Torstai 13.8.2009 Koguva - Kuivastu - Virtsu - Karuse - Kalli - Ahaste - Pärnu - (LV) Ainazi - Staicele - Aloja - Limbazi - Birini - Ragana - Turaida - Sigulda. 282 km.

Reittikartta

Päivän kuvat

Kaatosade latisti tunnelmia aamulla. Ei käynyt kateeksi fillaroivien saksalaistenkaan puolesta, kun he lähtivät matkaan sadeviitoissaan. Suuntanamme oli latvialainen pikkukaupunki Sigulda, mutta emme muuttaneet suunnitelmaamme, vaikka tuntikausien köröttely vesisateessa tuntui ajatuksena suhteellisen vastenmieliseltä.

Lähtiessämme tien päälle tuli mieleen, että olisi ehkä ollut viisasta vilkaista mantereelle vievän lautan aikatauluja, jotta odotteluaika Muhun todennäköisesti kosteassa satamassa Kuivastussa jäisi mahdollisimman lyhyeksi. Rantaan saapuessamme totesimme, että lauttoja tuntui lähtevän milloin sattuu. Ostimme lipun ja asetuimme odottamaan. Yksi lautta ennätti juuri irrota laiturista, mutta meidät ohjattiin toiseen alukseen, joka sekin lähti varsin pian.

Olimme vastarannalla yllättävän äkkiä. Oikaisimme kaakkoa päin kartalle asfaltoiduksi merkittyä Karusen ja Kallin kautta Pärnun suuntaan vievää tietä. Tie oli toki päällystetty, mutta sitä korjattiin paraikaa. Kuuden kilometrin sorapätkä ei kuitenkaan kovasti haitannut, sillä sora ei ollut kumma kyllä pahuksen irtonaista. Pärnussa sade ei ollut enää mahdottoman kastelevaa, ja kaupungista päästyämme matka tuntui joutuvan ripeästi Via Balticaa myöten.

Latvian rajalla keli kuivahti ainakin väliaikaisesti, mikä ei meitä harmittanut. Via Baltican jyrääminen oli tutun tylsää, joten kurvasimme sisämaata kohti ja koukkasimme Siguldaan Limbazin kautta. Aluksi allamme vilisti hyvä tie, joka kuitenkin kohta muuttui Latvian standardin mukaiseksi monttupoluksi. Kuopista varoittavia liikennemerkkejä riitti loputtoman tuntuisesti toisensa perään. Vaikka tien kunto oli vain välttävä, saimme Via Balticasta poiketen tarkastella hauskoja näkymiä. Mummeli ohjasti hevoskärryä ja puhui samalla kännykkään. Haikaroita istui muina lintuina milloin heinäpaalin ja milloin muovilla peitetyn kasan päällä. Runsassatoiset omenapuut reunustivat teitä kylien tienoilla. Asumusten kirjo näyttäytyi kaikessa värikkyydessään: siistit ja laitetut sekä ränsistyneet ja huolettomasti hoidetut vuorottelivat satunnaisessa järjestyksessä. Siguldaa lähestyessämme Gauja-joen laakso esitteli meille historiaa linnoineen ja luontokin oli paikalla rehevine metsiköineen.

Majoituimme Hotel Pilsiin, prätkän pysäköimme hotellin parkkipaikalle. Kosteanviileän ajopäivän päätteeksi kylpäisy olisi kelvannut, mutta saunaa eli latvialaisittain pirtsiä ei ollut tarjolla. Sanoi kuka hyvänsä muuta, mutta me emme ole erityisen innoissamme sadekeliajosta. Märät hanskat ja kostuneet niskat eivät matkaansaata mitenkään giganttisen höveliä tunnelmaa, näkyvyyskin on rajoitettu huurtuvan visiirin ja muun liikenteen nostaman vesiusvan ansiosta. Aurinkoinen tai puolipilvinen, tyyni, maksimissaan +25 Celsius-asteen keli on meille mieluisin.

Välipalaksi puhdistustoimien lomassa pureskelimme kestomakkaraa ja siemailimme vettä. Hotellin vastaanotosta saamiemme koordinaattien mukaisesti astelimme läheiseen itsepalvelupizzeriakuppilaan, jossa hotkaisimme lautaselliset soljankaa, leipää ja olutta plus salaatit. Emme keksineet sopivaa pääruokaa, joten päätimme palata loppuruokailukysymykseen myöhemmin.

Kävelimme pikkukaupungin vehreitten puurivien reunustamia katuja Gauva-laakson reunalla olevalle näköalapaikalle. Näkymä korkealta penkalta rehevään jokilaaksoon oli Latvian mittakaavassa vaikuttava. Alueella oli myös Sigulda Adventure Park, jossa seurasimme raidekelkkailua. Rata vaikutti aika hurjalta, mikäli jättäisi jarruttelun vähemmälle kuin mäkeä alas körötelleet varovaiset kokeilijat. Ihmiskatapulttikin puuhamaassa oli, ja talvella ilmeisesti kelkkarata ja laskettelumäki hiihtohissistä päätellen.

Loppuruokailun tapahtumapaikaksi valitsimme kaupungin kummallisen vähästä tarjonnasta Hotel Siguldan ravintolan, jossa oli pizzailta. Kinkku-suolakurkku- ja kana-ananastäytteiset pizzat oluen ja punaviinin opastuksella siirsivät viimeisetkin nälän rippeet tulevaisuuteen. Itsepalvelupizzerian tyttösten työhön nähden Hotel Siguldan ravintolan tarjoilijanuorukaisen palvelu oli huomiota herättävän hyvää.

Perjantai 14.8.2009. Sigulda.


Päivän kuvat

Pils-hotellin aamiainen oli perustavaraa, joskin tarjolla olleet hedelmät olivat positiivinen lisä. Valittavana oli vaaleaa ja tummaa leipää, juustoa, leikkeleitä, kurkku-, tomaatti- ja paprikaviipaleita, keitettyjä kananmunia, jukurttia, maissilastuja, viinirypäleitä, omenaviipaleita, mehua, teetä ja kahvia.

Jatkuvalta tuntunut vesisade aiheutti päänraapimista aamulla. Kävely märässä kelissä vaikutti yhtä houkuttavalta kuin vierailu hammaslääkärissä. Testasimme muinoin Lidlistä ostamiamme "goretex"-sukkia, koska sandaaliemme vedenpitävyys epäilytti. Tuulevin jalat kastuivat, Jukan sukat toimivat. Ostimme yläkroppien suojiksi perin edulliset sateenvarjot läheisestä halpakaupasta ja yritimme vähäisellä menestyksellä ottaa selkoa bussiaikatauluista naapurissa sijaitsevalla linja-autoasemalla. Lopulta ankkuroimme itsemme laiturille, jonka kyltissä luki Turaida. Siguldan naapurissaTuraidan kyläsessä sijaitsee osittain komeaksi restauroitu keskiaikainen linna. Bussi lähtikin kotvan kuluttua. Muutamien kilometrien onnikkamatka Turaidaan ei ollut kallista lystiä, vaan maksoi suunnilleen 0,3 latia per nenä.

Tutustumiskierros Turaidan linnaan kannatti tehdä, linnaan oli laadittu hienot esittelyt, kivitalo oli myös torneista avautuneiden näköalojen puolesta kiintoisa. Linnan tontilla on myös mm. vuonna 1750 rakennettu puinen Turaidan kirkko, patsaspuisto sekä iso nippu aatelismaatilan rakennuksia vanha sauna mukaan lukien. Lounastimme linnan tsekkauksen jälkeen Turaidan kaurismäkimäisen karusti sisustetussa, takavuosien henkeä huokuvassa bistrossa maukkaat soljankat leivän ja epähuomiossa alkoholittoman oluen kera.

Mitäpäs sitten keksisimme? Hyppäsimme aikamme odoteltuamme Krimuldan kartanon maille vievään linjuriautoon. Silmäilimme vuonna 1848 rakennetun kivisen kartanon ja sen lisärakennusten piirteitä, ihmettelimme U-kirjaimen muotoista puurakenteista kesämajoitukseen tarkoitettua mökkiriviä ja tsiigailimme reheväpuustoisia tiluksia. Krimuldan raunioituneen keskiaikaisen linnan rippeet jäivät syystä tai toisesta näkemättä. Siguldaan palasimme köysiratapelillä syvän Gaujan laakson yli. Mainio erikoisuus. Vesisade oli onneksi hyytynyt jo Turaidasta lähdettyämme. Kävelimme seuraavaan kohteeseemme Siguldan linnoille. Arvioimme kriittisesti kaupungin uutta linnaa ja Chaplinin malliin pyörittelimme sateenvarjoja vanhan keskiajalta periytyvän linnan raunioitten historiallisessa kulttuuriympäristössä.

Latvia on ihmemaa. Sigulda on luemma yksi maan tunnetuimpia matkailupaikkoja, silti turismipalveluja on tarjolla hämmentävän vähän eikä matkalaisiakaan ylettömän paljon näkynyt. Hotelleja ja muuta majoitusta on tyrkyllä lajin verran, mutta ravintoloita on varsin vähän, kahvilapuute on vähintään jonkinasteinen. Turaidan linnassa ei ole kahvilaa, yksi linna-alueen käsityö- ja suvereeniputiikki myy tosin kahvia, teetä ja vettä. Kylällä on kyllä vierailemamme originelli ruokala neuvostoajalta ja vähän sivussa ravintola lammikon äärellä. Kehittämisen varaa siis on, jotta tulevat matkailijatulvat saadaan tyytyväisiksi. Postikorttimarkkinat olivat Siguldassa varsin rajalliset, tarjonta oli aika laiha ja saatavuus huono. Muutaman kortin sentään hankimme ja lähetimme.

Etsiskelimme mahdollisia muita ruokailumahdollisuuksia kaupungin keskustassa, mutta emme löytäneet mitään mainittavaa. Siguldan uudessa linnassa olisi ollut syömäpaikka, mutta emme viitsineet käppäillä kaupungin toiselle laidalle epävakaisessa säässä, vaan menimme suosiolla torstai-iltana koeponnistamaamme Hotelli Siguldan ruokasaliin. Salaatit eivät kuulu latvialaisen keittotaidon huippusaavutuksiin, joten Tuulevi nautti alkukeitoksi kuhasta ja lohesta sommiteltua kirkasta kalakeittoa ja Jukka parsasoppaa. Pääruokia olivat kotitekoiset raviolit tilliliemessä ja uunissa paistettu kuha riisinuudelien seurassa. Punaviini ja olut kostuttivat kurkut. Jälkiseuraamuksina toimivat espresso ja tee sekä Ararat-brandyt. Ravintola oli tullessamme tyhjähkö, myöhemmin sisään valui jokunen ulkomaan elävä. Olisiko laman syytä, etteivät paikalliset kansoita kapakoita.

Hotellihuoneen TV:stä katselimme BBC:n kansainväliseltä kanavalta pitkän ohjelman, jossa haastateltiin Pohjois-Koreasta loikannutta parikymppistä miestä. Hän oli viettänyt poliittisena vankina (!) ikävuotensa 9-19 kaltereiden takana. Vankilasta päästyään hän pakeni Kiinaan, jossa hän syrjäisellä maaseudullakin ihmetteli ihmisten vapautta ja tavaran paljoutta. Nuorukainen kertoi, että vangit tekevät Pohjois-Koreassa suuren osan töistä, koska vangeille ei tarvitse maksaa palkkaa ja näin valtio säästää rahaa. Veikkauksia otetaan vastaan, kuinka kauan tuo idän ihmemaa pysyy kasassa.

Lauantai 15.8.2009. Sigulda - Turaida - Inciems - Valmiera - Rūjiena - Arakste - (EST) Penuja - Abja-Paluoja - Viljandi - Suure-Jaani - Vändra - Kergu - Järvakandi - Purku - Kehtna - Valtu - Juuru - Purila - Luige - Tallinna. 352 km.

Reittikartta (Sigulda - Kergu)
Reittikartta (Kergu - Tallinna)

Päivän kuvat

Aamulla lätisi vettä taivaalta pidäkkeettä. Aamun ankeutta eivät auttaneet Jukan huonosti nukutut yöunet eivätkä Tuulevin jumiutuneet hartiat. Sade ei onneksi ollut kestosellaista, vaan päivän säätä määritteli auringon ja sadekuurojen vuoropuhelu. Jokunen raeryöpsähdyskin koettiin päivän mittaan, mutta loppujen lopuksi selvisimme päivätaipaleestamme verrattain kuivina. Reitin varren maisemat eivät olleet erityismaininnan arvoisia: tasamaata, metsälöitä, viehkoja ja vähemmän viehkoja kyliä, jokunen kiva maatalon pihapiiri, alkumatkaamme enemmän ränstyneitä rappiorakennuksia sekä kilometreittäin suorasukaisia teitä. Lauantaisen taipaleemme varrella näimme myös peltotöiden houkuttelemina runsain määrin haikaroita tekemässä samaa pelloilla kuin lokit vastaavassa ympäristössä kotimaassamme. Kehtnassa pysähdyimme laajan mutta ruman maatalouskombinaatin portilla toteamaan, että ehkä Virossakin harjoitetaan vielä laajempialaista maataloutta. Kolhoosin ja naapurissa seisovan kartanon välinen arkkitehtoninen kuilu oli valtaisa. Mõisia eli moisioita eli kartanoita Virossa piisaa, etenkin maan kokoon nähden niitä on itse asiassa huima määrä. Onhan kartanoita toki Suomessakin, mutta niitä vain ei aina havaitse isoja teitä pyyhältäessään.

Maanteiden monttuisuus taitaa olla latvialainen standardi. Latvian kansallisliikennemerkki "epätasainen tie" on kokenut silmissämme inflaation. Vaatimattomien kokemustemme mukaan isoimmat tiet ovat pääasiassa kunnollisia, mutta pikkuväylät lähes poikkeuksetta kiharaisia ja pinnoitteeltaan enemmän tai vähemmän kärsineitä. Latvian ja Viron rajamailla ajelimme viitisentoista kilometriä soratietä, joka oli runsaista sateista huolimatta ihmeen ajettavassa kuosissa. Muutoin reissumme aikana hyvin pelannut gps-laite hupsutteli rajalla eikä osannut ohjata meitä Viron puolelle valitsemaamme hiekkatietä myöten. Navigaattorin käskyjä noudattamatta ylitimme rajan paperikartan neuvomasta paikasta. Positiivisena seikkana mainittakoon, että muusta liikenteestä ei ollut haittaa rajaseudulla.

Tallinnassa teimme väliaikaisen pesän Tallink Express -hotelliin. Tallinnan toinen majapaikkamme oli retken kallein (923 kruunua eli 59 euroa), muttei hinnan ja laadun suhteen läheskään paras. Tietysti pääkaupungissa on kalliimpaa kuin provinssissa, eikä tuokaan hinta esimerkiksi Helsinkiin verraten ole mitään. Kenties kaupungista olisi löytynyt kokonaisedullisempikin majatalo, mutta ainakin Tallink Expressin sijainti on hyvä ja tuttu, mikä vaikutti valintaan.

Tallinnan vanhankaupungin melko tuttuja kujia tramppailimme jälleen ennen ilta-ateriointia mukavan sään vallitessa. Päädyimme lopulta alkumatkasta testaamaamme pieneen italialaispaikkaan eli Osteria di Baccoon. Koska olimme liikkeellä säälliseen aikaan, oli vielä valittavana pöperöä ruokalistalta. Tilasimme syötävää turhan paljon: startiksi parmankinkkua, mortadellamakkaraa ja kahta sorttia juustoa sekä pääruuiksi täyttävää herkkusieni-oliivipastaa kera Chianti-pullollisen. Eipähän jäänyt nälkä kurnimaan.

Tallinnassa panimme merkille meille uudet tuttavuudet, nimittäin kaksipyöräiset sähkötoimiset Segway-kulkupelit, joilla etupäässä nuorehko väki taiteili varsin rivakasti paikasta toiseen vanhankaupungin kujilla.

Sunnuntai 16.8.2009. Tallinna - (FIN) Helsinki - Heinola - Hartola - Joutsa - Kangasniemi - Pieksämäki - Kuopio - Vuorela. 397 km.

Reittikartta

Päivän kuvat

Aamurutiinien jälkeen pyrähdimme satamaan, jossa pääsimme Tallink Superstar -lauttaan välittömästi odottelualueelle saavuttuamme. Hyvä niin, sillä laivan matkustustiloihin noustuamme alkoi vihmoa vettä. Sääennusteen mukaan Suomessa meitä odottaisivat sadekuurot, jos ei jopa jatkuvampi maatiaissade. Päivän agendana oli matkustaa lyhintä reittiä kotiin, Jukalla olisi maanantaina jälleen työpäivä.

Laivalla oli muitakin motoristeja. Juttelimme pitkät tovit italialaisen GS-Bemari-pariskunnan kanssa. Kaksikko oli parin viikon road tripillä Italiasta, Itävallan kautta Puolaan, Liettuaan, Latviaan, Viroon ja Helsinkiin maiden pääkaupungeissa poiketen. Suomesta parin oli määrä kiirehtiä viipymättä Ruotsiin ja edelleen Tanskan Kööpenhaminaan, jossa he sentään meinasivat oleilla muutaman päivän. Loppumatkan ohjelmassa oli vielä Lyypekki sekä nopea kotimatka. Saapasmaan matkailijat olivat saaneet nauttia sateesta joka päivä reissunsa aikana, mistä he eivät tuntuneet olevan loppujen lopuksi moksiskaan. Ainakin rouva tykkäsi enemmän kosteasta kelistä kuin hellesäästä. Henkilöstöpäällikkönä tai -johtajana toimiva rouva ja bussikuskiherra olivat vierailleet jokunen vuosi sitten Nordkappiin matkatessaan Suomessa ja tiesivät maastamme yllättävän paljon. Suorapuheinen arkkitehtuuria harrastava signora ei pitänyt Inarista, mutta Helsingin vanhaa rakennuskantaa hän tuntui arvostavan . Kotiseutummekin oli heille tuttu kuopiolaisten Finita-aktiivien kautta.

Sunnuntain ajosää oli odotuksiamme parempi. Vettä satoi vain noin kymmenen kilometrin matkalla juuri ennen lounastaukoamme. Söimme myöhäisen lounaan Heinolassa moottoritien kupeessa sivutien varrella sijaitsevassa Cronin's-majatalossa. Kodikas irlantilaisruokala myönsi meille ravintoa perunapurjosopan sekä fish and chips -annosten muodossa. Keittoruoka oli ok, etikalla maustetut frittiperunat ovelan makuisia, mutta paksulla leivitteellä kuorrutettu kala tylsää. Tarjoilu oli jostain syystä hidasta, ja bonuksena saimme kuunnella isäntäpariskunnan kovaäänistä strategiapalaveria kyökin puolelta. Espressot hörpättyämme siirryimme ulos pukemaan ajotamineitamme. Vaikka uudelleen alkaneen huutovolyymillä pidetyn työmaakokouksen kuuntelu olisikin ollut kiintoisaa, suoriuduimme jälleen tien päälle.

Nelisensataa kilometriä tuntui taas loputtoman pitkältä taipaleelta. Rantauduimme kotipihalle puoli kahdeksan maissa. Vaikka +12 Celsius-astetta hyväili elokuista ehtoota, emme palelleet edes loppumatkasta. Sateiltakin vältyimme onnekkaasti, sillä tiet olivat pääosin märät koko päivän. Kotipihalla tomaatit olivat hyvällä tolalla, ja karviaisetkin varttuneet syöntikypsiksi.

Olimme matkalla vain yhdeksän päivää, koska saimme sovitettua kesälomamme vain viikon osalta päällekkäin. Koko reissun moottoripyörällä ajettu pituus oli 1967 km. Keskimääräinen päivämatka oli 281 km, kaksi päivää vietimme ajamatta. Reilu viikko tuntui pidemmältä kuin jos olisimme pyörineet kotona tutuissa ympyröissä. Yhdeksän päivää tuntuivat itse asiassa yllättävän pitkältä ajalta. Oivallista oli se, ettemme ahnehtineet kilometrejä, vaan maltoimme pysähdellä ja katsella maisemia, ajamattomat käyskentelypäivätkin puolustivat paikkaansa.

Edellinen sivu
Pääsivulle

© Kuvat ja teksti:
Jukka Laulajainen ja Tuulevi Ovaska