Puoli yhdeltätoista tämän kertomuksen matkaseurue lähti Sci d'Oro -albergosta iloisesti vilkuttavien hotellinpitäjäsiskosten matkaansaattamina ja siirtyminen uusiin maisemiin alkoi. Heinäkuun alkajaisiksi oli määrä päräyttää Välimeren rantaan. Tarkempi reittiehdotelma jäi tekemättä, yli Po-joen laakson piti ainakin siirtyä sutjakasti moottoriliikenne- ja moottoritietyyppisesti. Merialppien alkaessa vaihtuisi moottoritie vuoristopoluiksi, mahdollisesti.
Alkumatka sujui eläväisessä liikennevilinässä suhteellisen kivuttomasti aina Milanon liepeille Monzaan saakka. Monzassa moottoritielle opastavat tienviitat loppuivat yllättäen tai kuljettaja unelmoi siinä määrin, että eksyi reitiltä. Hetkellisen sadattelun ja päämäärättömän pyörimisen jälkeen väylä Milanon kehätielle löytyi ja aikanaan myös Genovan suuntaan ohjaavat kyltitkin.
Moottoritielle pääsy lippuautomaattiporteista onnistui hämmästyttävän sujuvasti varsin suuresta ajoneuvovirrasta huolimatta. Matka moottoritiellä edistyi ripeästi. Eipä ollut kuuluisa Po-joki (italiaksi il Po, hehheh, vrt. l'Asse Provencessa!) kovin kummoinen puro enää heinäkuussa. Helle oli sitä luokkaa, että etenemistä hidastavat vuoristokurvailut saivat jäädä seuraavien päivien ohjelmistoon. Mieli teki myös edetä jonkin verran Välimeren rantaa Ranskaan päin vielä saman päivän aikana, joten jossain vaiheessa vielä suunnitelmissa ollut Genovan vierailu saisi jäädä toiseen ajankohtaan. Valokuviakaan ei moottoriteiden varrelta tullut otettua.
Äkkiä olimme muutamien tunnelien jälkeen Välimeren äärellä Varazzen kaupungin laitamilla. Moottoritieajelu välillä Milano-Varazze maksoi 8,20 €. Päätös jatkaa matkaa moottoriteitse lienee ollut oikea, koska rantatiellä eteneminen osoittautui hitaaksi.
Majapaikka piti seuraavaksi yöksi löytyä. Tuulevi ryhtyi eräällä huoltoasemalla soittelemaan lähiseutujen hotelleihin, joiden yhteystietoja hän oli talvella keräillyt Internetistä muistioonsa. Useiden hukkasoittojen jälkeen tärppäsi: seuraava yöpuu tulisi olemaan Hotel Monte Beigua, joka sijaitsisi vajaat parikymmentä kilometriä sisämaahan päin.
Monte Beigualle vievän tien havaitseminen ei ollut lastenleikkiä. Toivottomalta tuntuvan rantatiellä edestakaisin matelun jälkeen kakkoskuski päätti kysyä eräältä italialaisrouvalta ajo-ohjetta. Tuulevin italian alkeilla - ei tarvinnut osata muuta kuin kysyä kohteliaasti, rouva hoiti loput - oikea reitti selvisi ja päivän viimeinen pikataival alkoi.
Eikä se ollut ihan mikä tahansa pikataival. Kapoinen päällystetie luikerteli Monte Beigua -vuoren (1287 m) rinnettä ylös kurvi kurvilta välillä kaventuen kevyen liikenteen väylääkin vähäisemmäksi. Mutta niin vain hotelli lopulta löytyi vuoren laelta.
Viisikymmentä euroa maksaneen pienehkön kahden hengen huoneen (sis. italialaisen aamiaisen) hinta-laatu-suhde oli matkan kehnoimmasta päästä. Huone oli pölyinen ja suihku antoi vettä anteliaasti ympäri kylpyhuonetta. Toisaalta kalustus oli komean rustiikkinen massiivimäntyisine kaappeineen ja näkymä ikkunasta Välimerelle uljas.
Päivälliseksi siilinjärveläispariskunta valitsi hotellin ravintolassa kummallekin ruokalistan mukaan giganttisen pizzan oluen kera. Toden totta, pizzat olivat niin suuret, että kumpikin oli sijoitettu kahdelle lautaselle! Vatsat täyttyivät merinäköalaa ihastellen ja aamupalaksikin jäi vielä isot palat Italian herkkua.
Päivällisen jälkeen jaloittelimme hotellin läheisyydessä. Parhaat päivänsä nähnyt majoitusliike sijaitsi vuoren laella seuranaan kirkko tai kappeli sekä ennätysmäärä suuria antennimastoja. Joka suuntaan avautui upea näköala. Lähimaastossa laiduntavien lampaiden kellojen tuottama sävelvalli toi hämärtyvään iltaan omalaatuista tunnelmaa.
© Kuvat ja teksti:
Jukka Laulajainen ja Tuulevi Ovaska