigosit ja upporasvassa paistetut kalafileet ovat listalla ympäri maan.

Iltasyönnöksen jälkeen kurvasimme kaupungin hurvitteluytimen kautta kämpille. Erään terassin lavalla orkesteri pelasi ameriikanjatsia jokseenkin taidokkaasti. Hauskaa musiikillista vaihtelua alueelle tyypillisen tusinajytkeen seassa.

Keskiviikko 30.7.2008. Mikołajki - Woźnice - Prazmowo - Wilkasy - Giżycko - Kap - Wydminy - Olecko - Przebród - Suwałki - Sejny - Ogrodniki - (LT) Lazdijai - Veisiejai - Druskininkai - Grūtas - Ilgininkai - Pocelonys - Onuškis - Rūdiškės - Trakai. 355 km.

Reittikartta

Päivän kuvat

Hotellin hermovikainen hurtta haukkua louskutti ravintolasta palailevia humalaisia möykkääjiä läpi yön. Yläkerran naapuritkin tulivat yöjuoksuiltaan huoneisiinsa aikamoisella ryskeellä. Hotel Walkuskia ei täten voi suositella ainakaan herkkäuniselle etenkään lomasesongin aikaan. Mutta sille, joka haluaa olla ns. pelipaikkojen lähellä, kyseinen majoitusliike on varteenotettava vaihtoehto.

Jukka kävi aamulla ihan uhallaan viemässä kertakäyttöpullot kierrätyskontteihin, joita sentään asutuskeskuksesta löytyi pienen etsiskelyn jälkeen. Jostain syystä alumiinitölkkejä ei kierrätetä, vaikka suuri osa oluesta ja virvoitusjuomista myydään peltipurkeissa. Jotenkin kismittää, kun noita kertakäyttöpakkauksia tulee reissun mittaan ostettua huomattavasti normaalielämää enemmän, eikä niitten saattaminen uusiokäyttöön ole kovin yksinkertaista ainakaan itäisen Euroopan maissa, jos nyt muuallakaan.

Suorempaankin Mikołajkista oli pois päässyt, mutta mehän emme olleet lyhimmän tien taktiikalla liikenteessä. Paukuttelimme ensin Giżyckoon järvenpoikasia hipovaa, periaatteessa kivaa, mutta käytännössä heikkokuntoista pikkupolkua nro 643. Giżyckon kupeesta Kapista lähtevä tie 655 sen sijaan oli loistavaksi EU-rahoilla korjattu kimurantti reitti aina Oleckoon saakka. Oleckosta 653-numeroisena Suwałkiin etenevä väylä oli myös asiallinen tekniseltä laadultaan plus kurvikas, mutta liikennettä osuudella oli himpun enemmän kuin edellisellä tiellä.

Suwałkin paikkeilla sää hivenen viileni väliaikaisesti lämmetäkseen jälleen Liettuan puolella. Suwałkista Sejnyyn saimme ajaa pitkästä aikaa rekkasaattueessa, tienpäällystekin oli vähän kärsinyt ilmeisesti isommista liikennemääristä johtuen. Sejnysta rajalle matkasimme taas ylhäisessä yksinäisyydessä hyvää tietä. Rajalta Liettuan eteläreunalla sijaitsevaan kylpyläkeskus Druskininkaihin johtava asfalttiura oli tasainen, nopeakulkuinen ja hiljaisehko. Paikallinen autokansa körötteli hitaasti, joten ohittaminen oli helppoa. Jokunen lampi tai minijärvi näkyi muuten yllätyksettömässä eteläisen Liettuan maisemassa.

Rajaseudulla Liettuan puolella pysähdyimme pieneen tienvarsikavineen lounas mielessämme. Valitsimme ruokalistalta Home made hamburger -annokset arvellen saavamme pikaruokatyyppistä muonaa. Iloiseksi yllätykseksemme pöytäämme ilmestyikin oikeat ruoka-annokset: hyvänmakuista jauhelihapihviä, perunasosetta, kasviksia ja leipää sekä vettä kyytipojaksi. Eikä ollut ostos hinnalla pilattu: yhteensä 20 litiä eli jotakuinkin 5,80 euroiksi muutettuna. Säällinen paikka, paitsi ettei oveen liimattu MasterCard-tarra tarkoittanutkaan sitä, että kyseinen kortti kävisi maksuvälineenä.

Druskinikaista seitsemisen kilometriä Vilnaan päin sijaitseva Grūto Parkas -patsaspuisto oli yksi ennen matkaa reissuohjelmaamme suunniteltu kohde. Sienikaupalla rikastunut liettualainen on koonnut puistoon näyttelyn neuvostoajan taideteoksista, lähinnä patsaista. Kiitettävä määrä yltiöisänmaallisia pystejä on ripoteltu mäntymetsässä kulkevien polkujen varrelle muistuttamaan totalitaristisesta realismista. Puistossa on muutakin viihdykettä kuten kahvila, leikkipuisto, "kotieläin"puisto laamoineen ja seeproineen, toisinajattelijoita Siperiaan kuljettanut juna sekä matkamuistokioski neukkukrääsän keräilijöille.

Emme jaksaneet kahlata läpi koko reitistöä, koska patsaat olivat turhankin laajalla alueella. Saimme kuitenkin oivan kuvan menneen maailman ilmapiiristä, vaikka veistokset olivatkin metsän siimeksessä jotenkin sopimattomassa ympäristössä. Ajohousuissa tarpoessa meinasi tulla kuuma, onneksi älysimme vaihtaa sandaalit jalkaan sekä jättää saappaat ja takit portinvartijan koppiin.

Koska toiseen suuntaan kulkeissamme Trakai oli jäänyt mieliimme positiivisena paikkana, päätimme suunnistaa sinne kotimatkallakin. Grūtasin kyläsestä puskimme viivoittimella vedettyä tietä miltei Alytusiin asti. Hieman ennen Alytusia kallistimme itään päin kohti Daugaita. Daugaista Mikalavasiin ja edelleen tielle 220 johtava polku oli mahtava kahdentoista kilometrin etappi. Kapea, hyväpintainen pikitie koukkaili somassa agraarimaisemassa erityismaininnan arvoisesti. Tie 220 oli meille tuttu menomatkalta. Hyvä reitti sekin, jossa pieni pätkä heikompaa pintaa, mutta pääosin mallikas ajettava. Tuttuja näkymiäkin sattui silmään, mutta päinvastaisessa järjestyksessä kuin pari viikkoa aikaisemmin: kirkkaan violetti talo, kukkarikas hautuumaa sekä tietysti paikkakunnan kokoon nähden ylisuuri kirkollinen rakennus mahtipontisine pylväikköineen ja temppelimäisine ulkoasuineen.

Asetuimme lopulta Sport Center Hoteliin kuin kotiin kysyttyämme ensin turhaan vapaita huoneita parista majatalosta Trakain vanhassakaupungissa.

Illallista tarjosi naapuruston perinneravintola, jonka paikallisten herkkujen listalta valitsimme kanalientä lampaanlihatäytteisen ja kanaliha-sienitäytteisen pasteijan (kibinai) kera sekä lietinai-nimisiä perunalettuja ja Liettuan kansallisruokaa eli lihalla täytettyjä "zeppeliinejä" (cepelinai). Makoisat sapuskat!

Kellon siirto tunnilla eteenpäin lyhensi ilta-askareaikaamme niin, että painuimme pehkuihin kohta ruokailun jälkeen.

Torstai 31.7.2008. Trakai - Pylimai - Maišiagala - Pikeliškės - Giedraičiai - Utena - Zarasai - (LV) Svente - Gospori - Jekabpils - Aiviekste - Madona - Vecpiebalga - Berzeskrogs - Priekuļi - Cēsis. 451 km.

Reittikartta

Päivän kuvat

Urheiluhotellissa nukutti paremmin kuin moneen yöhön, koska huone oli yöllä vallan viihtyisän vilpoinen ennen kuin aamuaurinko ryhtyi porottamaan ikkunaan. Aamiaistaminen sujui ilman ihmeempiä kommervenkkeja ja respan tämänkertainen tyttö hoiti tehtävänsä mallikkaasti. Suositeltava majapaikka.

Tuulevi käväisi apteekissa ennen kuin varsinaisesti lähdimme matkaan. Vaimoaan mopon äärellä odotellessaan Jukka moikkasi edellisiltana kohtaamaansa BMW R 1200 GS -pyörällä liikkunutta pariskuntaa, joka kuskina toimineen miehen vuolaan sepustuksen mukaan oli matkalla Baltian kautta Moskovaan, Ukrainaan, Romaniaan ja ties minne. Pyörä oli brittiläisissä kilvissä, mutta mies oli aksentista päätellen aivan jostain muualta kotoisin. Erikoinen viheltäjä, jonka vastapainoksi kyydissä istunut naisihminen vaikutti mykältä.

Keski-Euroopassa riittää historiaa niin, että heikkohermoisempaa hirvittää. Ainakin, jos vertaa keskisempää Eurooppaa ja Suomea. Tuntuu, ettei millään voi olla törmäämättä menneen ajan jättämiin merkkeihin, jos pitää silmänsä edes raollaan. Mitä kaikkea omatoimimatkailu vaikkapa Aasiassa toisikaan eteen? Historian lehtien havinaa lähdimme kuulostelemaan seuraavaksi latvialaiseen Gauja- eli Koiva-joen laaksossa sijaitsevaan Cēsisin kaupunkiin, jonka keskustassa lukemamme mukaan pitäisi olla mm. keskiaikaisen ritarilinnan rauniot. Matkaa Cēsisiin näytti olevan tarpeeksi, joten matkan varrella ei joutaisi turhia pysähtelemään.

Vilnan ohi kiepautimme samaa kätevää kiertotietä kuin menomatkallakin. Bensa-aseman löydettyämme käytimme tankkauksen yhteydessä lähes kaikki jäljellä olevat litit muutamaa killinkiä lukuun ottamatta. Seuraavaksi etenimme pohjoiseen A14-valtaväylän suuntaista lähes ristinsielutonta täysin ajokelpoista 172-tietä, jonka varrella rapistui yksittäisiä tai pienissä ryhmissä seisoskelevia vanhoja taloja. Pihojen omenapuitten oksat notkuivat hedelmien painosta.

Ennen Molėtaita siirryimme liettualaiseksi kehnohkolle isolle tielle, joka vei meidät Zarasain kaupunkiin ja Latvian rajalle. Lieneekö tie alun perin ollut betonisellainen, koska siinä oli säännöllisesti halkeamia luultavasti liitoskohdissa, mikä jytkytti pyöriä jatkuvasti. Myös uria ja paikkauksia oli tavanomaista enemmän.

Latvian maaperällä asfaltin tila huononi radikaalisti. Olisi kenties ollut fiksumpaa ajaa nopeinta tietä Väinänlinnasta Riikaan ja sieltä Cēsisiin, mutta emme tahtoneet tahkota isoja maanteitä, vaan katsella vähän tuntemattomampaakin Latviaa. Vaikeaselkoisesta Daugavpilsin kiertoliittymälabyrintista selvittyämme annoimme Tigerin laukata Riikaan vievää A6-tietä, joka oli aluksi moottoritien näköinen, mutta paikalliseen tapaan vasemmalle kääntyminen oli mahdollista. Urat ja paikkaukset heikensivät tämänkin kestopäällysteen arvosanaa. Kaksikaistainen väylä muuttui ajallaan normaaliksi maantieksi, joka kulki Daugava- eli Väinäjoen kyljessä näyttäen välillä kauniita jokimaisemia.

Olimme jo jonkin aikaa etsiskelleet lounastamismahdollisuutta, mutta tienvarret olivat tyhjiä ruokapaikoista. Lopulta Jekabpilsissä haukkasimme kolmioleivät huoltoasemalla, joita siellä olikin useita. Livanissa olimme käväisseet toteamassa huoltiksella, että sen tarjonta rajoittui perunalastuihin ja mm. vahvoihin alkoholijuomiin.

Jekabpilsistä tie jatkui niin äimistyttävän sileänä, että Tuulevi torkahti takapenkille sillä seurauksella, että kypärämme kippistivät iloisesti kolahtaen. Tien laadun parhautta riitti Madonaan saakka. Madonasta lähtien miltei koko loppumatka oli kauheata röykytystä. Tuulevin kipuisan olkapään varjelemiseksi vauhtia kärsi pitää vain noin 60 km/h, silti tärskytys kuoppaisella ja pyykkilautamaisella polulla oli rasittavaa.

Madona-Cēsis -väli olisi sinänsä ollut mukava metsien ja peltojen halki kulkeva tieura, mutta tienkunto oli sellainen, ettei sitä voi suosittaa ainakaan jäykkäperä-chopperisteille eikä henkilöille, joilla hampaat eivät ole tiukasti kiinni ikenissä. Puolivälissä reittiä ylitimme baltialaisittain ajateltuna ylänköalueen, jonka kruunu Bregža Kalns kohoaa 255 metrin korkeuteen merenpinnasta. Muuten mäkisyyden aistiminen olisi ollut hankalaa, ellei eräällä aukealla laaja näköala olisi paljastanut meidän olevan ympäristöä korkeammalla.

Jostain syystä tällä ekskursiolla huomasimme, että tienpäällyste on usein hyvä isommalta tieltä pienemmälle väylälle lähdettäessä, mutta vähitellen kunto huonontuu korjaantuakseen jälleen lopulta sivistystä lähestyttäessä. Varjoisilla paikoilla tiet ovat yleensä huonoimmillaan. Olisiko syynä se, että varjokohdissa tie pysyy pitkään märkänä, ja pakkasen tullen asfaltti murenee jäätymisten seurauksena?

Muutamaan otteeseen törmäsimme myös sellaiseen seikkaan, että kyltti opastaa esimerkiksi huoltoasemalle, joka sitten ilmenee lakkautetuksi. Miksei kylttejä voi poistaa? Entäpä se, että tienviitat ohjaavat johonkin kaupunkiin useita kertoja peräkkäin ja sitten yhtäkkiä opasteessa seisoo jokin muu paikkakunta, jota ei tietenkään saa kartalta silmiinsä! Kolmas älyttömyys, jota myös Suomessa tavataan, on se, että liikennemerkki kertoo kuoppia olevan seuraavat kolme kilometriä. Kolmen kilometrin jälkeen on sitten uusi kyltti, jossa luvataan taas kuoppia kolmen seuraavan kilometrin matkalle. Missä järki?

Tiestön osittaisen raihnaisuuden vuoksi päiväurakkamme venähti alkuiltaan. Tosin lähdimme vasta puoli yhdentoista korvissa Trakaista. Asunnon löytäminen Cēsisistä oli työläintä koko retkellämme. Matkailutoimistosta valiteltiin, että iso osa hotellikapasiteetista oli varattu. Viimein useisiin kohteisiin soittamiemme puhelujen jälkeen Kolonna Hotel Cēsis näytti meille vihreää valoa. Majoitusliikkeen ulkonäön perusteella emme olisi ihan ensimmäisenä kyseiseen taloon yrittäneet, mutta hotellin prameasta olemuksesta huolimatta huoneemme hinnaksi paljastui maltilliset 45 latia (n. 63 euroa) sisältäen aamiaisen. Triumphin paikoitimme hotellin ulko-oven viereen.

Söimme iltaevästä erikoisessa Uguntiņa-ravintolassa, jossa ruuat olivat esillä vitriinissä. Tarjoilija mätti haluamiamme aineksia lautasille ja keksi jostain hinnan annoksille. Tuulevi valitsi lautaselleen riisiä, vihanneshöystöä, ison jauhelihapyörykän sekä sekasalaattia. Jukka taas tahtoi pari isoa lihapyörykkää, sieni-nautakastiketta, perunoita ja kasviksia. Olutta palanpainikkeeksi. Asiallista ravintoa eikä tainnut hintakaan hirvittää.

Hotellille palatessamme jokin ötökkä pisti Tuulevia sormeen. Allergisen rouvan sormi turposi äkkiä tykyttäväksi nakiksi. Hotellin vastaanoton ystävällisen ja kielitaitoisen virkailijattaren avustuksella saimme hotellin jo sulkeutuneesta ravintolasta kulhollisen jäitä, joilla sormen turvotus ja kipu saatiin aisoihin.

Edellinen sivu
Seuraava sivu
Pääsivulle

© Kuvat ja teksti:
Jukka Laulajainen ja Tuulevi Ovaska