Maailma on pelkkää polun haaraa. (Einari Vuorela 1889-1972)

Keskiviikko 17.7.2002. San Paolo - San Lorenzo di Sebato - Pedraces - Corvara - Passo di Campolongo (1875 m) - Corvara - Passo di Gardena (2137 m) - Passo di Sella (2244 m) - Passo Pordoi (2239 m) - Passo di Sella - Selva - Ortisei - Porte Gardena - Bressanone - Rio di Pusteria - San Paolo - Rodengo - Villa - Rodengo - San Paolo. 189 km.

Reittikartta (San Paolo - Passo Pordoi)
Reittikartta (Passo Pordoi - San Paolo)


Kuvagalleria 5

Aamulla vesisade laimensi lomaeuforiaa. Runsaan aamiaisen jälkeen keli oli kuitenkin kuivahtanut sen verran, että arvasimme laittautua tien päälle kohti Dolomiitteja. Ensi töiksemme tuikkasimme suorahkoa laaksomaantietä itään San Lorenzo di Sebatoon, josta jatkoimme etelän suuntaan läpi metsäisen Gadertal- eli Val Badia -laakson. Otimme tuntumaa Gruppo di Sellan vuoria piirittäviin serpentiineihin kallistelemalla Passo di Campolongon harjalle. Lehmät mutustelivat ruohoa kiemuratien poskessa kaikessa rauhassa välittämättä ohi suhahtelevista kaksipyöräisistä, joita olikin liikkeellä runsain määrin. Campolongon solatien yksitoista neulansilmää ovat vaivatonta ajettavaa ajoradan kivutessa ylös avointa niittymäistä rinnettä. Solalta on mainio näköala laakson pohjalla sijaitsevaan Corvaran kylään eikä ympäröivien jyrkkärinteisten vuortenkaan kauneutta voi vähätellä.

Seuraavaksi valloitimme Passo di Gardenan eli saksaksi Grödner Jochin, jonka itärinteen spiraalitie on vajaat kymmenen kilometriä jatkuvaa upeutta. Liikennettä oli enemmän kuin omiksi tarpeiksi, mutta silti toistuvan kanttailun ja ympärillä vilistävien maisemien tuottamaa mielihyvää on vaikea pukea sanoiksi. Vihreitten alppiniittyjen ja metsiköiden keskeltä kohoavat jylhät ja rosoisen jyrkkäseinäiset, vaaleanpunertavan harmaanruskeat dolomiittivuoret ovat samalla uhkaavan pelottavia ja kiehtovan kauniita. Gardena-solalta Passo di Sellan suuntaan käännöksiä oli vähemmän, mutta pitkäpiimäiseksi ei alamäkiajoakaan osaa arvostella.

Passo di Sellan eli Sellajochin solatien karautimme kahteen kertaan myöhemmin kerrotun syyn johdosta, varsinainen Sella Ronda eli Gruppo di Sellan vuorirykelmän sananmukainen kiertäminen jäi siis vajaaksi, vaikka kaikki neljä solaa kiipesimmekin. Sella-solan laelle luikerteleva tie oli myös maineensa mukainen: sanoinkuvaamaton. Oli maisema sattunut jälleen kerran kauniiseen paikkaan ja ajaminen oli yhtä juhlaa molempiin suuntiin hiukan kärsineestä tienpäällysteestä huolimatta. Onneksi olimme liikkeellä viikolla, viikonloppuna olisi saattanut olla ruuhkaisaa. Kuriositeettina mainittakoon, että Harald Denzelin Grosser Alpenstrassenführerin mukaan virallinen Passo di Sella on itse asiassa 2213 m korkeudella merenpinnasta ja Sellajoch-pikataipaleen korkein piste on Sella-solan läheinen Col de Toi -sola (2244 m).

Päivän neljännen mahtisolan  Pordoijochin eli italialaisittain Passo Pordoin laelle johtava tie oli taas mahtava, mutta alkava sade verotti hauskuutta. Maiseman katolle saapuessamme puhkesi taivas tulvimaan vettä oikein urakalla. Haimme sateelta suojaa ravintola-matkamuistomyymälästä. Rankkasateen loppumisen odottelu vei niin kauan, että päätimme vähitellen palailla tukikohtaamme. Harmillisesti näköalat peittyivät sateen ja usvan taakse, joten tyydyimme ostamaan muutaman postikortin ja huonolaatuisen T-paidan muistoksi Pordoijochista. Köysiradalla olisi päässyt lähes 3000 metrin korkeuteen Sass Pordoi -vuoren huipulle, mutta kyseistä retkeä ei tullut edes harkittua myräkän vuoksi.

Ajelimme ajoittain kiihkeässä vesisateessa Passo di Sellan yli Val Gardena -laaksoon ja edelleen Bressanonen eli Brixenin kautta väliaikaiseen kotiimme. Ajopäivä oli pitkä mutta raskas. Antoisa ja ainutlaatuinen se oli myös. Nousut ylös äkkivääriä alppiteitä tuntuivat jatkuvan loputtomasti yhä uusien neulansilmämutkista varoittavien Kehre/Tornante-kylttien katkaistessa toistuvasti lyhyen suoranpätkän. Bussien ja asuntoautojen perässä ajaminen harmitti ajoittain, mutta onneksi niistä pääsi helposti ohi. Ylämäkiä ajettaessa maisemanällistelypysähdyksiä ei meinannut malttaa pitää ollenkaan, alamäkiosuuksilla ja solien huipuilla sai myös panoraamittelu tilaisuutensa. Sää vaihteli auringonpaisteesta ravakoihin sadekuuroihin, joten meteorologisten olojenkaan osalta ei päivää voi väittää tasapaksuksi.

Ennen kotiutumistamme kävimme illan jo pimennyttyä Rodengon kyläkeskuksen Gasthof Zum Löwenissä syömässä hyvin ansaittua ehtooruokaa. Tuulevi valitsi kalkkunanleikettä ja Jukka vasikanlihakastiketta höysteineen. Palvelu oli ystävällismielistä eikä meitä ylenkatsottu vaikka saavuimme paikalle kosteissa sadekamppeissa ja pitkästä ajourakasta ryytyneinä.

Torstai 18.7.2002. San Paolo - Rio di Pusteria - Fortezza - Le Cave - Campo di Trens - Pruno - Passo di Pennes (2214 m) - Pruno - Vipiteno - Campo di Trens - Fortezza - Rio di Pusteria - San Paolo - Rodengo - Villa - Rodengo - San Paolo. 109 km.

Reittikartta (San Paolo - Passo di Pennes)
Reittikartta (Passo di Pennes - San Paolo)


Kuvagalleria 6

Torstain ajelu kutistui suunnitellusta melkomoisesti teknisten ongelmien takia. Kohdistimme aamupäivällä nokkamme Penser Joch -solan eli Passo di Pennesin korkeuksiin. Alavilta mailta yläilmoihin kaasutellessamme moottoripyörämme jäähdytysjärjestelmä päätti kiehauttaa nesteensä niin sanotusti mäkeen. Metsäisessä rinnemaastossa jouduimme purkamaan Triumphia siinä määrin, että saimme lisättyä jäähdytyssysteemiin vettä. Matka jatkui Penser Jochin harjalle, ja kone keitti uudestaan. Vettä oli onneksi saatavilla paikallisesta Alpenrose-kievarista. Satula ja bensiinitankki oli kätevää kyllä jälleen irrotettava, jotta vedenlisäys oli mahdollista. Huipulla tuuli sen verran ilkeästi, että sulattelimme huoltotoimissa kohmettuneita olomuotojamme lounastamalla nuudelikeitot Alpenrosenhofin miellyttävässä lämmössä.

Penser Jochin ei tarvitse hävetä maisemiensa puolesta. Maasto oli erilaista kuin edellispäivänä tarkastelemamme dolomiittikivettymät. Penser Jochin ympäristö on pikemminkin tyypillistä pehmeämpiprofiilista Alppi-vuoristoa. Osittain kehnohkokuntoinen tie solalle kurvaili metsien halki, asutusta tien varrella oli vähänlaisesti. Pennesin sola ei ole samankaltainen yleisömagneetti kuin Sellan seutu. Solan huipulla turisteja oli hillitysti, pysäköintipaikan ympärillä laidunsi hevosia.

Laskettelimme vuorelta alas Sterzingiin, jota italiankieliset kutsuvat Vipitenoksi. Alamäkiosuudella moottori ei enää puskenut jäähdytysnesteitään pihalle. Etsiydyimme paikallisen moottoripyörämekaanikon juttusille, joka arveli syyläriongelman johtuvan jäähdytyspuhaltimen tai sen lämpötila-anturin viasta. Hän antoi meille yhteystiedot bolzanolaiseen Triumph-merkkihuoltoon, josta varasimme ajan pyörän tutkinnalle perjantaiaamuksi.

Illastimme rodengolaisessa Biker-baarissa metsäsienillä herkutellen. Tuulevi nautiskeli paistetuista kanttarelleista salaattilautasellisen kera, Jukka kauhoi suuhunsa pastaa ja riistasienikastiketta. Jälkiruuaksi maittoivat jäätelö-metsämarja-annokset. Eipä olisi moottoripyörärekvisiitalla koristellun ravintolan julkisivusta voinut päätellä millainen gourmet-paikka se oli.

Perjantai 19.7.2002. San Paolo - Rio di Pusteria - Bolzano - Collepietra - Ponte Nova - Passo di Costalunga (1745 m) - Vigo di Fassa - Mazzin - Canazei - Passo di Fedáia (2057 m) - Rocca Piétore - Passo di Giau (2233 m) - Cortina d'Ampezzo - San Vito - Valle - Pieve - Domegge di Cadore - Passo della Mauria (1105 m) - Forni di Sotto - Sella Corso (848 m) - Enemonzo - Tolmezzo - Paluzza - Ligosullo - Castello di Valdaier. 323 km.

Reittikartta (San Paolo - Passo di Fedáia)
Reittikartta (Passo di Fedáia - Passo della Mauria)
Reittikartta Passo della Mauria - Castello di Valdaier)

Aikaisen aamiaisen jälkeen lähdimme liikenteeseen hyvissä ajoin. Tyrkkäsimme Bolzanoon maksullista (2,20 €) autostradaa myöten ollaksemme ajoissa MotoSport-liikkeessä. Aikamme aavistuksen verran kurittomassa Bolzanon liikenteessä skootteriarmeijoiden seassa luovittuamme myönsimme itsellemme, ettemme löydä verstasta. Soitimme prätkäliikkeeseen, ja johan onnistui. Triumph-paja oli ovelasti sokkeloisen porttikäytävän takana sisäpihalla.

Vian syyksi paljastui ilma jäähdytysjärjestelmässä, flekti ja lämpötila-anturi toimivat kuten pitääkin. Ilmeisesti ennen reissua teetetyssä huollossa oli syylärinesteiden vaihdon yhteydessä johonkin Triumphin jäähdytysletkuston mutkaan jäänyt ilmaa, joka nyt vasta älysi tukkia nesteen virtauksen systeemissä. Varmuuden vuoksi järjestelmä ilmattiin toiminnan tarkastuksen jälkeen. Vajaa tunti kului huollossa matkatavaroiden purkamisineen ja pakkaamisineen, itse huoltoon tuskin varttituntia kauempaa.

Etenkin Bolzanon naispuoliset skootteristit näyttivät ajavan vailla itsesuojeluvaistoa ja liikennesääntöjen alkeellistakaan kunnioitusta. Pari läheltä-piti-tilannettakin ennätimme todistaa ennen kuin suuntasimme Eggertalia kohti kello yhdentoista maissa. Heti ilmeni, että Bolzanosta itään vievä tie oli poikki, joten jouduimme Umleitung-opasteen neuvomalle kiertotielle. Sepä olikin varsinainen Umleitung! Pikkutie kierteli ja kaarteli ennätysmäisen hauskasti kummallisten hiekkakivimuodostumien koristamaa vuoren rinnettä yhä ylemmäs. Lopulta pääsimme mäen yli ja keinuttelimme itsemme alas laaksoon. Matkalla ohitimme vereksen kolaripaikan, jota palokunta selvitteli. Laaksossa totesimme, että aamiaisesta oli kulunut aikamoinen tovi ja nälkä kurni vatsassa. Rouskuttelimme currywurstit cola-juomain kera sopivasti vastaan tulleessa tienvarsigrillissä.

Matkamme jatkui pienehköä maantietä Karersee-järven ohi. Paikan turistiorientoituneesta asenteesta kielivät maksulliset parkkipaikat ja isot hotellikombinaatit. Pikkuruisen Karerseen vesi oli ylivertaisen turkoosia, erikoinen näky sinänsä keskellä kuusikkoa. Karerpass-sola eli Passo di Costalunga ei tainnut olla kovin huomionarvoinen, ainakaan siitä ei jäänyt kummempia muistijälkiä.

Tavoitteemme oli ennättää illaksi Italian koillisnurkassa sijaitsevaan Friulin maakuntaan, joten kaikkia kuvaamisen arvoisia kohteita emme voineet pysähtyä kameralla tähtäilemään. Hyytävän viileä Passo di Fedáia -sola oli kuitenkin sen verran huima paikka, että maltoimme kunnollisen paussin pitää. Mukavaa mutkaa ja kotioloista poikkeavia näkymiä. Tie kulki läpi useiden tunneleiden tai "puolitunneleiden", joiden toinen sivu oli avoin, pylväiköllä tuettu. Marmolada-vuori jäätiköineen oli mahtavaa silmäkarkkia tasamaan tallaajalle, muitakin lajikumppaneita oli sola-alueella lisäksemme paljolti. Myös Lago di Fedáia -patojärven vesi oli uskomattoman turkoosia, mutta kirkasta.

Seuraava huomattava maamerkki oli Passo di Giau. Hieno kimurantti nousu alkuun metsäisessä, lopuksi niittypitoisessa maastossa. Hyväkuntoinen tienpinnoite ja uskomattomat maisemat pitivät mielialan korkeuksissa. Solan laella Guselan, Nuvolaun ja Averaun kalliohuippujen ympäröimässä teletappimaisemassa ryyppäsimme cappuccinot verrattain rauhaisassa kahvilassa. Giau-solan takainen alamäkiosuus oli suorempaa baanaa, silti kiva. Alkumatkan reittivalinta oli kaiken kaikkiaan hyvä, eteneminen ei ollut valtaisan nopeaa tiestön mutkaisuudesta johtuen, mutta sitäkin hauskempaa. Muuta liikennettä oli varsin vähän.

Cortina d'Ampezzon oli olympiaväen täyttämä vuonna 1956, nyt ruuhkaa aiheutti tietyö. Cortinan jälkeen ohjelmassa seurasi siirtymätaival isohkoja 51- ja 52 maanteitä aina Tolmezzon kaupunkiin saakka. Tolmezzosta olikin enää vähäinen pyrähdys pohjoiseen Itävallan rajan tuntumassa lymyilevään Castello di Valdaierin rauniolinnasta kunnostettuun hotelliin. Matkan varrella ollut Passo della Mauria tuntui aiempien suurenmoisten solapätkien jälkeen jo selkeästi laimeammalta tapaukselta sekä ajamisen että maisema-arvojen kannalta. Sella Corson solatie sen sijaan toi loppumatkan suoraviivaisempaan posottamiseen virkistävää vaihtelua olemalla kivasti käärmeenpolkumainen, raikkaan metsäinen ja mataluuteensa nähden pirteä mutkaosuus. Sella Corson nousua edelsi valaisematon mukulakivitunneli Galleria della Morte, johon kirkkaasta päivänvalosta sukeltaminen oli säväyttävä kokemus.

Kello näytti jo 19.40, kun parkkeerasimme pyörän perin syrjässä sijaitsevan Valdaierin linnan pihamaalle. Pari kertaa piti tietä tiedustella, mutta perille pääsimme. Olimme totaalisen puhki päivän matkanteosta. Kieliongelmat haittasivat asiointia lievästi: vastaanoton viiksekäs tyttö osasi auttavasti englantia, muuten oli pärjättävä italialla, mutta saimme huoneen ja ruoka-aikakin lähestyi. Elke ja Dieter Losskarnin Alpen-oppaan vinkin mukaisesti valitsimme puolihoidon, hinta 37 €/hlö.

Nopean siistiytymisen jälkeen pääsimme nauttimaan illallista hotellin kehutussa ravintolassa. Ruoka olikin herkullista ja annokset runsaat. Alkuruuaksi kolmen tai oikeammin neljän sortin pastaa: nauhamakaroni herkkutattikastikkeella oli parasta, yrttiraviolit kelpoja, Jukan mielestä pähkinää sisältävät raviolit hiukan tylsiä, Tuulevi pähkinöille allergisena sai niiden tilalle hyviä pinaattiravioleja. Pääruuaksi oli maakunnan erikoisuutta polentakakkuja sekä erilaisia juustoja ja herkkutatteja. Herkkutattisesonki näytti olevan käsillä, sillä hotelliin saapuessamme muutamat vieraat ihastelivat keräämiään tatteja vastaanottosalissa.

Kuvagalleria 7

Lauantai 20.7.2002. Castello di Valdaier - Ligosullo - Paluzza - Tolmezzo - Amaro - Pontebba - Malborghetto - Tarvisio - Fusine in Valromana - (SLO) Podkoren - Jesenice - Slovenski Javornik - Bled - Bohinjska Bistrica - Ribčev Laz - Stara Fužina. 174 km.

Reittikartta (Castello di Valdaier - Fusine in Valromana)
Reittikartta (Fusine in Valromana - Stara Fužina)

Huolimatta hetekamaisesta sängystä viileä ja jyhkeäseinäinen linnamajoitus tarjosi rauhalliset yöunet. Aamiainen oli Italialle tyypillisen niukka: kupilliset teetä, korppuja ja marmeladia, lisämaksusta olisi saanut sämpylöitä tms. Haihduimme hotellista varsin äkisti, kun huomasimme, että uloskirjautumisaika olikin jo kello kymmenen. Vartin yli olimme pihalla lähtövalmiina pakollista majapaikkakuvaa ottamassa.

Ohjastimme itään suomalaista valtatietä vastaavaa maantietä, vaikka tarjolla olisi ollut Amarosta Tarvisioon asti maksullinen autostrada. Liikennettä oli vähänlaisesti, matka joutui noin 80-90 km/h. Ympäröivät maanpinnan muodot olivat aika epätasaiset, mutta tiet seurailivat enemmän tai vähemmän leveitä jokilaaksoja. Alkumatkasta Arta Termessä ostimme evästä ja varasimme Slovenian Julisten Alppien suojissa lymyilevän maan suurimman luonnonjärven Bohinjin rantamaisemista huoneen Repincin yksityismajoituksesta (sobe) 9,20 euron vuorokausihintaan, aamiainen maksoi 4,35 euroa ylimääräistä sekä päälle vielä turistivero 1,50 euroa.

Ravitsimme itsemme maukkailla ja edullisilla pannupizzoilla Fusine in Valromanassa hivenen ennen Slovenian rajaa. Maaseudun vilkkaan kotileipomon ulkoterassilla oli rattoisaa viettää lounastauko rauhoittavasti kohisevan puron rannalla. Rajan ylitys sujui jouheasti: Italian viranomainen vilkaisi passia, slovenialainen kollega huomasi oitis FIN-tunnuksen pyörän takana ja vinkkasi eteenpäin. Vaihdoimme valuuttakojussa 100 euroa tolareiksi ja ryhdyimme tutustumaan pikkuruiseen Sloveniaan, jossa olimme vierailleet edellisen kerran junan kyydissä vuonna1988 maan vielä ollessa osa Jugoslaviaa. Saksan ja Tsekin rajan tienoista poiketen Slovenian puolella ei näkynyt tien poskessa päivystäviä "kansallispukuisia" tyttösiä, mikä ei ollut mikään pettymys.

Paikallinen tiestö ei ollut kunnoltaan italialaisen veroista, joten marssinopeutemme aleni. Jesenicen teollisuusalueen Petrol-nimisellä bensa-asemalla tankkasimme reissun siihen asti halvinta polttoainetta (0,84 €/l). Kaikki huoltamot näyttivät olevan samannimisiä ja hintakin tuntui olevan vakio ainakin Slovenian tuolla kolkalla. Italiassa menovesi oli ollut jotakuinkin Suomen ja Saksan hinnoissa, Itävallassa vähän edullisempaa, noin euron luokkaa. Jesenicestä köröttelimme kaidahkoa maantietä pittoreskin Bled-järven rannalle kohonneeseen, jo Jugoslavian aikoina matkailijoita houkutelleeseen Bledin turistiparatiisiin. Maan vanhin linna linna nököttää korkean rantakallion päällä. Minijärvessä on myös maan ainoa saari, jonne on tietysti pykätty kirkko. Emme jääneet kuitenkaan ihastelemaan Blediä sen kauemmin, vaan runttasimme aikailematta viimeiset 30 kilometriä Bohinjiin suoraa hyväpintaista maantietä.

Repincin talo löytyi hetkessä turisti-infosta saadun kartan avulla. Ystävällinen, aluksi hieman varautuneenoloinen rouva Zlata Repinc puhui varsin sujuvaa saksaa, joten kommunikointi sujui vaivatta. Huone oli melko väljä, sänky oivallinen, WC ja suihku käytävällä sekä naapurihuoneen kanssa yhteinen parveke, josta vuoristonäköala kylän yli. Asumuksen näkö- ja kuuloaistimuksiin kuului myös joka-aamuinen ja -iltainen karjan ajo laitumelle ja takaisin eloisan lehmänkellonkalkatuksen kera.

Majoittaumisrutiinien, lähikauppavierailun ja pyykinpesun jälkeen kävelimme etsimään sapuskaa. Läheisen naapurikylän Ribčev Lazin turistineuvonnan viereisessä ravintolassa haarukoi Jukka kitaansa lihavartaita ja Tuulevi ćevapčićiä. Vatsa täynnä hyvää ruokaa ei unta tarvinnut kauan kuulostella. Uniongelmat eivät muutenkaan olleet enää laivayön jälkeen vaivanneet.

Edellinen sivu
Seuraava sivu
Pääsivulle