Lennon aikana tarjoiltu ruoka ei yllättänyt maukkaudellaan eikä annosten suuruudellaan. Kovin ihmeellistä gourmet´ta ei toki voi ilmatilassa odottaakaan. Tuulevin laktoositon annos sisälsi pienen broilerin rintapalan, riisiä, papuja, tomaattia ja kurkkua sekä melonia ja muutaman viinirypäleen jälkiruuaksi. Jukka veti lyhyemmän korren perusateriallaan, joka oli jauhelihapihvi plus muusia, majoneesi-vihannessalaattia ja kirsikkakakkupala.

Ensimmäinen yömme Maspalomasissa oli melko vilakka. Parin viltin alla ei varsinaisesti palellut, mutta liiallisesta kuumuudestakaan ei tarvinnut valittaa. Yöllä bungalow-tyyppiseen asumukseemme tutustuminen oli jäänyt pintapuoliseksi. Päivännäöllä Sandy Golf paljastui useista neljän asunnon rakennuksista koostuvaksi lomailukokonaisuudeksi uima-altaineen ja allasbaareineen. Asuntomme oli siisti ja tilavanpuoleinen makuuhuoneen, olohuoneen, keittonurkkauksen ja kylpyhuoneen huoneisto. Saman talon asuntojen välissä oli hassu pieni umpisisäpiha vaikkapa pyykin kuivatusta ja polkupyörien säilytystä varten.

Viereisen Cordial Green Golf -hotellin minimarketista ostamistamme elintarvikkeista taiteilimme aamiaisen, jonka nautimme vuodenaikaan nähden epätavanomaisesti pihalla. Aamuauringon hehkuma lämpö tuntui äkkiseltään oudolta, sillä kotoa lähtiessämme lämpömittari näytti -15 Celsiusasteen pakkaslukemia.

Päivän agenda oli lähiympäristöön tutustuminen ilman mainittavaa päämäärää. Kävelimme ensiksi naapurustossa olevaan Faro 2 -ostoskeskukseen, joka oli yllätykseksemme lähes autio. Ei kovin monta kauppaliikettä, eikä juuri asiakkaitakaan. Ahdas elektroniikkamyymälä, pari ravintolaa ja baaria sekä cafeteria, vaateputiikki ja pieni supermarket. Ilmeisesti Espanjaa riepotteleva lama näkyi tässäkin muodossa. Toisaalta lähelle rantaa nousseet modernit ostosparatiisit ovat ilmeisesti houkutelleet shoppailijat ja sitä myöten myös kauppiaat pois vähemmän viehättävästi sijaitsevasta vanhahkosta kauppakompleksista. Liikekeskuksen kahvilassa hörppäsimme cafe solot piristykseksi ja kävimme ruoka- ynnä muilla ostoksilla marketissa. Täten meitä ei voi ainakaan syyttää Faro 2:n taloudellisesta alamäestä.

Ostokset perusleiriin vietyämme lähdimme mittailemaan Atlantin aaltoja. Vaelsimme ohi golf-kentän ynnä lukuisten majoitusliikkeiden ja seurasimme Barranco de Maspalomasin kuivunutta joenuomaa saaren etelä-äyräälle, jossa uljas majakka Faro de Maspalomas vartioi tiivistä ravintolakujaa ja kaupankäynnin keskusta. Aikamme ravintoloiden aggressiivisia sisäänheittäjätarjoilijoita väisteltyämme päätimme lounastaa hillityn kohteliaasti käyttäytyneiden edeskäypien edustamassa La Bodega -ravintolassa. Terassikatoksessa nautimme tomaatteja basilikaöljyssä sekä simpukoita ja valkosipulileipää.

Aterian jälkeen ohjelmassamme oli kävelyä rannalla, aavan meren ihmettelyä ja maisemain valokuvailua. Paikansimme kuuluisat Maspalomasin dyynit ja bongailimme erinäisiä tuttuja ja tuntemattomia kahlaaja- ja vesilintulajeja sekä matalassa vedessä kuhisevia kaloja joensuiston laguunissa (Charco de Maspalomas). Emme tainneet havaita yhtään Suomesta tuttua kasvia. Puusto näytti aivan erilaiselta kuin kotona, samoin kuivassa maassa viihtyvä pensaikko. Kukkivat köynnökset loistivat upeissa väreissä, ja mehikasvit vaikuttivat suomalaisiin kollegoihin verrattuna paljon suuremmilta.

Asuntomme "kassakaappi" maksoi viikolta 13 euroa, hotellin vastaanottoaulan tietokoneella pääsi internetin pariin eurolla 15 minuutiksi. TV:n katselua olisi voinut harrastaa huoneistossa hintaan 13 euroa/viikko. Radiokin asunnossamme oli, mutta sen kuuntelu ei houkutellut, koska virtajohdossa ei ollut lainkaan pistoketta, vaan luottamusta herättävästi pelkät piuhat, joiden päät oli kuorittu. Bungalow-alueen keskellä sijaitsevaan uima-altaaseen olisi päässyt pullikoimaan veloituksetta, muttei huvittanut eikä allasbaarissakaan tullut pörrättyä.

Illallispaikaksi yritimme etsiä jostain matkaopuksesta muistiinmerkitsemämme baskiravintola Amaiurin, mutta löysimmekin sen paikalta saksalaisherran vetämän fine art dining -ruokala Rusticon. Ei ollut ihan halpa kuppila, mutta sapuska sitäkin laadukkaampaa ja mielikuvituksellisempaa. Keittiö tarjosi appetizerina sinisimpukkaa vallan mainion salsan kera. Alkusalaattiin oli sovitettu rucola- ja lehtisalaattia, retiisiä, punajuurta, keitettyä perunaa, melonia, avokadoa, tähtianista, kirsikkatomaattia sekä lämmitettyä vuohenjuustoa plus voimakasta punaista mojo-kastiketta. Pääeineeksi valitsimme pergamentissa haudutettua pietarinkalaa (lat. Zeus faber), sellerisuikaleita, tomaattia, voikukanlehtiä ja oliiveja krassinkukkien ja riisin säestyksellä. Palanpainikkeeksi teneriffalaista punaviiniä ja kuplavettä. Hyvää pyrki kaikki olemaan ja lysti maksoi n. 80 euroa.

Perjantai 25.1.2013. Maspalomas - El Pajar - Las Crusitas - El Sao - El Barranquillo de Andrés - Tauro Pass (939 m) - Pie de la Cuesta - La Aldea de San Nicolás de Tolentino- Los Cercadillos - Los Caserones - Acusa - Artenara - Tejeda - Ayacata - San Bartolomé de Tirajana - Fataga - Playa del Inglés - Maspalomas. 163 km.

Reittikartta

Päivän kuvat

Toiseksi yöksi saimme käyttöömme vielä ylimääräisen peitteen, jonka avulla yöpyminen sujui miellyttävästi. Tukimme myös yöksi yöpöydän avulla makuuhuoneen ulkoseinän tuuletusaukon, josta huokui sängyn suuntaan huomattavan viileää yöilmaa. Kello neljän maissa ainakin Jukan herätti lähettyviltä kuulunut itsepintainen linja-auton tai kuorma-auton dieselin tyhjäkäyntijyrinä. Ehkä bussi kävi noutamassa lastin matkaajia kotimatkalle. Aamu alkoi valjeta kello seitsemän tienoissa, ja kyyhkyset aloittivat kujertelunsa talomme katolla.

Olimme varanneet 650-kuutioisen Suzuki V-Stromin Motos Tivoli -vuokraamosta. Neljän päivän vuokra oli yhteensä 290 euroa, panttimaksu 1000 euroa (panttisumma höylättiin perinteisellä korttimaksulaitteella ja kuitti revittiin pyörän palautuksen yhteydessä). Ajokamppeet raahasimme mukanamme kotoa, mikä oli ainakin meille sopiva menettely, saimme ajella tutuissa tamineissa. Saimme sähköpostikirjeenvaihdon yhteydessä sen käsityksen, että pyörä toimitetaan hotelliimme, mutta Motos Tivolin yhteyshenkilö Patricio tulikin noutamaan meidät  autolla. No, käytännöllisempää se heille varmasti oli näin. Jukka hyppäsi Patricion auton kyytiin ja kävi hakemassa prätkän Playa del Inglesissä sijaitsevasta vuokraamosta.

Gran Canaria on Kanariansaarista kolmanneksi suurin. Se sijaitsee 210 km päässä Afrikan rannikosta. Gran Canarian asukasluku on noin 800 000, pinta-ala 1530 km² ja rantaviivan pituus 236 km. Pyöreämuotoinen, vulkaanista alkuperää oleva saari on halkaisijaltaan noin 50 km. Sen sanotaan olevan ilmastoltaan ja maisemiltaan kuin minikokoinen manner, sillä - kuten saimme ajeluillamme havainnoida - pienen saaren eri osat ovat huomattavan erilaisia pinnanmuodoiltaan, ilmastoltaan ja kasvillisuudeltaan. Suurten korkeuserojen takia Gran Canarialla on kuusi ilmastovyöhykettä. Saaren pohjoisosa on vehreä, eteläinen osa kuivempi. Keskiosassa vuorottelevat vuoret ja niiden väleihin syöpyneet laaksot eli barrancot. Pohjoisessa kasvaa mm. banaanipuita, sitrushedelmiä ja viiniköynnöksiä. Vehreissä laaksoissa viihtyvät myös mantelipuut, jotka aloittelivat kaunista kukintaansa tammikuun lopulla, sekä esim. kastanjat, laakeripuut ja eukalyptukset. Alkuperäiset laakeripuumetsät on tosin pääosin hävitetty viljelysten tieltä. Saaren karun ja kuivan eteläosan nähtävyys on suojeltu, aavikkomainen Maspalomasin dyynialue. Eteläosien kasvillisuus on pensaikko- ja palmuvoittoista. Ilmastoltaan saari on pohjoisen asukkaalle mukavan lämmin juuri talvella, mutta varmaankin sietämätön silloin, kun tuuli käy Afrikasta, lämpötila nousee jopa 45 asteeseen ja sirocco puhaltaa Saharan hiekkaa pilvinä saarten ylle.

Gran Canaria ei ole kovin iso saari, mutta tietä siellä on paljon. Siispä suurin osa teistä on laitettu monille mutkille, joista pääsimme nautiskelemaan kohta Maspalomasin turistikeskittymän jäätyä taakse. Ennen serpentiineille kiipeilyä piti Jukan vähentää ajopuvun alaista vaatetusta, keli oli näet kuitenkin yllättävän lämmin sisämaassa. Kieputtelimme erinomaisen kapeaa ja hengästyttävän jyrkkää asfalttipolkua tolkuttoman tiukkoja serpentiinejä ylös Tauron solalle. Muutama autoilija ja jokunen polkupyöräilijä oli muutoin autiossa vuoristomaastossa seuranamme, onneksi ei juuri vastaantulijoita. Iso osa neulansilmistä oli ryömittävä ykkösvaihteella, mutta V-Strom teki työnsä tunnollisesti.

Tauro-solalta pujottelimme karussa laavakiven ruskeassa vuoristomaisemassa isommalle, mutta mitä hauskimmalle kurvibaanalle GC-200, joka vei meidät La Aldean kaupunkiin. Se on Gran Canarian läntisin kunta, koko nimeltään La Aldea de San Nicolás de Tolentino, mutta paikalliset kutsuvat sitä vain La Aldeaksi. Suurin osa asukkaista, joita on noin 8000, saa elantonsa tomaatti-, peruna- ja hedelmäviljelmiltä. Vuorten rinteille laaditulta GC-200-tieltä katsottuna laitakaupunkimaisemaa toden totta hallitsevat massiiviset telttamaiset tomaatti- ym. kasvattamot. Myös turismitoimintaa paikkakunnalla on, vaikkei niin paljon kuin saaren eteläosissa.

Meitä lounastutti, mutta La Aldeasta emme siihen hätään löytäneet muuta ruokapaikkaa kuin eräänlaisen pikaruokabaarin, jossa oli kuitenkin pöytiintarjoilu. Kinkkua, kanarialaista juustoa ja oliiveja napostelimme alkupaloiksi sekä paneroitua kalaa frittipottujen ja tomaatin kera tilasimme pääeineeksi. Nälkä siirtyi tulevaisuuteen.

Päätimme kääntyä sisämaahan päin, sillä saaren luoteiskulmaan ajelu veisi liiaksi aikaa, koska olimme päässeet liikkeelle turhan myöhään. Hiljaisesta La Aldeasta emme meinanneet löytää Artenaraan  vievälle tielle. Tienviitoitus ei näytä olevan kanarialaisten vahvin laji, ja jostain syystä kilometrimääriä kohteisiin ei juuri ilmoiteta. Kilometritolppia on, mutta mistä voi tietää, mihin ne viittaavat. Mukanamme ollut Garmin-gps lopulta meidät opasti oikealle uralle, kunhan laitteen lopulta kaivoimme esiin. Kapoinen ja autio GC-210-tie oli vaihteeksi perin ahdasmutkainen ja nousi paikoin huimaavan jyrkästi vuorille. Matkanteko ei ollut nopeaa, mutta mielenkiintoista se oli. Kiipeilimme kivisillä vuorten rinteillä ylhäisessä yksinäisyydessä. Tien alkupuolella ei näkynyt juuri merkkejä asutuksesta. Acusassa sen sijaan tien ja pystysuoran kallioseinämän väliin ja kallion sisäänkin on muotoiltu dramaattisen kuvauksellisia asuntoja, joissa nykyisinkin elellään. Alueella on enemmänkin luola-asumuksia, myös perin karuja sellaisia, osa ilmeisen vanhoja.

Artenara (1250 m) on Kanariansaarten korkeimmalla sijaitseva kylä tunnuksenaan suuri valkoinen Jeesus-patsas, joka meiltä jäi kylläkin näkemättä. Laakson vastapuolella siintää jonkin verran vanhempi 65 metriä korkea muinaisjumala Roque Nublo, kuuluisin saaren tuliperäisistä pylväsmonumenteista. Puolentoistatuhannen asukkaan Artenaraa lähestyessämme merkit sivilisaatiosta lisääntyivät. Vuorten piirittämä Tejedan kylä valkoisiksi kalkittuine taloineen, viljelyksineen ja hedelmätarhoineen sijaitsee noin tuhat metriä merenpinnan yläpuolella. Emme ennättäneet tutustua sympaattisen näköiseen kyläseen, jossa on asukkaita noin 2300, vaan riensimme etelää kohti nyt jo leveämpää, mutta makoisan mutkikasta GC-60-tietä pitkin. Roque Bentayga -kalliopaaden vartioiman Timagadan kylän tienoilla hoksasimme, että Teneriffa ja sen pilvien yläpuolelle kurottava korkein vuorenhuippu Teide näkyivät yllättävän hyvin. Loppumatka Maspalomasiin oli kaikin puolin ensiluokkaista moottoripyöräilyä. Kurvia ja kukkulaa loputtomasti, luksusluokan tienpinnoite ja muuta liikennettä hyvin maltillisesti.

Matkamme vei läpi San Bartolomé de Tirajanan, johon myös Maspalomasin laaja mutta rauhallinen matkailukeskittymä kuuluu. San Bartolomé de Tirajanan viehättävä ja jyrkkäkatuinen kyläkeskus on vuoristotien mutkien takana, kaukana rannan bungaloweista, hotelleista ja ravintoloista, joissa useimmilla paikallisilla lienee työpaikkansa, ehkä asuntonsakin. Liekö rannassa kunnan palvelupisteitä paikallisasukkaille vaiko vain turisti-infraa? Onko virastoasiat hoidettava 25 kilometrin päässä?

Jo ensimmäisen Gran Canarian ajopäivämme perusteella täytyi todeta, että matkakirjallisuuden hehkutus hienoista ja vaihtelevista maisemista on toden totta paikallaan. Hennon vaaleanpunaisina kukkivat mantelipuut värittivät paikoin ahkerasti tumman laavakiven ja kummallisten kivimuodostumien hallitsemaa karua maastoa. Rutikuivien, harvan heinikon tai mehikasvien ja kaktusten peittämien vuorijonojen lomasta pilkistävät merimaisemat, jyrkkiin laaksoihin padotut tekojärvet ja vihreät havupuumetsälöt pehmentävät saaren rosoista yleisilmettä. Asumatonta seutua piisaa kilometrikaupalla myös isompien teiden varrella. Omaa elämäänsä eläviä valkoisia kyliä on siroteltu saaren sisäosien sopukoihin, tosin perjantaina tutustumamme seudut lienevät harvimmin asuttuja.

Pysäköimme V-Stromin majapaikkamme receptionin eteen. Kummaa nipotusta, kun pyörää ei saanut parkkeerata bungalow-alueen portin sisäpuolelle. Säilyipä prätkä tuossakin jarrulevylukon ja normaalin ohjauslukon turvin.

Illallisruokailimme laiskuuttamme Cordial-kombinaatin Sandy Golfia ilmeisesti piirun verran tasokkaamman Green Golf -kompleksin ravintolassa. Tarjolla oli á la carten ohella myös kanarialainen buffet 12,50 euron hintaan, juomat oli maksettava erikseen. Valitsimme puhvetin. Jukka lusikoi alkuun parsakeittoa, jonka jälkeen kasasimme lautasillemme mm. salaattiaineksia ja muita kasviksia, simpukoita, lihapullia, possunlihaa, kalaa, riisiä, voimakkaasti suolatussa vedessä keitettyjä perunoita (papas arrugadas) sekä punaista ja vihreää mojo-soosia. Jälkiruuaksi omenoita ja vesimelonia.

Lauantai 26.1.2013. Maspalomas - Playa del Inglés - Fataga - San Bartolomé de Tirajana - Santa Lucia de Tirajana - Temisas - Agüimes - Ingenio - Barranco de Guayadeque - Cazadores - Caldera de los Marteles - Ayacata - San Bartolomé de Tirajana - Fataga - Playa del Inglés - Maspalomas. 133 km.

Reittikartta

Päivän kuvat

Aamiainen rakennettiin lähiminimarketin antimista: keitettyjä kananmunia, ciabatta-tyyppistä leipää, maasdamer-juustoa, jamon serrano -kinkkua, tuoremehua, mustikkajogurttia ja hunajalla makeutettua teetä.

Lauantaiajelulle lähdimme +26 Celsius-asteen helteessä. Edellispäivältä tuttua reittiä rallattelimme San Bartolomé de Tirajanaan, josta kallistelimme Santa Lucia de Tirajanan kautta hiljaista, kiitettävän kurvikasta uraa idän suuntaan lähes meren rantaan Agüimesiin. Tien pinnoite oli jälleen mainio lukuun ottamatta Agüimesin päässä ollutta tietyömaata. Jatkoimme naapurikaupunki Ingenioon, josta palailimme taas sisämaahan.

Ingeniosta ajauduimme tienviitattomuuden vuoksi Barranco de Guayadeque -rotkolaaksoon. Harharetki ei haitannut. Tulipahan käytyä saaren alkuperäiskansan, guanchien, keskeisellä asuinseudulla. Rotkon rinteiden lukemattomia luolia guanchit käyttivät asuntoina, hautoina, varastoina ja hedelmällisyysrituaalien näyttämöinä. Pyörähdimme uuden näköisen opastuskeskuksen pihalla, mutta emme intoutuneet tutustumaan paikkaan sen tarkemmin, vaan palasimme suunnitellulle reitille, koska kartan perusteella rotkon perukoille vievä tie vaikutti umpikujalta.

Cazadoresin kieppeillä vuoristossa sukelsimme tuulen mereltä puhaltamien pilvien sekaan, ja lisävaatetusta oli puettava päälle. Caldera de los Martelesin seudulla nautiskelimme vähäisestä tihkusateesta ja samalla tarjolla olleesta inhasta kylmyydestä. Osa reitin maisemista jäi matalalla lymynneiden pilvien taakse, Roque Nublo kurkisteli jo pilvien välistä.

Lounastimme Ayacatan kylässä auringon porotuksessa, mutta muutaman vesipisaran saimme niskaamme lounaalta lähtiessämme. Loppupäivä meni jälleen auringonpaisteessa. Kylläpäs osasivat säätilat vaihdella lyhyen ajan sisällä! Kolmen tien risteyksessä sijaitseva pieni Ayacatan kylä kuuluu San Bartolomé de Tirajanaan ja sijaitsee yhdessä saaren keskiosien kraattereista. Makoisa lounas sisälsi Jukalle aluksi kanakeittoa ja Tuuleville tomaattisoppaa sekä molemmille pääruuaksi paellaa. Palanpainikkeeksi joimme kuplavettä ja jälkiruoan korvasivat cafe solot eli espanjalaiset espresso-tyyppiset kahvit. Aurinko lämmitti terassilla, jossa oli mukavasti muitakin ruokailijoita sekä asiansa osaava tarjoilija.

Lauantaina oli liikenteessä paljon enemmän porukkaa, myös moottoripyöräilijöitä, kuin edellispäivänä. Paikalliset motoristit ajoivat varsin vauhdikkaasti ja moikkailivat kädellä, vilkulla tai torvella. Paljon näkyi myös kilpapyöräilijöitä harjoittelemassa vuoristoteillä.

Ayacatasta palasimme tuttua reittiä Maspalomasiin. Kartalla tie GC-60 näyttää melko suoralta, mutta tosielämässä se on muikean mutkaisa namipala. Tuulevin lentomatkasta ja äkkinäisestä mp-ajelusta kiukustuneen iskiashermon vuoksi venyttelypausseja pidettiin taajaan. San Bartolomé de Tirajanassa ihastelimme hetken Mirador de la Orillan näköalapaikan tarjoamia maisemia. Samoin Fatagan kylän tienoilla loimme katseita vallitseviin oloihin sekä tiirailimme kallioseinämillä kiipeilevien huimapäiden edesottamuksia. Etelämpänä Fatagan laaksossa sijaitsee perinnekylä Mundo Aborigen, jossa olisi ollut mahdollisuus tutustua saaren muinaisten alkuperäisasukkaiden elintapoihin kumpareelle rakennetussa guanchikylän rekonstruktiossa. Se jäi näkemättä, mutta läheisellä Degollada de las Yeguasin näköalapaikalla olimme jo aamupäivällä hämmästelleet laaksoon ja merenrantaan avautuvaa näkymää.

Sunnuntai 27.1.2013. Maspalomas - La Playa de Tauro - Taurito - Puerto de Mogán - Mogán - Pie de la Cuesta - La Aldea de San Nicolás de Tolentino - Mirador del Balcón - Guayedra - Puerto de las Nieves - Agaete - Las Cruses - Buena Vista y los Silos - Saucillo - Fagajesto - Mirador de los Pinos de Gáldar - Cruz de Tejeda - Degollada de Becerra - Ayacata - San Bartolomé de Tirajana - Fataga - Playa del Inglés - Maspalomas.  199 km.

Reittikartta

Päivän kuvat

Huhhuh! Olivatpa uskomattomat 199 kilometriä! Alkajaisiksi tohotimme autoviaa eli moottoritietä myöten Maspalomasista luoteeseen Puerto Ricon turistikeskukseen, joka ei vaikuttanut erityisen houkuttelevalta ahtaine rakennuskaavoineen ja jyrkkine portaineen. Puerto Ricon jälkeen kallistelimme rantatietä Puerto de Mogániin, jonka vanha osa ja satama ovat oikein charmantit. Purjeveneiden suuren määrän ja sään kuumuuden todettuamme jatkoimme vaellustamme. Maleksimme pitkän autoletkan perässä Mogániin, jonka jälkeen liikenne väheni, ja ohituspaikkojakin alkoi olla.

Mogánista hieman luoteeseen tien GC-200 varrella huomiomme kiinnittivät Inaguavuorten länsirinteen sinivihreät Los Azulejos -kalliomuodostelmat. Ne ovat syntyneet hydrotermisen toiminnan tuloksena. Purkausalueella pohjavesi on joutunut kosketuksiin kuuman laavan kanssa, jolloin kuuma vesi(höyry) ja tulivuorikaasut ovat kiertäneet kiviaineksessa kovan paineen alaisina ja laavasta on tullut vihreää tai vaaleaa. Syvällä syntyneet kerrostumat ovat nyt eroosion johdosta lähellä maanpintaa ja muodostavat paikoin kallioseinämiin värikkäitä raidallisia kerrostumia.

GC-200-tiellä saimme pyyhältää muutamien moottoripyörien ja valkohapsisten turistipappojen ohjastamien vuokra-autojen seurassa ihmeen rauhaisasti. La Aldean satamassa eli Puerto de la Aldeassa oli näköjään jonkin verran matkailutoimintaa ja ruokapaikkoja, joita perjantaina La Aldeassa kaipailimme. Puerto de la Aldean jälkeen tie oli jonkin matkaa halkeillut ja kuoppainen, mutta parani pian erinomaiseksi. Mirador del Balcónin näköalapaikka tarjoili upeita merimaisemia avomerelle ja Teneriffan suuntaan (Teiden huippu näkyi jälleen). Gran Canarian suojaton länsirannikko näyttäytyi säälimättömän kallioisena.

La Aldean ja Agaeten välinen rannikkoa seuraileva tieosuus (GC-200) on lähes koskematonta rannikkoluontoa, jossa tie kulkee paikoin lähes puolen kilometrin korkeudella. Pysähtymispaikkoja on vähän, sillä kallioseinämät on pystysuoria ja niitä rikkovat kapeat, jyrkät barrancot. Ihmettelimme, miksi kyseinen tie on rakennettu. Matkan varrella ei ole juuri asutusta. Ehkä matkailua varten. Mutta missä olivat matkailijat? Sanomattakin lienee jo selvää, että loppumaton kurvijatkumo loi täydelliset puitteet kiihdytellä, kallistella ja jarrutella Suzukilla sydämen kyllyydestä. Takapenkkiläinen ennätti jossain vaiheessa jo valitella merimaiseman tylsyydestä, ehkä kuski ei pitänyt yllä riittävää marssivauhtia.

Äänimerkin käyttö ennen tiukkoja, sokeita mutkia on hyvä tapa, jota Gran Canariallakin käytetään. Läheltä piti -tilanteita ei onneksi juuri sattunut. Hieman ennen Agaetea nuori kloppi (ilman kenkiä!) tuli pienellä endurollaan tiukassa kurvissa vastaan kaistallamme, mutta selvisimme säikähdyksellä ja väistöliikkeellä. Vuokra-autoilevat turistit olivat tyypillisesti tien tukkona kuten kaikkialla, mutta äkkiäpä noista ohi pääsi. Lienee paikallaan vielä mainita, että Gran Canariallakin on havumetsäisillä alueilla syytä varoa mäntyjen isokokoisia käpyjä, joita näkee ajoradalla tämän tästä.

Lounastimme Agaeten satamassa Puerto de las Nievesissä ravitsemusliikkeessä nimeltä Restaurante Cofradia de Pescadores de Agaete, jossa oli paikallisia perheitä sunnuntailounaalla. Ei turistiruokalistoja, vaan menyy vain espanjaksi, samoin palvelu. Monta tarjoilijaa, hieman epäjärjestelmällistä toimintaa, vähän hidastakin, mutta aito, ilmeisesti kalastajien osuuskunnan ylläpitämä paikka ja hyvä ruoka. Tuulevi einehti alkuruoaksi sekasalaattia ja Jukka kala-mereneläväkeittoa, pääruuaksi molemmat simpukoita sekä leipää ja vettä.

Agaeten rannikolla kasvaa ankariin merenrantaolosuhteisiin sopeutuneita kasveja kuten tyrskyputkea ja villiparsaa, mutta sisämaahan lähdettäessä kasvillisuus muuttuu reheväksi. Saaren pohjoisosa on pasaatituulten vaikutuspiirissä ja sen vehreintä aluetta. Alava maa on raivattu viljelysmaaksi, jota on myös pengerretty vuorten rinteille.

Puerto de las Nievesistä irtaannuimme Las Palmasiin vievää moottoritietä, jolta pian käännyimme sisämaahan päin. A vot, kylläpä oli upeita vähäliikenteisiä vuoristopolkuja koko loppumatkan! Saaren pohjoispään vehreässä maastossa mäeltä toiselle keplottelevilla yksikaistaisilla väylillä olisi viihtynyt kauemminkin. Kuten aina, monta hienoa kohdetta jäi kuvaamatta, koska oli niin mukava ajaa. Keskemmälle saarta kanttaillessamme maisemat muuttuivat vähitellen jylhemmiksi. Lisäsimme vaatetusta oikea-aikaisesti, nousimme nimittäin niin korkealle, että lämpötila laski dramaattisesti ja tuulikin yltyi lähes ankaraksi. Oli ovela tunne olla reippaasti pilvien yläpuolella Mirador de los Pinos de Galdarin näköalatasanteella tuulen tuiverruksessa.

Ilta alkoi painaa päälle, joten jokaista panoraamapaikkaa emme voineet tarkastaa, muutamalla pysähdyimme kuitenkin. Saaren keskiosan ykkösnähtävyyksiä ovat vuoriston patsasmaiset kalliomuodostelmat, joita saaren alkuperäisasukkaat pitivät jumalina, joiden uskoivat valvovan ihmisten tekemisiä - onhan jokin niistä aina näkyvissä, kun liikutaan keskusvuoristossa. Osan noista kivipaaseista olimme jo nähneet ja näimme nyt uudestaan. Cruz de Tejeda taas on 1580 kilometrin korkeudessa sijaitseva kivestä rakennettu krusifiksi. Se on monien Tejedan kalderan (= romahtaneen tulivuoren muodostama kraatteri) alueella risteilevien retkeilypolkujen lähtöpaikka. Matkaajien kansoittaman Cruz de Tejedan ohitimme pysähtymättä ja jatkoimme posotustamme kurvi kurvilta kohti etelää.

Roque Nublon lähellä Llanos de la Pezin metsikössä sekä San Bartolomén likeisillä grillipaikoilla oli melkein epätodellisen runsaasti väkeä piknikillä sekä lauantaina että sunnuntaina. Muutenhan tienposket olivat melko autioita.

Degollada de las Yeguasin näköalapaikalla pidimme päivän viimeisen paussin ja tuijottelimme kunnioituksesta mykkinä komeita auringonlaskun värejä. Illan hämärtyessä laskettelimme Maspalomasiin. Sunnuntai oli ajopäivänä totisesti täysipainoinen ja kilometrejäkin tuli reissun eniten. Kokonaisuutena matkan paras ajopäivä. Saaren pohjoisosassa olisi ollut vielä paljon katseltavaa ja kallisteltavaa, muttei makeaa mahan täydeltä.

Sunnuntai-illallisen nautimme hyvän ruoan ja palvelun Rusticossa. Jukka söi sekasalaatin ja mustaa possua (Bresa Iberico), Tuulevi tomaattikeittoa ja kanaa "surf & turf" eli katkarapujen kera. Mahdottoman hyvää!

Maanantai 28.1.2013. Maspalomas - Playa del Inglés - San Agustin - El Doctoral - Sardina - Fortaleza - Santa Lucía de Tirajana - El Morisco - La Taidía - El Morisco - San Bartolomé de Tirajana - Ayacata - Pico de las Nieves - Ayacata - San Bartolomé de Tirajana - Fataga - Playa del Inglés. 138 km.

Reittikartta

Päivän kuvat

Maanantain moottoripyöräilyn aloitimme vierailemalla prätkävuokraamossa, jossa pyörän ketjut saivat ylleen tuoretta voiteluainetta. Singahdimme San Agustiniin, jossa tankkasimme Suzukin ja sen jälkeen viipotimme moottoriteitse erinomaisen inhottavassa vastatuulessa El Doctoralin kylään, jossa opasteiden olemattomuuden vuoksi harhailimme tovin oikeata tietä etsien. Lopulta pääsimme GC-65:lle ja ryhdyimme kapuamaan ylemmille korkeuskäyrille. Gran Canarian itärannikko on puutonta, alavaa ja tiheään asuttua maatalous- ja teollisuusaluetta, jossa ei ole juurikaan tallella luonnontilaista maisemaa, joten sen voi ohittaa nopeasti moottoriteitse. Kauempana rannasta myös itäosassa on kumpuilevaa maastoa ja laaksojen rinteillä pieniä kyliä ja jopa metsäsaarekkeita; täytyy vain löytää reitti isolta tieltä sisämaan vuoriteille.

Alkuun GC-65:n pinnoite oli kummallisen karkea, joskin muuten hyväkuntoinen ja itse tie tietysti kiemurainen. Pinnoitekin sileni ajallaan, ja saatoimme rennosti lönkytellä rotkojen rinteisiin louhittua kapeaa asfalttiuraa lähes asumattomien seutujen halki Santa Lucia de Tirajanaan. San Bartolomé de Tirajanaan johtavalta maantieltä teimme piston tielle GC-654, mutta käännyimme jo Taidian kylässä takaisin tien huonon kunnon takia.

San Bartolomén kautta karautimme Ayacataan, jossa lounastimme lauantailta tutussa Casa Melossa. Tuulevi söi tomaatti-juustosalaatin ja leipää, Jukka täyttävän annoksen EU:n alkuperänimityksen suojaamaa gofiota. Gofio Canario on jauhetusta paahdetusta viljasta Kanariansaarilla valmistettu puuromainen ruoka, johon voidaan mahdollisesti lisätä merisuolaa. Toisinaan siihen voidaan lisätä myös palkokasveja, jotka on käsitelty samalla tavoin kuin vilja. Gofio ei ollut kovin suuri kulinaristinen ahaa-elämys, se muistutti koostumukseltaan lämmittämätöntä purkkihernekeittoa eikä makukaan siitä kovasti poikennut. Jälkijuomaksi nautimme paikalla puristettua appelsiinimehua.

Lounaan jälkeen jotostimme kohti koillista. Ensin zoomailimme kunnolla Roque Nubloa, joka lauantaina oli ollut osaksi pilven sisässä. Päätimme myös katsastaa Pico de las Nievesin, joka on 1949 metrillään Gran Canarian korkein kohta. Huipun alkuperäinen nimi on El Pico del Pozo de las Nieves. Kartoissa, kirjallisuudessa ja internetissä nimestä on monta varianttia, mutta käytämme tässä yhteydessä Pico de las Nieves -nimeä. Pico de las Nieves jäi lauantaina tsekkaamatta sumun/pilven vuoksi. Mäelle johtavat tiet GC-130 ja GC-134 olivat kuin routavaurioisia, mutta huipulta aukeavien näkymien takia kannatti tuo lyhyt sivupolku pompotella. Näköalatasanteelta oli laveat näkymät yli Tirajanan kalderan. Teneriffa ja Teide näkyivät nyt erityisen hienosti, vaikka olimme niitä jo monesta paikasta silmäilleet. Alueella on runsaasti vain sille ominaista kasvustoa kuten jubantyräkkiä ja fataganneidonkieltä. Lauantaihin tai sunnuntaihin verrattuna vuorilla oli suorastaan lämmin. Eivät ole Kanarian päivät veljeksiä. Päiväkahvin ja -kaakaon joimme näköalapaikan omaperäisellä kioskilla, jossa oli myynnissä myös etenkin erilaisia joka vaivaan avun tuovia aloe vera -tuotteita sekä monenmoisia pähkinöitä ja manteleita.

Gran Canaria näytti olevan kilpapyöräilijöiden suosima harjoittelupaikka. Hyväkuntoiset tiet suurine korkeuseroineen lienevätkin omiaan moiseen hommaan. Melko ärsyttävää, kun urheilijasankarit eivät välttämättä välittäneet liikennesäännöistä tai muista kulkijoista. Usein fillaroitsijat ajoivat itsepintaisesti isoissakin joukoissa kaksi rinnakkain täyttäen kapean tien, vaikka varmasti huomasivat takaa tulevien haluavan ohitse. Tai turhia jarruttelematta syöksyivät näköalapaikkojen ohi kulkevilla teillä ajoradalla parveilevien ihmisten välistä. Myös osa pyöräilijöistä tuntui suosivan tummien vaatteiden käyttöä, mikä tuntui suorastaan tyhmältä.

Päivän päätteeksi siksakkasimme jälleen vakioreittiämme saaren eteläpäähän. Kakkoskuski ei jaksanut enää olla rajattoman innostunut pitkästä alamäkikurvailusta V-Stromin omaa ajopeliämme kehnommasta ergonomiasta ja vihoittelevasta jalkakivusta johtuen. Minimoidakseen kyytiläisen kärsimyksen ja nopeuttaakseen perille pääsyä, kuljettaja otti loppumatkasta huvin irti ja käski Suzukia kovalla kädellä, kun muuta liikennettäkin oli vain nimeksi.

Playa del Inglésissä palautimme prätkän Motos Tivoliin ehjänä ja pantti palautettiin eli kuitti revittiin. Lopuksi Patricio kyyditsi meidät autolla hotelliimme. Kaiken kaikkiaan Suzuki osoittautui käsiteltävyydeltään varsin näppäräksi ja Gran Canarian teille sopivaksi vehkeeksi. Ketterä ajettavuus, vääntävä V-kone ja epäröimättä toimiva vaihteisto sallivat jyrkkien käännösten sompailun ilman suurempaa tuskaa. Meille kahdelle V-Strom oli kenties numeroa liian pieni, pyörän tarjoama istuma-asento oli melko ahdas ja moottori isompaan peliin tottuneelle ajoittain hieman puhditon. Motos Tivolin tuolloisesta valikoimasta Suzuki oli kuitenkin ehkä kuitenkin kustannustehokkain vaihtoehto tarpeisiimme. Muuten pyörä oli ihan kelpo kunnossa, mutta virtalukko temppuili epäsäännöllisesti, mikä vaikeutti joskus käynnistämistä.

Maanantain päivällinen tarjoiltiin meille Faron ravintolakujan torstain lounaalta tutussa La Bodegassa, jossa talo piffasi ensin mustekalaa ja kasviksia, jonka jälkeen Tuulevi popsi papas arrugadas con mojo rojo ja Jukka sopa del dian (kasviskeitto) ja lopuksi molemmat ensalada capresea eli tomaatti-mozzarella-salaattia ja venussimpukoita. Jukka joi olutta, Tuulevi punaviiniä ja vettä.

Tiistai 29.1.2013. Maspalomas ja Playa del Inglés.

Päivän kuvat

Tiistaina ajelimme ainoan kerran hotellin ilmaisbussilla. Matkasimme lyhyen matkan Playa del Inglésiin, jossa kävimme Yumbo-ostoskeskuksessa kortti- ja lehtiostoksilla sekä kahvilla. Kauppojen lisäksi keskuksen tiloissa näytti olevan paljon homoklubeja. Inglesin osoittauduttua jonninjoutavaksi mestaksi, kävelimme ostoshärdellistä rantaan Riu-luksushotellin pihoille, josta läksimme dyynien yli kohti merta. Oli siinä taivaltamista. Dyynien hienonhieno hiekka välillä upotti ja välillä kantoi paremmin kuin keväinen hanki.

Las Dunas de Maspalomas on useiden kilometrien pituinen ja leveimmältä kohdaltaan yli kilometrin. Suurimmat dyynit ovat yli kymmenen metriä korkeita ja sadan metrin pituisia. Rannan lähellä tuulten muovaavat hiekkakinokset ovat kasvittomia, mutta kauempana rannasta niillä esiintyy kasvillisuutta kuten tamariski-pensasta ja dyynivaappiota sekä dyynisädekaislaa, kanarianheliotrooppia ja afrikkalaisperäistä okakiekkoa. Dyyneillä luemma asustavia jättikanarianliskoja emme onnistuneet bongaamaan.

Rantaan asti vihdoin taaperrettuamme kävelimme sitä pitkin kohti Faron majakkaa ja palvelukeskittymää. Rannalla oli melko paljon väkeä, meressä vähemmän. Nudistialue vaikutti laajalta ja lähinnä gay-kansan lihatiskiltä.

La Bodega sai meidät vieraakseen vielä kerran, kun päätimme lounastaa siellä menu del diat á 10 €. Tuulevi söi gazpachoa (tulipa syötyä aika monta tomaattisoppaa viikossa) ja Jukka sekasalaattia alkueineeksi ja molemmat grillattua kalafileetä pääruuaksi. Jälkiruokavaihtoehdoista Jukka valitsi vaniljajäätelön ja Tuulevi paikalliset pikkubanaanit. Hintaan sisältyneet pienet oluet joimme myös. Jostain syystä La Bodegan tarjoilu oli kummallisen kurttuotsaista tällä kertaa.

Ihmeteltyämme turhaan hetken, mistä ilmaisbussi hotellin suuntaan mahtaisi lähteä, päätimme taittaa paluumatkan jalan, joten paarustuskilometrejä kertyi päivään ihan mukavasti ennen seuraavan päivän lentokoneistumarupeamaa.

Kämpille päästyämme vietimme hetken patiollamme, jossa osuimme kerrankin olemaan iltapäiväauringon aikaan. Ennen illallista pakkailimme jo osan tavaroista ennen kuin läksimme kohti Rusticoa ajatuksenamme ruokailla kerrankin ajoissa eli noin 19, mutta emmepä mahtuneetkaan siihen aikaan sisälle, vaan vasta kello 20. Siispä taivalsimme takaisin kotiin ja kohta taas läksimme jaloittelemaan tuon noin kymmenen minuutin matkan.

Se illallinen olisi kyllä ollut vaikka kolmannenkin jalkapatikan väärti! Talon ruokahalunherättäjinä toimivat tällä kertaa snapsilasissa tarjoillut voitaikinaan kiedotut pienet chorizo-makkarat chilikastikkeen kera. Jukka söi alkuruuaksi elämänsä toistaiseksi parhaan kala- & mereneläväkeiton sekä pääruoaksi naudanfileetä hanhenmaksan, röstiperunan, sokeriherneiden ja kurpitsan kera. Tuulevin alkuruoka oli carpaccio "Land und Meer" eli nautaa, ankkaa ja tonnikalaa ohuina savustettuina siivuina salaatin kera, mukana myös mm. valkosuklaatanko. Pääruoaksi rouva nautti ankanrintaa, joka tarjoiltiin syvältä lautaselta, jonka reunoilla oli orvokinkukkia ja pieniä valkoisia kiviä. Rusticon kattaukset olivat muutenkin mielikuvituksellisia. Jukan tämänkertainen pääruoka oli aseteltu lautaselle niin, että lihanpalat ja maksa olivat ylösalaisen jalallisen lasin sisällä. Joimme kuplivaa vettä ja puoli litraa talon punaviiniä. Jälkiruoka oli jätettävä väliin. Myös fine art dining voi olla täyttävää.

Rustico oli tapansa mukaan kansoitettu sekalaisella, mielenkiintoisen oloisella seurakunnalla - melkein kuin olisi Almodovarin elokuvaan joutunut, joskin saksankieliseen. Saksalainen omistaja/isäntä/tarjoilija puhui erinomaista englantia, ja ravintolan maine lienee kiirinyt nimenomaan maanmiesten keskuudessa. Paikkaa ilmeisesti hoidettiin kahden ihmisen voimilla - ainakaan emme nähneet muita kuin isännän ja kokin.

Keskiviikko 30.1.2013. Maspalomas - (FIN) Siilinjärvi.

Onneksi olimme pakanneet kaiken mahdollisen vielä illallisen jälkeen valmiiksi, sillä herätys oli aamulla kello 3.40 ja lentokenttäbussi tuli noutamaan klo 4.25. Lähtöselvityksessä piti olla viimeistään kuuden aikaan. Linja-auton reitti ihmetytti meitä tälläkin kertaa. Bussissa söimme aamiaiseksi leivänjämät Mirinda-limpparin kera, vaikkei ollut vielä yhtään nälkä. Kone nousi ilmaan ajallaan kello 7.30 ja tällä kertaa saimme sattumoisin molemmat käytäväpaikat samalta riviltä koneen peräosasta. Suihkailimme myötätuuleen, joten olimme vajaan tunnin aikataulusta edellä laskeutuessamme Siilinjärven kamaralle. Ei haitannut.

Koneen henkilökunta oli mennen tullen kahta suomalaista lentoemäntää lukuun ottamatta brittiläinen. Mennessä yksi brittistuerteista oli töykeä ja ylimielinen. Paluulennolla toinen moinen jaksoi huomautella Jukalle istuimen kyynärojan yläasennosta, kun matkustaja yritti tehdä oloaan ahtaudessa helpommaksi. Muuten paluumatka sujui menoa kivuttomammin - etenkin kun jaloittelemaan pääsy oli helpompaa kuin ikkunan vierestä.

Mitä opimme tällä matkalla? Ainakin sen, että Gran Canaria on paljon enemmän kuin pelkkä massaturismikohde. Vaikka rumat loma-asumuskolossit ovat monin paikoin tuhonneet etenkin saaren rantoja, on runsaasti ainutlaatuista monimuotoisuutta vielä jäljellä, ja viimeisten parinkymmenen vuoden aikana on onnistuttu luomaan suojelualueita kuten kansallis- ja luonnonpuistoja sekä rauhoitus- ja maisemansuojelualueita. Myös ylettömän laajoja rakennushankkeita on saatu estettyä: esimerkiksi lounaisrannikon rehevästä Venegueran laaksosta ja rannasta on tullut suorastaan ympäristönsuojelun symboli, kun paikallisten asukkaiden ja luonnonsuojelijoiden yhteinen vastustus esti jättimäisen lomakeskuksen rakentamisen. Vaikka seuramatkailu on lukemamme mukaan luontoa säästävää turismia, tuntui Gran Canarialla - kuten muissakin massaturismikohteissa - suosiossa oleva kertakäyttöpakkauskäytäntö tolkuttomalta ja hyvin vähän ekologiselta touhulta. Kaupoissa myytävät elintarvikkeet oli kääritty ihmeen pieniin pakkauskokoihin ja kierrätysajattelukin tuntui Gran Canarialla kovin vieraalta asialta.

Viikko Kanarian lämmössä katkaisi talven seljän varsin viihdyttävästi. Rannalla emme olisi jaksaneet viikkoa virua emmekä baareissa bailata, mutta moottoripyörän kyydissä aika meni kuin iltamissa ja tuli nähtyä vähän muutakin kuin toisia turisteja.

Kirjallisuutta Kanariansaarista:

Hannu ja Leena Aarnio: Kanariansaarten luonto-opas. Tammi, 2006.
Pentti Korpela, Hiekkadyyneiltä lumihuipuille : Gran Canarian patikointiopas. Edita, 2006.
Nick Inman & Paul Murphy, Gran Canaria & Teneriffa. Unipress, 2010.

Pääsivulle