Perjantai 11.7.2008. Siilinjärvi/Vuorela - Varkaus - Mikkeli - Kouvola - Elimäki - Helsinki - (EST) Tallinna. 424 km.
Moottoripyörä köllötti asfaltilla kyljellään. Jukka oli juuri lipsauttanut Triumph Tiger 955i -prätkänsä nurin levähdyspaikalla Joroisten lähellä. Jotenkin vain jalka lipesi ratkaisevasti pysähtyessä ja raskas ajopeli kaatui hitaasti oikealle sivulleen kuljettajan ankarasta vastustuksesta huolimatta.
Paikka oli niin hankalasti kalteva, ettei täyteen lastatun pyörän nosto onnistunut äkkiseltään yksin, mutta onneksi mp-matkailija sai parkkipaikalla olleen ystävällisen autoilijan avukseen ja pian Tiikeri oli taas jaloillaan. Oikean puolen alumiinilaukku sai katu-uskottavuutta lisäävän lommon, jonka sai kengällä murjomalla suhtkoht suoristettua. Muuten vauriot näyttivät vähäisiltä. Henkisiä haavojaan nuollen kaasunkääntäjä totesi itsekseen, että jospa tämä olikin reissun viimeinen pyörän kaato ja jatkoi matkaa kohti Helsinkiä.
Reilua tuntia aiemmin tämän reissutarinan kertojat olivat lähteneet kotoaan. Tuulevin elämää kuluneet kuukaudet hankaloittanut kivulias ja oikean käden liikkuvuutta huomattavasti rajoittanut mystinen ns. jäätynyt olkapää meinasi estää koko retken, mutta sitkeästi rouva kieltäytyi luopumasta lomamatkasta. Varmuuden vuoksi hän aloitti matkanteon junalla, turha olkapäätä oli kiusata ensimmäisen päivän pakkopaahtamisella Savosta laivarantaan. Vielä ennättäisi Tiikerin kyydissäkin matkata.
Jukka ajeli konepyörän pääkaupungin kello neljän ruuhkaan pitkästä aikaa Mikkelin, Kouvolan ja Porvoon kautta. Helsingin länsisatamassa apukuskikin puki ajokamppeet ylleen ja pariairokaksikko siirtyi eteläiseen naapurimaahamme suhteellisen hoppuisalla Tallink Superstar-laivalla. Laivalla henkilökunta halusi ensin välttämättä sitoa Tigerin erään custom-pyörän kanssa samalla liinalla, mutta loppujen lopuksi kiinnitimme pyörän itse hyväksi havaitulla tekniikallamme laivan autokanteen.
Tallinnasta olimme varanneet huoneen Vabaduse väljak -aukion laidalla olevasta Hotel Scandic Palacesta. Yöpuu oli Jukan työmatkoilla ansaittujen palkintopisteiden ansiosta melko halpa eli ei maksanut mitään. Hotellin parkkipaikka oli katuremontin vuoksi suljettu, joten pysäköimme Triumphin läheiselle vartioidulle pysäköintikentälle kymmenkunnan euron hintaan.
Tallinnan iltaeloa emme joutaneet tarkkailemaan, kun kello oli jo vaikka mitä. Panimme sentään merkille, että paikallisväestön nuoret naispuoliset edustajat näyttävät omaksuneen innolla Christina Aguilera tai Paris Hilton -tyyppisen bimbohutsupukeutumistyylin.
Suunmukaiset pasta arrabbiatta -annokset oluiden kera nautimme hotellin ravintolassa. Minibaarista kaivettujen kulkurin iltakaljojen jälkeen olikin jo syytä painua pehkuihin.
Lauantai 12.7.2008. Tallinna - Maardu - Jõelähtme - Jägala - Aegviidu - Käravete - Ambla - Tamsalu - Vassivere - Avinurme - Ulvi - Koveriku - Mustvee - Kallaste - Alatskivi - Kolkja - Alatskivi - Koosa - Kõrveküla - Tartto. 275 km.
Kortteerissamme oli ahdistavan kuuma. Illalla lämpömittari näytti +26 celsius-astetta eikä kuumuus ainakaan helpottanut sadekuuroisen yön aikana, millaista lienee helteellä!. Huone oli iso, korkea ja ihan siisti, mutta jotenkin nukkavieru. Aamiainen oli melko okei, mutta osa tarjoomuksista loppui kesken, lieneekö ollut henkilökuntavajausta. Positiivista Scandicissa oli alakerran nopea nettiyhteys, jonka myötävaikutuksella otimme ylös tulevien kohdemaittemme valuuttakursseja, kun huomasimme jättäneemme Tuulevin laatiman valuutta-avaimen kotiin.
Lauantain ajoreitti vei alkuun idän suuntaan mm. ohi massiivisen Lasnamäen lähiön, siinäpä unelmien asuinalue! Pietarin tieltä ajelimme kiireettä hiukan liioitellusti nimitetyn Vuorimaan eli Rakveren eteläpuolella sijaitsevan "ylängön" halki. Mitään mieltä järkyttäviä vuoria ei seudulla näkynyt, mutta kerran huomasimme ajavamme loivaan ala- ja heti perään ylämäkeen.
Sympaattisia pikkukyliä sattui reittimme varrelle, ja välillä tie venkoili hauskasti metsän siimeksessä esimerkiksi Aegviidun tienoilla sekä Amblan ja Tamsalun välillä. Valtaosin tiet olivat Itä-Virossakin suorahkoja. Tienpinnan taso vaihteli, mutta pienistä epätasaisuuksista huolimatta päällyste oli yleensä ajettavaa. Ohitimme joitakin meille tuntemattomien kansallisten kuuluisuuksien synnyinkoteja, niitä tunnutaan Virossa vaalivan. Suuren tammen ja matkan ensimmäiset haikarat bongasimme myös tien poskesta.
Laajan Peipsi-järven halusimme nähdä, kun nyt itäisen reitin valitsimme. Eipä aavassa ulapassa kyllä ollut juuri näkemistä. Rannat olivat heinikkoiset tai pusikoituneet, esimerkiksi kioskeja ei näkynyt eikä edes pysähtymispaikkoja, muutenkin matkailuinfrastruktuuria oli järven rantamilla yllättävän vähän. Ehkä järven pohjoisosan hiekkarannoilla on enemmän palveluja. Virossa rantaturismi taitaa kuitenkin olla keskittynyt Itämeren rannoille.
Ajattelimme haukata lounasta pienessä Kolkjan kylässä, jossa lukemamme mukaan piti olla vanhauskoisten ruokakulttuuria vaaliva kala- ja sipuliravintola. Ravintola löytyi, mutta emme saaneet sieltä sapuskaa, koska paikkaan oli juuri tulossa bussilastillinen matkailijoita, joille koko ravintola oli varattu. Tullessamme pihaan ruokalasta poistui linja-autollinen suomalaisturisteja.
Paikallisella savukalamummolla olisi ollut tarjolla suitsutettuja rukkaslahnoja, mutta emme innostuneet niistä tällä kertaa. Alatskiven vilkkaanoloisessa kylässä yritimme saada evästä Kivikõrts -ravintolasta, mutta siellä oli yksityistilaisuus. Lopulta puraisimme Sibylla-hotdogit kansainväliseen tapaan huoltoasemalla.
Matka ei tuntunut taittuvan yhtä ripeästi Viron itäosien teitä myöten kuin Via Balticalla. Liikennettä oli vähänlaisesti, ja kevyesti pystyi pitämään yllä satasen marssivauhtia, mutta kylissä matkanteko hidastui väkisin. Keli oli lämmin, muutamat sadekuurot monipuolistivat päivän sääkarttaa.
Koska Võrusta ei parista paikasta puhelintiedustelujen perusteella löytynyt sijaa majataloista, päätimme ajaa Tarttoon. Eiköhän yliopistokaupungista jotain löytyisi. Lyhyen päämäärättömän citykruisailun jälkeen majoituimme Viron toiseksi suurimmassa kaupungissa Hotell Pallakseen, jossa kahden hengen huone aamiaisineen maksoi n. 87 €. Tiikeri oli ulkomajoituksessa hotellin pihalla parin muun moottoripyörän seurassa.
Tarton vanhakaupunki on hienosti restauroitu, ulkoilmaravintoloita on paljon ja lauantaiehtoona niissä oli myös paljon väkeä. Me söimme sisätiloissa, umpitäydessä Gruusia Saatkond -ravintolassa, jossa Jukka oli muutama vuosi aiemmin aterioinut maukasta georgialaista syötävää. Maukasta oli murkina nytkin: Tuulevilla gulassintapaista pataa ja Jukalla karjalanpaistia muistuttavaa rakuunalammasta.
Palasimme hotelliin Emajoen rantaa kävellen. Satojen, ellei tuhansien naakkojen parvet kaartelivat kaupungin yllä. Väistelimme lintujen guanoa syöksymällä lehmusten alle. Virossa kaikki on toisin: liikennevaloissa koukkuselkäinen mummo paineli päin punaisia, kun taas nuoret miehet odottelivat kiltisti vihreiden valojen vaihtumista.
Sunnuntai 13.7.2008. Tartto - Uhti - Vana-Kuuste - Karilatsi - Ihamaru - Varbuse - Kirumpää - Puiga - Kasaritsa - Haanja - Suur Munamägi - Plaani - Ruusmäe - (LV) Alsviki - Alūksne - Kordona - Balvi - Kapūne - Pudinava - Rēzekne. 272 km.
Vanhan kaupungin vastapainoksi Tartossa on paljon myös ultramodernia rakennuskantaa ja neuvostoajan arkkitehtuuria. Hotelliimme näkyi hassu kierteinen tornitalo ja sen taustalla ällistyttävän suuri betonilähiö.
Sunnuntaina saimme ajaa sateessa ison osan päivästä. Harmitti, kun Kaakkois-Viron hyvistä mutkateistä ei tohtinut ottaa kaikkea iloa irti märkyyden vuoksi. Tuulevin kipeä olkapää tykkäsi kyttyrää eritoten Tartosta Põlvaan johtavalla pätkällä olleesta noin kahdeksan kilometrin tietyöosuudesta. Kura lensi ja tärinä oli raastava, vaikka taitoimme matkaa välillä peräti 30 km/h.
Sekä Viron että Baltian maiden korkein kohouma Suur Munamägi (318 m) oli sateen samentama, mutta silti porukkaa oli paikalla yllättävän paljon. Emme viitsineet kavuta mäennyppylälle, kun maisemia ei olisi nähnyt usvan takia kuitenkaan. Sen sijaan katsastelimme nasevasti nimetyn Suure Muna kohvik -kahvilan pihalla latvialaisen Karlis Ilen muotoilemaa isoa ja komeaa hiekkaveistosta.
Muutamissa virolaisissa maaseutukylissä havaitsimme miesporukoita bussipysäkeillä tai muissa katoksissa nauttimassa virvokkeita ja kertomassa hyviä juttuja. Myös valtavia - korkeimmat varmaan kolmimetrisiä - jättiputkia tai mitä lie ukonputkia silmämme poimivat matkan varrelta.
Viron oivallisten ja hyväkuntoisten mutkateiden jälkeen Latvian itäosien tiestö oli lievä järkytys. Vaikka kulkupelissämme on hyvä jousitus, suurpiirteisesti paikatut ja kuoppaiset ajoväylät eivät aikaansaaneet riemunkiljahduksia. Latvia tuntuu käyttäneen EU-tukensa muuhun kuin itäisten osiensa tiestön parantamiseen.
Majapaikkalistallemme etukäteen kirjattu Hotel Latgale löytyi helposti. Vettä valuvina kirjoittauduimme kolossimaiseen hotelliin ja pysäköimme kulkuneuvomme hotellin suojaiselle takapihalle. Yhdeksännen kerroksen huoneestamme oli mojova näkymä vehreän ja laveasti rakennetun Rēzeknen kaupungin yli. Siihen ne hyvät puolet taisivat rajoittua. Sänky oli pölyinen ja kitisevä, verhoilla ei oikein saanut huonetta pimennettyä, suihku oli epäkäytännöllinen. Kaiken kruunasi huoneen käsittämätön kuumuus. Tuuletusikkunaa ei ollut, vaan ilmanvaihtoa varten piti avata toinen suurista ikkunoista. Kun piti yhtä aikaa ikkunaa ja ovea avoinna, sai huoneen helteeseen helpotusta, mutta tällöin torpassa tuuli kuin tuulimyllyssä, mikä sekään ei ollut kovin auvoista.
Illastimme hotellin ravintolassa kreikkalaiset salaatit ja grillattua naudanlihaa grillattujen kasvisten kera. Tarjoilusta vastasi ilmeisesti omasta mielestään muodikkaasti pukeutunut ja catwalk-tyylisesti askeltanut neitonen, jonka olisi voinut kuvitella olevan kotoisin Pedro Almodovarin elokuvasta.
Sää poutaantui illalla, joten käppäilimme Rēzeknen kaduilla. Silmäilimme Willekin von Schurburgin rakennuttaman, 1600-luvun puolivälissä raunioituneen, linnan jäänteitä sekä kummastelimme kaupungin omintakeisen väljää asemakaavaa. Iltalenkin jälkeen väsymys vei voiton ja uinahdimme jo kello kymmenen maissa.
Maanantai 14.7.2008. Rēzekne - Lociki - Svente - (LT) Zarasai - Dūkštas - Palūše - Labanoras - Stirniai - Pikeliškės - Maišiagala - Pylimai - Trakai. 332 km.
Huonosti nukutun hikisen yön jälkeinen aamu valkeni aurinkoisena. Kohta maiseman valtasi sankka sumu, mutta ei sentään alkanut sataa. Keli selkeni uudestaan ja lämpötila kohosi hellelukemiin, kun lähdimme ajamaan kohti etelää.
Samassa hotellissa yöpyi kaksi lounaissuomalaista moottoripyöräilevää pariskuntaa, jotka olivat myös Tarton Pallas-hotellissa. Kaunasiin olivat he matkalla.
Edellispäivän karujen latvialaispolkujen kouluttamina päätimme hurauttaa kiertelemättä ja kaartelematta suorinta tietä Liettuaan. Daugavpilsiin eli Väinänlinnaan vievä tiekään ei ollut kunnoltaan kaksinen, joten siirryimme mieluusti Liettuan maaperälle. Teiden kunto parani oitis, vähäiset tienpinnan paikkaukset oli tehty kunnolla, myös pienemmillä teillä.
Zarasain kaupungista karautimme ydinvoimalan nimestä tunnettuun Ignalinan kaupunkiin vievää viihdyttävää maantietä Aukštaitijan kansallispuistoon. Itse asiassa ydinvoimala on Visaginasin kaupungissa 40 km Ignalinasta koilliseen. Puistoa halkova ja Molėtain kaupunkiin päättyvä 114-tie oli kerrassaan ratkiriemukas kumpuilevassa Labanorasin metsässä kulkeva erikoispikataival tasaisine pinnoitteineen ja laskemattomine kurveineen. Reittiä reunusti siellä täällä ajan ja suunnitelmatalouden haalistama sievä kylänen. Majoitusta ja ruokapaikkoja näytti olevan tyrkyllä verrattain runsaasti.
Ohitimme Vilnan todennäköiset ruuhkat kivoja 108- ja 107 -pikkuteitä kurvaillen ja saavuimme päivän määränpäähämme Trakaihin miellyttävästi iltapäivällä kello neljän kantturoissa. Nelisenkymmentä euroa aamiaisineen maksanut siisti asunto, josta järvi- ja linnanäköala, löytyi pikkukaupungin laidalla olevasta Sport Center Hotelista, joka oli täynnä melojia, koripalloilijoita ja ties mitä urheilijoita.
Pikkupyykkäyksen jälkeen päädyimme syömään päivällistä hotellin ruokalaan, koska sadekuuro ei houkuttanut meitä kauemmas ruuanhakuun. Salaattia ja kanaa erilaisin lisäkkein sisälsi tämänkertainen ravintomme.
Sateen loputtua tutkiskelimme järvien ympäröimää Trakain kaupunkia ja sen katsottavuuksia. Keskiajalla Liettuan pääkaupunkina toiminut Trakai on viehättävä taajama kaksine linnoineen, kauas näkyvine kirkontorneineen ja vanhoine puutaloineen, joista osa on ns. karaiimijuutalaisten taloja tunnusmerkkeinään kadulle päin suunnattu talon pääty ja sen alakerran kolme ikkunaa.
Pääsivulle
©
Kuvat ja teksti:
Jukka Laulajainen ja Tuulevi Ovaska