Keskiviikko 20.7.2011. Fügen - Wiesing - Achenkirch - (D) Achenpass (941 m) - Kreuth - Bad Wiessee - Gmund am Tegernsee - Holzkirchen - München. 123 km. Landhaus Zeller ei ollut kallis 44 euron hinnallaan. Varsin kiva aamiaismajoitus itävaltalaiseen tyyliin. Talon väki oli oikein ystävällistä ja huone oli ihan hyvä eikä aamupalassakaan ollut valittamista. Aamiaisella Tuulevi meinasi ottaa kulhosta raa'an kananmunan, kun luuli sitä keitetyksi. Munat oli kuitenkin tarkoitettu munakokkelia varten, emäntä meille semmoiset sitten paistoi (ja Jukka epähuomiossa sokerilla omansa maustoi...). Fügenistä läiskyttelimme maatiaissateessa reilun sadan kilometrin matkan Müncheniin suurin piirtein suorinta tietä. Ajorupeamasta ei jää paljon jälkipolville arkistoitavaa. Wiesingin jälkeen oli puolihauska serpentiinipätkä, tosin sateen ja tietä tukkineiden hidastelijoiden vuoksi hauskuus oli rajoitettu. Achenseen rantamilla oli totta kai turismikeskuksia, taisipa siellä olla myös Kinderhotel eli lapsihotelli! Myöhempi internet-tutkailu paljasti, että kyseessä on Sporthotel Achensee, jossa piltit eivät sentään yksin lomaile, vaan kyseessä on perhematkailuun panostava hotelli. Itävallan-Saksan rajan jälkeen tie muuttui kurvikkaaksi. Achenpass ylittyi puolihuomaamatta. Aika vähäväkistä seutua oli se. Vesi virtasi puroissa ja pikkuputouksissa iloisesti, meillä taas valui vilvoittava sadevesi hihansuista ja/tai kaula-aukoista vaatetuksen alle lähes yhtä iloisesti. Onneksi Müncheniin ei ollut enää pitkä matka. Tegernseen liepeillä pidimme Aral-huoltamolla kuivattelu- ja lämmittelytauon: kahvia, haaleaa kaakaota sekä Leberkäse-sämpylää. Münchenissä kävimme tsekkaamassa Autozug-aseman sijainnin ja, koska aikaa oli suorastaan liikaa, etsimme ajantappopaikkaa. Ostoskeskus-haku Garminin avulla aiheutti sen, että työntäydyimme suurkaupungin ytimeen älyttömään liikennepuuroon, josta palasimme pian juna-aseman lähistölle Gasteig-kultuurikeskukseen. Pyörän parkkeerasimme kellarikerroksen autotalliin ja osan varusteistammekin jätimme sinne kuivumaan tai ainakin valumaan suurimman osan vedestä. Kulttuurikeskuksessa lorvailimme syöden ensin välipalaa - Tuulevi bruscettaa ja karpalokombuchaa, Jukka kermaista sienikeittoa ja kivennäisvettä - ja sitten kirjastossa miniläppäriltä matkakuvia katsellen, ja lopuksi taas syöden Gast-ravintolassa, jossa oli omalaatuinen ravintolakonsepti. Sisäänkäynnin luona saimme kassalta magneettikortin, jolle kaikki ostokset rekisteröitiin, ja jonka perusteella pois lähtiessä kaivettiin kuvetta. Erilaisia ruokatiskejä oli ravintolassa useita ja ruoka valmistettiin niissä asiakkaan silmien alla. Oli salaattipöytä, alkuruokanurkkaus, pizzatiski, pastabaari, jälkiruokavalikoima ja tietysti juomapiste. Pastabaarissa kokki valmisti wokkipannussa meille kantarellipastat, joihin itse valitsimme ainekset kuten pastan muodon ja mausteet. Ruoka valmistui nopeasti ja oli hyvää. Münchenin autojuna-aseman järjestelyt olivat saksalaisiksi kumman sekavat. Vastaanottovirkailija ei neuvonut käytännössä mitään. Matkalipussa luki, että passi ja rekisteriote pitää esittää vastaanotossa, mutta Jukan tarjottua passiaan virkailijalle tämä totesi, ettei ole poliisi. Mitään ohjetta siitä, mihin Berlin-paperilappu kiinnitetään, ei annettu. Ei kerrottu, että junaan nousupaikan lähellä on odotussali, jossa Tuulevi olisi voinut odottaa laukkujen kanssa sen sijaan, että seisoskeli sateessa ja että tavarat kannettiin sitten märkinä odotustilaan, kun pyörä oli vihdoin saatu kyytiin. Prätkäihmiset toki neuvoivat toisiaan; onneksi paikalla oli muitakin kuin ensikertalaisia. Moottoripyöräilijöille varattu katos oli ängetty täyteen hämäriä betoniharkkorakennelmia, ettei mp-väen vain olisi tarvinnut sateensuojassa vartoa. Pitkältä tuntuneen odottelun jälkeen junan lastaus sujui nopeasti. Vaunun alakerta on matala ja Jukan kypärä kolahteli kattoon tämän tästä. Pyörät sidottiin yllättävän heppoisilla liinoilla junaan. Pyörien eteen ja taakse kiilattiin rautaiset tuet pitämään prätkät paikoillaan. Autozug-vaunut on alunperin valmistettu Kupla-Volkkareiden kuljettamiseen tehtaalta jälleenmyyjille. Kuljetusten siirryttyä kumipyörien päälle, vaunuille keksittiin uutta käyttöä autojunien muodossa. Kun pyörät oli saatu junaan, seurasi vielä ajankuluttelua odotushuoneessa. Juttelimme kahden suomalaispariskunnan sekä vähän muutaman saksalaisenkin kanssa. Junayö oli aika katkonainen, mutta tuli siinä jonkin verran nukuttuakin. Kahden hengen hytti oli todella kompakti ja ensin meistä näytti, ettemme mitenkään mahdu kopperoon märkine tavaroinemme, mutta kylläpä se vain onnistui. Takit tosin roikkuivat hytin ulkopuolella portaissa - makuuvaunuosasto kun oli kaksikerroksinen. Vaunuisäntä oli mukava palveluammattilainen elementissään. Hän selosti meille tarkkaan hyttimme ominaisuudet, tuli avaamaan ylävuoteen (mihin tarvittiin avain), kertoi herättävänsä meidät hyvissä ajoin ennen Berliiniä, muttei liian aikaisin, jos juna vaikka olisi rankkasateen vuoksi myöhässä, joten meidän ei itse tarvinnut huolehtia heräämisestä - ikään kuin kukaan nukkuisi kovin sikeästi moisessa rytkeessä, jossa ainakin alapetillä tuntui, että tyyny oli kutakuinkin raiteiden tasolla. Torstai 21.7.2011. Berliini-Wannsee - Berliini-Charlottenburg. 18 km. Yllättäen aamiainen kuului junamatkan hintaan: sämpylät, voisarvet, maksapateeta, margariinia, tuoremehua, teetä, kahvia. Vesipullot ja hampaanpesuvesimukit kuuluivat varusteluun myös. Vaunuosaston mukavuuksiin kuului vain kaksi vessaa, joista toinen lakkasi toimimasta yöllä, joten aamulla oli toilettiin melkoinen jono. Junasta poistuminen oli pikainen askar. Liinat irti, rautaiset lukitustuet pyörien edestä ja takaa pois ja jokainen vuorollaan asemapihalle.
Navigaattorin avulla löysimme hotellimme
Pension Al Vitan helposti ja
saimme jättää tavaramme säilytykseen. Tiikerin pysäköimme majoitustalon eteen
jalkakäytävälle.
Huonetta emme valitettavasti saaneet kuin vasta klo 15. Hotellimme sijaitsi Charlottenburgin kaupunginosassa, joten hulppea shoppailukatu Kurfürstendamm
(paikallisesti Ku'damm) oli ihan vieressä.
Ku'dammin ökykauppojen määrä ällistytti ja mietimme, miten kaikkiin riittää
asiakkaita. Meillä ei ollut sieltä mitään ostettavaa, kävimme sentään Karstadt Sportissa lähinnä hypistelemässä
kompressiopusseja. Harmi, että hotellivuorokaudet ovat nykyisin usein niin lyhyitä. Iltapäivällä sisälle ja jopa jo klo 10 ulos. Ei kai se haittaa, jos viipyy useamman yön, mutta on yhden yön yöpyjille aika tiukkaa. Viivytimme lähtöämme Berliinistä jättämällä maittavan, runsaan ja monipuolisen aamiaisen ja huoneenluovutuksen jälkeen tavaramme taas pensionaatin pieneen aulaan ja läksimme, tällä kertaa ajosaappaissa sandaalien sijaan ja pensionaatin sateenvarjoilla varustautuneina, käymään julkisten kulkuneuvojen kuljettamina Giga-Louisilla vermeostoksilla.
Matka oli aluksi helppo ja sitten vaikea, sillä päästyämme liikettä
lähimmälle metroasemalle satoi ja tuuli rankasti emmekä halunneet kävellä
siinä kelissä kilometrin matkaa. Hyppäsimme siis bussiin, jonka asemalla
sijainneesta kartasta katsomalla arvelimme vievän meidät lähemmäs
ostoskohdettamme. Sen sijaan jouduimmekin kauemmas siitä samaan aikaan, kun
torstaina ostetun vuorokausiseutulipun voimassaoloaika loppui. Hurautimme
silti samalla lipulla ja bussilla takaisin U-Bahn-aseman luo, josta
kuljetutimme itsemme hulppeasti taksilla Louisille. Kyyti maksoi peräti viisi
euroa. Kostea matka ei ollut onneksi kovin pitkä. Satamassa saimme pysäköityä Triumphin katoksen alle ja vetäydyimme odotussaliin kuivattelemaan kamppeita. Iltakymmeneltä pääsimme tekemään lähtöselvityksen ja kohta saimme kutsun siirtyä laivaan. Moottoripyöräilijät ohjattiin viidennelle eli ylimmälle autokannelle, jolle nouseminen liukkaannäköistä sateen kastelemaa ramppia pitkin arvelutti hieman, mutta onnistui kuitenkin asianmukaisesti. Edelliskesältä tuttu pilli-Kalle ohjaili autokannella motskareita ja autoja tarmokkaaseen tyyliinsä. Sidoimme pyörän huolellisesti, olihan tuuli kohtalaisen kova. Lauantai 23.7.2011. Superfast VII. Hytti oli iloinen yllätys: tilava neljän hengen
allergiahytti. Ei tarvinnut kavuta yläpedille ja kosteat varusteet mahtuivat
hyvin kuivumaan. Viileässä hytissä
nukutti hyvin, mutta oleskeluun se oli turhan kolea. Ilmoitimme
info-tiskille toivomuksemme lisälämmöstä ja meille luvattiin, että joku käy
katsomassa, mitä jäimme (syystä) epäilemään, eikä sitä tainnut kukaan
tosiaan käydä vilkaisemassa. Infon nainen oli perinteisen tympeä. Snack-barin myyjä sen sijaan oli ystävällinen sekä yöllä, jolloin Tuulevi
kävi ostamassa suihkuoluet (ainoa vaihtoehto Lapin Kulta) ja täytetyt
ruisleivät yöpalaksi, että päivällä, jolloin söimme makkaraseljankaa
brunssiksi. Sokkeloisesta puhvetista noukimme
ilta-ateriaksi perinteisiä seisovan pöydän antimia: kylmältä puolelta
katkarapuja, terriinejä, salaatteja, kalaa ja leikkeleitä sekä lämpötiskistä
joitakin tylsiä ruokia. Normaali homma, ei ollut gourmet'a, mutta nälkä
siirtyi tulevaisuuteen. Dabadabada! Silja Linen perinteinen tunnusmusiikki ja iloinen virolaisneito herättivät keskusradion kautta klo 5.30. Aamiainen ei meitä kiehtonut siihen aikaan, joten aamutoimimme ja pakkasimme sekä hyvissä ajoin ennen klo 6.30 hissimatkustimme autokannen ovelle. Saimme odotella ahtaassa käytävässä ihmistungoksessa kymmeniä minuutteja ovien avautumista, mutta lopulta meidät päästettiin kannelle. Pyörä irti liinoista ja lähtökuntoon. Odottelua, että alakansi tyhjenisi. Lopulta ensimmäisenä moottoripyöränä hurautimme Suomen maaperälle. Ja starttasimme reissumme viimeisen matkapäivän kotia kohti. Sää oli lämmin. Mäntsälän eteläpuolella tankkasimme pyörän ja itsemme Neste Tuuliruusussa. Mäntsälän kohdilla kurvasimme moottoritietä vähäisemmille väylille, jotka olivatkin mukavia muutamaa huonopäällysteistä pätkää lukuun ottamatta. Päteviä prätkäreittejä Päijät-Hämeeseen. Vääksyssä pidimme pikaisen tauon, samoin Pulkkilanharjun eteläpäässä. Päijänteen itärannan mutkaisaa ja Luhangasta lähtien juuri päällystettyä rataa oli hyvä edetä, mutta 80 km/h-nopeusrajoitus tuntui rasittavan alhaiselta. Toivakassa oli vuorossa kahvi/cola ja munkki -tauko. Oikaisu Ruuhimäen kautta vei meidät hiekkatielle, joka yleisöä suitsevista aitarakennelmista päätellen näytti olevan Neste Oil Rallyn erikoiskokeena. Matka jatkui Laukaan kautta Keski-Suomen ja Savon rajamaille kurvien loiventuessa. Konneveden tienoilla tie alkoi olla kroonisesti märkä, mutta varsinaisesti sateen alle emme kuitenkaan jääneet. Konneveden ja Rautalammin välisellä osuudella maisemat olivat avartuneet kesän 2010 Asta-myrskyn vuoksi. Melkoisia aukkoja tuuli oli tehnyt metsiin. Etenimme rajuhkon sateen jäljillä. Iisveden jälkeen valumavedet olivat paikoin kasanneet tielle soraa ja golf-pallon kokoisia kivenmurikoita. Kotipihalla matkamittari pysähtyi lukemaan 4123 km, mikä tuntuu sopivalta saldolta parin viikon reissulle. Sateen kostuttamalla pihamaalla pikainen silmäys paljasti, että tomaatit olivat hyvässä kuosissa, persiljat kasvaneet reippaasti ja laventelikin oli voimissaan. Samaa ei voinut sanoa kuskista, joka oli ihmeen väsynyt viimeisen ajopäivän ehtoolla. Kartturi taas oli huomattavasti pirteämpi kuin lähtöpäivänä. Jos emme olisi halkaisseet Saksaa junalla ja jos olisimme palanneet kotiin Ruotsin kautta, olisi mittarilukema ollut yli 2000 km suurempi ja reissaajat todennäköisesti piirun verran rähjääntyneempiä. |
