Kartta Bardejovista Puolan rajalle
Kartta Puolan rajalta Zakopaneen
Aikaisehkon herätyksen jälkeen pakkailimme, söimme aamuravinnot, maksoimme majoituksen, hyvästelimme sekä isäntäparin että emännän mukavat vanhemmat ja lähdimme jälleen matkaan yön jäljiltä koleassa kelissä hengityksen höyrytessä.
Illaksi ajattelimme ennättää Puolan puolelle, mutta sitä ennen välimääränpäänämme oli UNESCOn maailmanperintölistattu kohde, Vlkolinecin vuoristokylä keskisessä Pohjois-Slovakiassa.
Suuntauduimme länttä kohden Popradiin viitoitettua 77-tietä, joka oli varsin mukavaa loivakaarteista maantietä. Ensimmäisen katsekontaktin Ylä-Tatran eli Korkean Tatran lumihuippuihin saimme Stará L'ubovnassa, jossa oli näkyvällä paikalla linna ja lukemamme mukaan vierailun väärti ulkomuseokin olisi paikkakunnalla ollut.
Stará L'ubovnan jälkeen tie muuttui mielenkiintoisemmaksi kulkiessaan mäkien rinteillä. Matkanteko sujui rivakasti vain muutamien kylien toimiessa hidasteena. Podolínec näytti kuvaukselliselta vanhalta pikkukaupungilta. Spišská Beláan saapuessamme olimme taas tasamaalla. Tiukka käännös oikeaan ja viivasuora maantie johdatti kohti Puolan rajaa, kunnes käännyimme kellokäden suuntaan kohti Korkean Tatran talviurheilukeskuksia.
Hyväkuntoinen tie nousi jyrkästi, mutta leveä ura oli melko suoraviivainen. Runsaslukuiset, lähinnä Slovakian, Puolan ja Unkarin maatunnuksia kantaneet, nelipyöräiset oli helppo ohittaa. Jokusen moottoripyöränkin havaitsimme pitkästä aikaa!
Tatran mahtavimmat vuoret - korkeimpana Gerlahovský štít 2654 m - kohosivat tien oikealla puolella "majesteetillisiin korkeuksiin". Heti kohta huomiomme kiinnittivät suuret aukot metsissä. Muutaman vuoden takainen myrsky oli kaatanut puustoa hehtaarisotalla. Lukemattomat puunkaatojen kanto- ja juurirydöt paljastivat, etteivät kyseessä olleet tarkoitukselliset aukkohakkuut. Horsma kukki upeasti paikoitellen, olikohan aukkoja kulotettukin? Marjanpoimijoita näimme aukkojen ja metsien laidoilla saaliineen. Ämpäreissä näytti olevan marjojen väristä ja keruupaikoista päätellen ainakin vadelmaa ja mustikkaa.
Tatranská Lomnican ja Starý Smokovecin talviurheiluparatiisien läpi ja aika ajoin tiheänkin metsän uumenissa kulkeva tie oli maisemiltaan komea, mutta asfalttilatu oli yllättävän suora. Porukkaa ja autoja seudulla oli paikoin sankasti, joten moottoripyöräilyn huumasta ei päässyt nauttimaan kuin hetkittäin, mutta oli niitä mutkiakin sentään ainakin malliksi. Tuokioksi jumituimme linja-auton aikaansaamaan jonoon, josta pääsimme ohi vasta sen pysähtyessä junan takia tasoristeykseen. Tatralta laskettelimme pitkät huikoset takasin alavammille maille.
Liptovský Mikulášissa tankkasimme pyörän ja itsemme esimerkillisen siistillä huoltoasemalla. Kiersimme Liptovska Mara -tekojärven pohjoispuolta. Reitti oli välillä miellyttävän mutkaisa ja sen varrella näkyi olevan massiivinen Aquapark Tatralandia -vesipuisto. Kuljettajan lievästä navigointisekoilusta huolimatta löysimme lopulta Ružomberokiin, mistä tuikkasimme muutaman kilometrin verran etelään Banská Bystrican tietä, josta erkani pieni kiva pikipolku Vlkolinecin kylään.
Suojaisasti vuoren rinteellä sijaitseva kyläsessä näytti aika pysähtyneen, jos kulunut sanonta sallitaan. Vlkolinec ei kuitenkaan ole mikään museokylä, vaan siellä asutaan ja eletään edelleen. Ajokamppeet jätimme lippukassalle ystävällismielisen kassatädin ehdotuksesta, mikä oli uuvuttavassa kuumuudessa asiallinen, järkevä sekä kaikinpuoliseen tyytyväisyyteen tähtäävä idea.
Vlkolinecin kylä oli todella idyllinen rauhan tyyssija. Muutama päivä siellä olisi varmasti oikeata hermolepoa. Majoitustakin kylästä löytyy viehättävästä pikkutalosta. Kaltevalle alustalle laaditun kylän halki virtaa vähäinen puro, johon oli kaivettu kenties lasten leikkejä varten pieni allas. Suunnilleen kolmevuotias poika putosi altaan reunalta vaatteet päällä selälleen veteen. Onneksi isommat leikkitoverit vetivät huono-onnisen tasapainoilijan ylös veden alta. Säikähtäneen miehenalun huuto oli hirmuinen aiheuttaen kylän uneliaisuuteen hetkeksi säpinää.
Poistuessamme Vlkolinecista huomasimme läheisten vuorten takaa nousevan sakean savupatsaan. Jäi arvoitukseksi, oliko kyseessä salaman sytyttämä vaiko alueella yleisesti tapana olevasta pellon kulotuksesta karannut metsäpalo.
Vaelluksemme jatkui Ružomberokin kautta E77-tietä kartan yläreunaa kohti. Tie muuttui Ružomberokin perästä peräti kurvikkaaksi, mutta tavattoman vilkas liikenne esti asianmukaisen vauhdinpidon. Isot tienrakennustyöt näyttivät olevan käynnissä kyseisellä Orava-joen vartta kulkevalla tieosuudella.
Juuri ennen Puolan rajaa pysähdyimme Suchá Horan kylän potravinyyn eli ruokakauppaan tuhlaamaan viimeisiä koruna-kolikoitamme. Tuulevi meni kauppaan ja Jukka vahti pihalla ajoneuvoa sekä varusteita. Humalainen, arvion perusteella noin 35-vuotias slovakkiuros tuli siksi aikaa pitämään seuraa suomalaismatkaajalle. Mies kätteli hartaasti ja pitkään pariinkiin otteeseen sekä jankkasi asiaansa omalla kielellään. Tämän kyllästyttyä paikalle törmäsi niin ikään maistissa ollut pappa tupakkaa pummammaan. Valitettavasti Jukka joutui tarjoamaan ei-oota. Mutta yhteys kanta-asujaimistoon oli avattu myös tässä kolkassa maata.
Slovakiasta jäi positiivinen ja vieraanvarainen mielikuva, vaikka ennätimme vain hipaista yhtä nurkkaa meille ennestään tuntemattomasta pienestä maasta.
Rajalta Zakopaneen vievä tie oli ihan jees, mutta valitettavasti tälläkin tiellä oli muuta meitä hitaampaa liikennettä haitaksi asti.
Zakopanessa vallitsi määrätynlainen hulabaloo. Matkustavaisia oli kylänraitit pullollaan ja liikenne sen mukaisesti jumissa. Majoitusta näytti olevan ainakin kaupungin sisäänajoväylän varrella paljon. Majapaikkoja tarkoittavia Pokoje- ja Noclegi-kylttejä oli lähestulkoon joka toisen talon seinässä. Elättelimme toivoa jonkinlaisen keskusvaraamon ilmaantumisesta näköpiiriin ja liirittelimme ruuhkassa keskustaan saakka. Mitään majoitussentraalia emme havainneet, joten palailimme takaisin tulosuuntaan ja ryhdyimme kyselemään kortteeria vastaan tulevista majoitusliikkeistä.
Tiedustelu muutamasta majatalosta tuotti vesiperän. Jatkoimme matkaa takaisinpäin ja pysähdyimme pienen pokoje-keskittymän ääreen. Arpoessamme taloa, josta aloittaisimme utelemisen, kysäisi mies eräästä pihasta selvällä englannin kielellä, olisimmeko kiinnostuneita yösijasta. Ja olimmehan me. Kaupat lyötiin lukkoon, kun olimme vilkaisseet huonetta. Huone, josta pääsy parvekkeelle, ei aamiaista eikä omaa kylpyhuonetta: 70 zlotya eli parikymmentä euroa. Ei hassumpi hinta. Ilmeni, että majapaikan pitäjä oli toiminut Puolan hiihtomaajoukkueen valmentajana ja vieraillut Suomessakin useasti. Lahden, Kuopion ja Ounasvaaran mies tunsi hyvin vierailujensa perusteella.
Majoittautumisrituaalien lomassa nälkä muistutti meitä siitä, että ruokahuoltomme oli kuluneena päivänä jäänyt hiukan retuperälle. Kävelehdimme jälleen keskustaa kohti ihmetellen, missä porukka oikein syö tässä kaupungissa. Majoitusta oli tosiaan enemmän kuin runsaasti, mutta saimme kalppia pitkät pätkät ennen kuin saavuimme ensimmäisen ruokaravintolan luo. Empimättä enempiä kävimme sisään rustikaalisesti sisustettuun ruokalaan, jossa raikui neljän nuorukaisen esittämä paikallinen reipas kansanmusiikki. Muutamat asiakkaat panivat ruokailun lomassa tanssiksi, joten tunnelmahan oli mitä hövelein. Karcma Wnuka osoittautui oikein viehättäväksi yli 100-vuotiaaksi eteläpuolalaisiin perinneruokiin keskittyneeksi ravintolaksi.
Tuulevi valitsi ruokalistalta alkupalaksi onnistuneesti kanakeittoa, mutta Jukan viime hetken päätös maistaa puolalaista silliä ei ollut napakymppi. Silli oli tulisuolaista ja ärhäkkää sipuliakin oli annoksessa yltiöpäinen kasautuma. Pääruokavalintojen suhteen lykästi paremmin: molempien tilaamat lammassaslik-lautaselliset olivat herkullisia ja määrältään riittäviä. Pari kookasta olutta hupeni aterioinnin ohessa.
Puolan korkeimmalla sijaitseva kaupunki Zakopane on kuuluisa koristeellisista puutaloistaan ja kaupunki on antanut nimen vuoristomökeistä kehitetylle rakennustyylisuunnalle. Etenkin vanhojen rakennusten omintakeisesti, mutta maltillisesti kaiverretut kaiteet, räystäät ja pylväät ovat todellisia puusepäntaidonnäytteitä. Uusimpien talojen koristelu lähenteli jo liioittelua ja oli krumeluureineen viittä vaille kitsiä.
Perjantai 27.7.2007. Zakopane - Witów - Chocholow - Czarny-Dunajec - Raba Wyzna - Rabka-Zdrój
- Mszana Dln - Limanowa - Muchówka - Nowy Wis
Aamuyöllä Jukan unta häiritsivät ilmeisesti yöjuoksuiltaan palanneet naapurit, jotka käyttivät seinämme takana olevaa kylpyhuonetta kovaäänisesti, yksi valopää keksi mennä suihkuun kello kolmelta. Liekö kyseessä ollut sama tirskuva teinityttölaumalta kuulostanut ryhmittymä, joka illalla piti kylpyhuonetta varattuna pitkät tovit ja käytti sitä lähinnä kikatteluun ja ehkä meikkailuun.
Reittivastaavana toiminut kuljettaja päätteli kartan perusteella, että eteläisen Puolan kumpumaastoon laadittu länsi-itä-suuntainen tie numero 28 olisi kuin varta vasten moottoripyöräilyä varten luotu ja hahmotteli reitin kulkemaan Zakopanesta Chocholowin kautta Raba Wyznaan tietä 958 ja sieltä 28-tietä pitkin Nowy Sacziin. Ei se sinänsä huono tie olekaan, mutta liikenne oli niin vilkas, ettei ajaminen oli Rabka-Zdrójn kaupungin ruuhkasta lähtien tuskaisen hidasta. Mszana Dlnissa söimme tienvarsibaarissa brunssiksi erityisen maukkaat, salaatilla kruunatut hotdogit ja katsastelimme karttaa sillä silmällä.
Uuden reittiversion mukaisesti jätimme jonoisen 28-tien Limanowassa ja höyrysimme pohjoisen suuntaan hyvinkin suositeltavaa 965-tietä. Tie venkoili kukkuloiden yli tarjoten käyttöömme serpeentiininpoikasia ja mainioita kaarreyhdistelmiä. Mäkien harjoilta avautui yksi jos toinenkin raikas näkymä ympäristöön. Nowy Wisniczissä paikallistimme vaihteeksi linnankin, josta ohessa kuva.
Autiohkoa kurvitietä riitti suolakaivoskaupunki Bochniaan, jossa kadotimme itsemme kartalta tienviitoituksen yhtäkkisen puuttumisen johdosta. Lopulta jatkoimme matkaa ensin Krakovan suuntaan tietä nro 75 ja Krakovasta poispäin tietä 79. Nowe Brzeskosta oikaisimme mutkaista mutta järkyttävän kuoppaista 775-tietä Proszowiceen ja sieltä tasaisempaa rantua pohjoiseen johtavalle E77:lle.
Eteneminen E77:llä oli yllättävän sujuvaa. Tien kunto oli oiva eikä liikennettäkään ollut mahdottomasti. Kaupungitkin sivuutettiin pääosin ohitusteitse. Rasittava hidaste pysäytti kulkumme toviksi Kielcen ja Skarzysko-Kamiennan välillä. Ostojowin kylän kohdalla oli iso tietyömaa, jossa liikenteen organisointi yhdelle kaistalle oli ratkaistu aikaohjatuilla liikennevaloilla. Paikalle muodostui useiden kilometrien mittainen jono, kun valot seisottivat liikennettä vuorotellen suuntaan ja toiseen varmaankin viisitoista minuuttia ellei kauemminkin. Seisominen kolmenkymmenen asteen helteessä ei ollut rattoisaa. Lopulta paikallisen bikerin esimerkkiä noudattaen ohittelimme pitkän pätkän jonoa piennarta myöten. Puolalle tyypillistä oli, että autoilijat antoivat tietä, mikäli olivat pysäyttäneet ajoneuvonsa liian reunaan ja rekkakuskit sulkivat avoimina olevia oviaan, jotta pääsimme esteettä eteenpäin. Loppumatkasta seuraavalle pysäkillemme Kazimierz Dolnyyn ei ole ihmeemmin raportoitavaa.
Makuupaikka löytyi lopulta Villa Agnieszka -hotellista. Aluksi yösijan löytyminen vaikutti mahdottomalta, kun kaikissa kysymissämme paikoissa tuntui olevan täyttä, joten Agnieszkan aiempiin majapaikkoihimme verrattuna hiukan kalliimpi (parvekkeella ja kylppärillä varustettu kahden hengen huone aamiaisen kera 200 zlotya eli noin 57 euroa) kelpasi kyllä. Hotelli oli kaikin puolin hieno ja esikuvallisen siisti, joten hinta oli suomalaisittain oikein kohtuullinen. Lisäksi tilavalta parvekkeeltamme aukeni kiva näköala Wisla- eli Veiksel-joelle ja sinne näkyi myös Kasimir Suuren rakennuttaman, nykyisin raunioituneen, linnan vielä pystyssä oleva pyöreä torni. Hotellin muuhun tasoon nähden kehnohko, muhkurainen sänky pudotti majapaikan pisteitä jonkin verran.
Kruunasimme kuuman ajopäivän tanakalla iltapalalla. Alkukeitoksi Tuuleville sipulisoppaa ja Jukalle nuudelilihalientä. Pääruuaksi molemmille mahtavaa puolalaista maalaismakkaraa lisukkeineen. Jälkiruokajäätelöiden jälkeen olimme kypsiä unten maille.
Lauantai 28.7.2007. Kazimierz Dolny - Pulawy - Deblin - Kock - Radzyn
Yhdeksi Puolan kauneimmista kaupungeista mainittu Kazimierz Dolny on houkutellut 1800-luvulta lähtien matkailijoita ja taiteilijoita. Turisteja tuntui pakkautuneen pikkukaupunkiin tuonakin viikonloppuna. Myös nuoria taiteilijoita tai taiteenopiskelijoita maalaustarvikkeineen parveili Kazimierzin pikkuruisessa keskustassa huomioitava määrä. Kaupungin rakennuskanta keskustorin ympärillä on hauska sekoitus monta tyylisuuntausta, naapureina seisoo sulassa sovussa puolalaista perinnettä ja italialaista renessanssia.
Kazimierz Dolny oli hyvinkin positiivinen yllätys, kuten itse asiassa koko Puola. Televisiosta ja elokuvista mieleen jäänyt kuva ankean harmaasta maasta muuttui tällä reissulla kertaheitolla aivan toiseksi. Myös puolalaisten ihmisten ystävällisyys teki vaikutuksen. Puolaan on siis syytä palata paremmalla ajalla.
Ennen matkaanlähtöä pistäydyimme Kazimierzin keskustassa silmäilemässä lauantaiaamun elämää. Keskusaukiota pienemmällä torilla viriteltiin kauppakojuja myyntikuntoon. Tarjolla oli marjoja, hedelmiä, vihanneksia ynnä muita ruokatarvikkeita sekä antiikkia, vaatteita ja sekalaista rihkamaa.
Kazimierz Dolnyssa olisi viettänyt pidemmäkin ajan, mutta aikataulu ajoi meitä kotimaahan päin. Kazimierzistä ajelimme ensin Deblinin kautta Radzyn Podlaskiin ja loppupäivän 63-tietä Masurian järvialueelle Piszin kaupunkiin. Liikenne oli jokseenkin vähäistä, mutta tienpinnan ajoittainen kuoppaisuus ei miellyttänyt. Keli oli edellispäivää viileämpi, kova lännestä puhaltanut tuuli haittasi matkustusta etenkin avoimilla paikoilla.
Piszistä saimme asumukseksemme huoneen ilman aamiaista vanhan rouvan kotimajoituksesta 80 zlotylla. Iso huone oli kalustettu 1950-70-lukujen huonekaluilla. Suuressa omakotitalossa toimi myös kampaamo ja autokoulu.
Astelimme viehkon Pisa-joen vartta kaupungille ruokailumielessä.
Ravintolatarjonta ei ollut kovin runsas, joten valitsimme ateriointipaikaksemme Cafe Bar
Basztan sen perusteella, että siellä oli paljon väkeä. Hyvä valinta! Jukka söi
alkukeitoksi perinteistä puolalaista hapankeittoa zurekia ja Tuulevi
tomaattikeittoa. Lopullisesti nälän karkoittivat suorastaan laudaturin arvoiset annokset
paistettua kuhafileetä ja kanttarelleja. Ž
Vatsat täynnä piipahdimme viinakauppaan ostamaan digestiiviksi Jägermeisteria - kun puolalaista mahakatkeroa ei sattunut silmään. Erikoista myymälässä oli, että se oli yhdistetty alkoholi- ja kalakauppa. Onhan kätevää ostaa kala-aterian seuraksi sopiva viini samasta paikasta!
Tiiviistä aikataulusta ja sen myötä vähistä pysähdyksistä johtuen monia kuvia jäi Puolassa ottamatta. Söötit pikkukylät hiljaisine kylänraitteineen, hoidettuine ja hoitamattomine taloineen, karut betonilähiöt, korjatut ja nyt ihan siedettävän näköiset sosialismin ajan kerrostalot, loputtomat peltoaukeat ja silmänkantamattomiin jatkuvat pyöröpaalirivit sekä puiden reunustamat varjoisat kujat eivät ikuistuneet kameran muistikortille. Myös vanhat papat ja mummot istumassa kylänraitin varrella, marjojen ja vihannesten myyjät tienposkessa piirtyivät vain muistikuviin. Puhumattakaan vanhan hyvän ajan menopeleistä, joista etenkin Polski-Fiatit, Moskvitšit, Škodat ja FSO Polonezit kuuluvat vielä yleisesti katukuvaan. Laskemattomat tienvarsien värikkäin nauhoin koristellut ristit ja aidatut pikkukappelit välttyivät valokuvaamiselta. Nähdyksi muttei kuvatuksi tuli myös karu takavuosien traktori kaksine peräkkäisine kärryineen sekä useampikin furmankaksi kutsuttu kapea hevoskärry, joka on - kuten kirjailija Juhani Peltonen luonnehti - "kuin ruumisarkun kuljettamiseen muotoiltu".
Sunnuntai 29.7.2007. Pisz - Ruciane-Nida - Ukta - Bobrówko
- Mikolajki - Woz
Huomenpalaksi haukkasimme maissikeksejä ja hörppäsimme Fantaa, minkä jälkeen suoriuduimme jälleen tien päälle. Suorimman tien valitsemisen asemesta kiersimme Puolan suurimman järven Sniardwyn myötäpäivään. Lähtöhetkellä aurinko vielä pilkisteli pilvien raoista, mutta pian rupesi taivas kaatamaan vettä voimakkaina kuuroina. Piszin aarniometsän halki kulkevan maantien (nro 58) pysähdyspaikalla puimme sadevarustuksen yllemme. Päivän säätila jatkui lyhyiden sadekuurojen, pilvipoudan ja auringonpaisteen vuorotteluna. Länsituulikin puhalsi edelleen.
Aamun kuluessa rupesi epäilyttämään kirjallisuudessa mainittu tieto, että Masurian järvialue on Euroopan toiseksi suurin yhtenäinen järvialue Järvi-Suomen jälkeen. Kartalle katsoessa sinistä sattuu silmiin kyllä jo aika taajasti, mutta tielle merkkejä vedestä ei näkynyt kovinkaan paljon. Eipä järviä välttämättä näy tielle Suomessakaan ihan mahdottomasti.
S
Mikolajkista vei Elkiin Autoliiton suosittama tie 16, mutta se oli jonkinasteinen pettymys tien vaihtelevan kunnon vuoksi. Tie polveili paikoittain ahtaitten puurivistöjen välissä, maisema oli vehreätä, mutta vettä ei näkynyt tämänkään pätkän varrella mitenkään ylettömästi. Ennen Augustówia, Kalinowossa, poikkesimme 16-tieltä ja oikaisimme 661- ja 655-teitä Suwalkiin. Sepä olikin hauska oikopolku, jolla vältti Augustówin ruuhkat! Kohtuukuntoinen väylä oli kapea, valloittavan kurvikas, eikä muusta liikenteestä ollut tietoakaan.
Liettuaan saavuttuamme turhanaikainen mutkittelu väheni minimiin. Tiet olivat kuin viivaimella piirrettyjä, hyväkuntoisia kylläkin. Opasteissakaan emme havainneet erityisemmin valittamista. E77 osoittautui Liettuassakin hyväksi etenemisbaanaksi. Se voisi olla jopa hyvä vaihtoehto E67:lle eli Via Balticalle. Liikennettä oli vähän ottaen huomioon, että E77 kulkee läpi Baltian Pihkovasta Kaliningradiin ja edelleen etelään Puolaan ja Krakovan kautta Slovakiaan.Sillä voi tietysti olla osansa asiassa, että olimme liikkeellä sunnuntaina. Liettuassa pystyi pienemmilläkin teillä pitämään yllä ripeää marssivauhtia. Maisemat olivat yllätyksetöntä tasamaata, peltoja, pieniä metsätupsuja ja kyliä.
Iltapäivän jo kallistuessa kohti iltaa vierailimme Š
Kummallista, ettei moisen turistimagneetin oheen ole noussut minkäänlaisia majoituspalveluja. Ajoimme vielä hyvän matkaa eteenpäin ennen kuin törmäsimme yösijaa mainostavaan kylttiin. Kirjauduimme Joniškisin kaupungin eteläpuolella olevaan Plugo Boliai -nimiseen tienvarsimotelliin, joka oli hirsistä rakennettu, rauta-aidalla ympäröity mukamas villin lännen ranchi.
Majatalon arkkitehti ei ollut täysin onnistunut WC:n eikä etenkään suihkuhuoneen suunnittelussa. Suihkussa ei ollut minkään valtakunnan ilmanvaihtoa, ei edes reikää katossa tai seinässä. Ei löytynyt telinettä pesuaineille eikä koukkua pyyhkeelle. Arkkitehtonisten ideoiden käytännön toteuttajakin lienee ollut tumpelohko, niin krouvia oli lopputulosten kädenjälki.
Majapaikka puutteineensakin täytti kyllä siinä mielessä tehtävänsä, että saimme ehtoolla alakerran ravintolassa broilerista valmistettua ruokaa ja yöksi vuoteet (jotka nekin olivat erikoisia: patjojen virkaa toimitti kasa petauspatjoja).
Maanantai 30.7.2007. Kirnaic
Viimeisen ulkomaanetappimme tahkoaminen alkoi vesisateessa. Jokseenkin taukoamatonta vesisadetta piisasi aina Pärnuun saakka. Alkumatkasta reissunteko oli erityisen märkää tiellä runsain joukoin matkanneiden rekkojen nostattamasta vesisumusta johtuen. Päivän mittaan vesi tunkeutui kaula-aukoista ja hihansuista sateenpitävien kamppeiden alle aiheuttaen epämiellyttävän kylmäntunteen. Onneksi jalat pysyivät kuivina.
Jos ei tullut kuvattua Baltian maissa menomatkalla, ei kulunut kamera paluumatkallakaan, maanantaina etenkin sade sai pitämään valokuvauskojeen märkyydeltä suojassa. Pysähdyksiä ei juuri tehnyt mieli pitää välttämättömiä tankkaus-, välipala- ja WC-taukoja lukuunottamatta, joten matka taittui märistä oloista huolimatta yllättävän ripeästi. Tallinnaan saavuimme niin hyvissä ajoin, että saimme vaihdettua alunperin klo 21.30 Tallinnasta Helsinkiin lähtevään Tallink Autoexpressiin hankkimamme piletit klo 17.30 laivaan. Satamassa juttelimme pitkästä aikaa muiden motoristien kanssa. Lisäksemme laivaan pääsyä odotteli Suzukilla liikenteessä ollut suomalaispari, joka oli tulossa neljän päivän reissulta Pärnusta.
Sade sotki suunnitelmamme tutustua Baltian vähemmän tunnettuun itäreunaan, jonka yritämme sisällyttää seuraavan reissun ohjelmaan.
Ennätimme myös Espoon Scandiciin niin ajoissa, että pääsimme lämmittelemään päivän aikana kohmettuneita kehojamme saunaan. Luksusta! Saunomisen päälle söimme kunnolla: siikafileetä salaatin kera ja kotimaisella oluella tuulensuojaan huuuhdeltuna.
Seuraava sivu
Pääsivulle
©
Kuvat ja teksti:
Jukka Laulajainen ja Tuulevi Ovaska